Aulaklubi

Esiinnyin Tampere-talon Aulaklubilla Kirjaviikot -tapahtumassa. Kirjaviikot on peruuntuneiden kirjamessujen lohdutuspalkinto, ylimääräinen jälkiruoka, kokin terveiset tai ilmainen juoma. 

Minä ja romaanini (Ei saa elvyttää) saimme varttimme Pirkkalaiskirjailijoiden ensimmäisessä sessiossa. Yleisöä oli enemmän kuin arvelin, ehkä parikymmentä. Tapahtuma striimattiin Aamulehden toimesta ja se oli vielä eilen illalla lehden sivuilla nähtävissä, nyt aamulla en enää sitä löytänyt. 

Ystävät sanoivat, että oma esiintymiseni meni hyvin, mutta nämä ovat niitä asioita, joissa ystäviin ei kannata luottaa. Minua kiinnosti erityisesti Anneli Kanto, joka puhui kirjoitusoppaastaan Kirjoittamassa (suosittelen) ja Mokoma -yhtyeestäkin tunnettu Marko Annala ja hänen mainiolta kuulostava romaaninsa Kuutio (laitoin kirjastovarauksen heti vetämään). Annala on kotoisin Lappeenrannasta ja puhuu edelleen paikallista murretta. Hänen vaimonsa Inga Magga on Like-kustantamon esikoiskirjailija ja Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Esitystä tehdessäni jouduin miettimään miksi oikein olen kirjoittanut Aurista, emerita hammaslääketieteen professorista. Halusin kirjoittaa iäkkäästä naisesta, sillä alan joidenkin silmissä olla vanha, vanhempani ovat vanhuksia ja minua ärsyttää se, että ikäihmisiä pidetään jotenkin homogeenisena joukkona. Eivät kaikki ole herttaisia isovanhempia, kaikilla ei ole edes lapsia. Jotkut ovat jopa v-mäisiä. Iän takia ei saisi ketään sivuuttaakaan, ei nuoria eikä vanhoja. Halusin pohtia vanhenemista, kuolemaa ja suhdettani eutanasiaan. Halusin nauramalla häätää vanhenemisen kauhun kimpustani. En onnistunut.

Eräs kirjailija kysyi, miksi tein Aurista narsistin. Aurin tapaisia perhettään laiminlyöviä uraihmisiä löytyy miehistä, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena vaan ihan ymmärrettävänä, varsinkin jos he saavat suuria aikaan, kehittävät rokotteen tai perustavat pörssiyhtiön. 

Anni Kytömäki voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Onnea Annille! En tunne Annia, mutta hänen veljensä on tuttavani. Kirjakin on vielä lukematta. Finlandia-palkinto on siitä kiva, että sen voittajalle en voi olla kateellinen, sillä se olisi vähän sama kuin olisin kateellinen Madonnalle, Margaret Atwoodille tai Sanna Marinille. Sellaiseen ei mielikuvitukseni yllä.

Kirjaviikot

Jos joku haluaa kuulla tai peräti nähdä minua, niin saapukoot Tampere -talon Aulaklubille keskiviikkona 25.11 klo 17, jolloin Pirkkalaiskirjailijoiden esiintyminen alkaa. Oma viidentoista minuutin hetkeni koittaa klo 17.45. Tuolloin olisi tarkoitus vakuuttaa teille, että tarvitsette romaanini Ei saa elvyttää tai joku ystävänne tai sukulaisenne saattaisi tarvita sitä tai vaikka ei tarvitsisikaan ja vaikka jälleenmyyntiarvo on mitätön, niin voisitte hankkia sen kuitenkin. Ja tuleehan tuo joulu tänäkin vuonna, luulisin. Toisaalta peruutuksiin kannattaa tässäkin varautua.

Mitä ihminen lopulta tarvitsee, kupin kahvia, lautasellisen kaurapuuroa, hammasharjan, hyvän romaanin (jokainen saa itse määritellä millaisen), lasillisen punaviiniä, ystävällisiä sanoja, Bachin musiikkia ja itse neulotut villasukat. Läheisyys on pakko jättää pois tästä perustarpeiden luettelosta, sillä se ei ole enää mikään jokanaisenoikeus. Kun tuo korona.

Aamulehden tilaajat voivat seurata Kirjaviikkojen tapahtumia verkossa. Kirjaviikot on jonkinlainen köyhän kirjallisuuden ystävän versio peruuntuneista kirjamessuista. 

Tampere-talolla myydään myös kirjoja ja jos joku haluaa romaanini ostaa, niin mielelläni signeeraan vaikka minulla onkin huono käsiala. 

Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti ylimielisen kritiikin Anne Vuori-Kemilän romaanista Mustaa jäätä. Kritiikki kertoo oikeastaan enemmän Antti Majanderista ja kirjallisuuspalkinnoista kuin Vuori-Kemilän kirjasta, jota en ole vielä lukenut. 

Tuli vielä mieleen, että suomalainen kirjailija nousee tavallisten kansalaisten silmissä merkittäväksi vasta kun hän on kirjoittanut sodasta tai sen seurauksista.

Arvonta suoritettu

Päädyin olemaan höveli ja arvoin kaksi romaania. Olisin oikeastaan halunnut lähettää kirjat kaikille arvontaan osallistuneille. 

Suoritin virallisen arvonnan Randomizer-ohjelmalla ja voittajat ovat....

Ketjukolaaja ja Marjatta (Kotkansiipi.omasivu.fi).

Onnea voittajille! 

Laittakaa yhteystietonne blogista löytyvään osoitteeseen (saunaiho@luukku.com) niin lähetän kirjat teille. Ilmoittakaa myös kenelle haluatte signeerauksen osoittaa niin sotken romaanin nimilehdelle jotakin asiaankuuluvaa.

Arvonta!

Sain maniakohtauksen, menetin suhteellisuudentajuni, itsehillintäni ja pidätyskykyni ja tilasin kustantajalta kymmenen kappaletta romaaniani. Olin jo aiemmin jaellut tekijänkappaleeni puolustuskyvyttömille sukulaisille ja ystäville. 

Nyt kun Karisto on osa Otava konsernia ja kirjat tilataan Otavalta, niistä joutuu maksamaan postimaksun ja ne ovat kalliimpia kuin aiemmin, joten vähän harmitti, sillä enhän edes tiennyt mihin romaanit laittaisin. Netistä löytyy kyllä vinkkejä siitä, miten kirjasta voi askarrella käsilaukun, korvakorut tai kukkaruukun. 

Keksin, että arvon kaksi romaaniani Instagramissa, jonka seurauksena kirjani saa sitä kuuluisaa huomiota, joka jollain taikatempulla muuttuu kirjastokäynneiksi, äänikirjan kuunteluksi tai parhaassa tapauksessa painetun kirjan ostamiseksi. Kirjoitin osallistujien nimimerkit randomointiohjelmaan ja suoritin arvonnan. Se oli hauskaa!

Haluan suorittaa samanlaisen arvonnan täällä blogissa.  Palautin jopa hetkeksi vapaan kommentointimahdollisuuden. Jospa postiluukku ei kuitenkaan täyttyisi vihalla, lainapyynnöillä tai raamatunlauseilla.

Kommentoi tätä tekstiä (vaikkapa mukana tai osallistun riittää,  saa kirjoittaa laajemminkin) niin osallistut Ei saa elvyttää -romaanin arvontaan. Signeeraan kirjan lukukelvottomalla käsialallani ja lähetän voittajalle kotiin. Eikä maksa mitään!

Parempi romaani

Olin sunnuntaina mukana ystäväni lukupiirissä. Söimme kanttarellipitsaa, mustikkakukkoa, jäätelöä ja joimme kahvia. Sain vastailla kirjaani koskeviin kysymyksiin.

Eräs pariskunta oli kuunnellut romaanini ja näkökulman vaihtuessa ihmetellyt, että missä nyt mennään. Romaani etenee kuitenkin kronologisesti, eikä tarina ole mitenkään erityisen monimutkainen. 

Ei saa elvyttää -romaaniin toivottiin jatko-osaa, jolloin siitä tulisi jonkinlainen sukupolvitarina. Minua eivät kirjan henkilöt enää kiinnosta ja minun puolestani he saavat elää tästä lähtien ihan miten lystäävät (niin ne tekivät kyllä aiemminkin, eivätkä totelleet kaikkia määräyksiäni).

Eräs lukupiiriläinen luki ääneen  pätkiä kirjastani ja minua hävetti  niin, että laitoin kädet kasvojeni eteen ja huokailin. Oli lähellä, etten alkanut repiä hiuksiani.

Moni on kysynyt kuka Ei saa elvyttää -äänikirjan lukee (Jaana Pesonen). Jotenkin siitä lukijastakin on tullut kirjailijan arvon mitta. Lukeeko äänikirjan joku kuuluisa viihdealan tähti vai peräti Erja Manto.  

On kaksi koulukuntaa, ne jotka pitävät äänikirjoja kirjallisuuden köyhdyttäjinä ja niitä, jotka uskovat optimistisesti porttiteoriaan, jonka mukaan ääneen luettu kaunokirjallisuus tuo perinteisille kirjoille lisää lukijoita. Kuulun jälkimmäisiin vaikka en itse äänikirjoja kuuntelekaan. Minulle lukeminen on se juttu.

Googlailen edelleen romaaniani, enkä löydä enää mitään uutta. Nyt ovat syksyn kirjat levinneet  internetsin.  Oma kirjani oli lumikello tai krookus ja nämä ovat uhkeita daalioita tai syyshortensioita. Uudet viihdykkeet uivat nyt kuulokkeiden läpi kuluttajien tajuntaan.  

Haluan seuraavaksi kirjoittaa paremman romaanin.

Äidinkielen opettajani Helka Nurmi pöyristyisi otsikosta, sillä hän arvosteli mainoksia, joissa kerrottiin tuotteen olevan parempi, maukkaampi tai halvempi, mutta joissa ei mainittu, että mihin verrattuna. Nyt kun luin tämän tekstin, niin onhan tämä jonkinlainen apaattinen mainos. Vähän kuin Anna edes säälistä -teksti nuoren miehen t-paidassa.

Ei saa elvyttää on edelleen saatavilla lukuaikapalveluista, kirjastoista tai vaikkapa Kariston verkkokaupassa (linkki). 

Pääsin elokuviin

Kävin pitkän tauon jälkeen elokuvissa, edellinen kerta oli filkkareiden aikaan maaliskuun alussa.

Katsoin Jane Austen filmatisoinnin Emma. Elokuva on näennäisen pinnallinen tarina hyväosaisesta Emmasta, joka manipuloi muiden ihmisten elämää järjestelemällä avioliittoja. Tarina sisältää runsaasti sarkastista huumoria. Autumn de Wilden ohjaus on nätti kuin joulukuusen karamelli. Ja loppu on tietysti onnellinen. Rakastan onnellisia loppuja vaikka niitä ei pidetä taiteellisina ja älyköt halveksivat mokomaa touhua.

Niagaran päivänäytöksessä kuusi katsojaa istui väljästi, oli viileää ja miellyttävää. Iäkkään katsojan kännykkä soi elokuvan aikana useita kertoja, mutta hän ei onneksi kuitenkaan vastannut soittoihin ja vaikutti siltä, ettei hän edes kuullut kännykkänsä vaativaa ääntelyä, ei ehkä osannut vaientaa puhelintaan tai sitten ei vaan välittänyt.

Pesin pesukoneessa kahdet lenkkarit ja yhdet "urheilusandaalit", enkä laittanut pesukoneen rumpuun mitään muuta, joten koneesta kuului lähes tauoton pelottava kolina. Jalkineet ovat taas hetken ajan kuin uudet.

Ei saa elvyttää julkaistaan äänikirjana 13.7 ja sen lukee Jaana Pesonen. En kuuntele äänikirjoja, joten en tiedä minkälainen lukija hän on, hyvä varmaan, osaa lukea. Ystävä sanoi, että kuunnellessa tekstin puutteet huomaa selvemmin kuin lukiessa, joten vähän hirvittää.

Korvayökkö

Tapasin sattumalta kaupungilla sairaanhoitajan, joka työskenteli aikoinaan Jyväskylässä. Hänen ystävättärensä kaivoi laukustaan romaanini, jonka kantta suojeli läpinäkyvä muovi. Nainen antoi kynän, jolla kirjoitin nimilehdelle "Saa lukea!", omistin lauseen ja kirjan hänelle ja allekirjoitin. En ehkä riittävän siististi, enkä kauniisti. Nainen halusi antaa minulle kynän, jota käytin. Se on hyvä kynä. Hän kertoi, ettei pidä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta, sillä se on liian hauska. Otin tämän jonkinlaisena savolaistyyppisenä kehuna.

Näsinpuistossa on kiva käyskennellä, Näsinlinna näyttää jonkun hallitsijan rakastajattarelle numero kolme rakennetulta pytingiltä, puistosta näkyy Näsijärvi, Särkänniemi ja Hämeenpuisto. Näsinpuistossa solisee suihkulähde, johon kuuluvat Emil Wikströmin patsaat. Puistosta voi pongata Olli Larjon pienoispatsaita, joita on kahdeksan kappaletta. Patsaat liittyvät Kirsi Kunnaksen lastenrunoihin. Mäellä sijaitsee myös lasten leikkipuisto.

Näsinpuiston opastauluissa kerrotaan sen eläimistä. Näsinkallion puistoalue tunnetaan pohjanlepakon suosimana ruokailualueena. Tammerkosken yläjuoksulla saalistavat ajoittain vesisiipat, viiksisiipat ja isoviiksisiipat. Hyvää asuinaluetta myös korvayökölle! Mitään näistä en nähnyt. Korkeintaan pari olutta nauttivaa isoviiksisiippaa. Korvayököstä mieleeni tulee korvatautien osaston vakituinen yöhoitaja, jonka vuorokausirytmi on mennyt pysyvästi sekaisin ja joka ei ole vuosiin nähnyt päivänvaloa.

Hiiohoi

Tänään on jännittävä päivä: Leena Lumi kirjoitti romaanistani Ei saa elvyttää kivan tekstin blogiinsa (linkki). Kaunis kiitos siitä.  Olen jakanut sen kaikkialle.

Kirjaa saa ostaa täältä (linkki) ja se löytyy myös lukuaikapalveluista. Pyydän anteeksi  blogin kaupallista sisältöä, mutta vakuutan, etten saa tietää vaikka ette sitä ostaisikaan.

Löysin myös Pocastin, jossa kerrotaan Milja Sarkolan esikoisromaanista ja tästä meikäläisen kirjasta (linkki).

Kävin henkeni ja terveyteni kaupalla (en kuulu riskiryhmiin, mutta silti, nykyään vaara voi piillä siinä kiltin näköisessä mummussa, eikä virustartuntaa alkuun näe edes päällepäin kuten muut välteltävät jutut esim. juopot tai puheliaat ihmiset tai sekä että) kahdessa divarissa, jälkimmäisestä löysin lukupiirikirjan (olisihan sen voinut tilata netistä, mutta tuolloin olisi tarvinnut jännittää ainoastaan tuoko posti kirjan perille).

Ruokakaupan kassahenkilö aivasti hihaansa.

Elämäntilannettani kuvaa parhaiten se, että osaan olohuoneen kasvien lehdet, tunnen lehtiruodit, aistin kun kasveilla on jano tai ne tarvitsevat lannoitetta. Minusta on kehkeytymässä huonekasvikuiskaaja. Toisaalta nimenomaan tylsyyttä arvostaa sitten, kun jotain tapahtuu.

Eeva Kilpi on kirjoittanut "Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää." Ilmankos hän on niin suosittu.

Toivoisin, että voisimme jollakin tavalla taas käyttää kirjastoja, ihan varmasti sen voisi tehdä ilman kohtuuttomia riskejä. Nettivaraukset ja noutolaatikot? Ovathan kaupatkin auki, kyllä kirjoja tarvitaan enemmän kuin Ikean Ektorp -sohvia (henk. kohtainen mielipide). 

Luen aamuisin runoja, ensin kuitenkin sanomalehdet, joku tolkku. Lainaan tähän pätkän Anja Erämajan proosarunoa (Anja Erämaja, Laulajan paperit, WSOY 2005):

Hiiohoi, heitän vasemmalla kädellä konvehtin suuhuni, oikea roikkuu laidan yli. Lattialla velloo vaatteita, seilaa kenkiä, kyniä, jatkojohto. Suomalainen siivoaa 54 päivää vuodessa. Tunsin naisen, joka silitti sanomalehtensä. Minun ei tarvitse, olen suuripiirteinen basillien suhteen. Makaan sängyllä ja investoin itseeni. 

Elämää koloissa

Tänään  on jännittävä päivä, sillä aikuinen lapseni kirjoittaa pitkän matematiikan ja huomenna on vuorostaan fysiikan koe. Nettilukion ylioppilaskirjoitukset järjestetään Mikkelissä asti.

Eilinen yhteiskirjoittaminen kirjoituskaverin kanssa sujui hyvin. Soittelimme toisillemme puolen tunnin välein, puhuimme kirjoittamisesta ja muustakin. Päätimme toistaa session myös ensi viikolla.

Kävin illalla kävelemässä. Yllättävän moni oli liikkeellä vaikka alkuun vettä tuli korona eikun lorona.  Toivottavasti Suomessa ei ole tarpeen mennä ulkonaliikkumiskieltoon. Edellä mainittu lause olisi vielä muutama viikko sitten kuulostanut täysin absurdilta ja nyt se on ihan realistinen uhka.

Hain Kertulle netistä kissoille tarkoitetun lintuvideon ja sain pitkään osoitella ruutua, ennen kuin lemmikkini oivalsi seurata ruokailevia lintusia padista. Kerttu ei ole mikään varsinainen diginatiivi.

Anukatri on kirjoittanut kivan arvion "Ei saa elvyttää" -romaanistani (linkki).  Siteeraan vähän häntä "Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin."

Laitoin ensin otsikoksi "Elämää kotioloissa", mutta kolot kuulostavat hauskemmilta.

Menkää itseenne

Koronavirus on virkistänyt suomalaisia. Jostain Helsingin seudun Prismasta on hamstrattu kaikki vessapaperit. Hitaimmat saattavat jäädä ilman ja ne joilla paperia on, lukittautuvat  koteihinsa yhdessä vessapaperirullakonttiensa kanssa.

Ajatukseni pyörivät romaanini vastaanoton ympärillä. Googlaan kirjaa sanoilla "Ei saa elvyttää Karisto", "Ei saa elvyttää arvostelu" ja tietysti googlaan omaa nimeäni ja saan tulokseksi "Ratsutalli Heidi Mäkinen" tai "Suomen uusi Master of Wine". Helmet -kirjastoissa romaanini on luokiteltu jännityskirjallisuudeksi ja se huolettaa minua. Aiheutan ikävän pettymyksen dekkarijuonta odottaville.

R laittoi WhtsApp -viestin ja kirjoitti, että minut on laitettava vieroitukseen, sillä kärsin erittäin vaikeasta googlaus-riippuvuudesta.

Menen ensi kuussa puhumaan romaanistani senioreille. Eivät he minua ensisijaisesti halunneet, mutta Anneli Kanto ei päässyt ja kysyi minua (oli ehkä kysynyt sitä ennen jo jotakuta toistakin). Palkkiota ei ole tiedossa.

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjasta "Miksi en kirjoittaisi?" löytyy Rainer Maria Rilken ohje nuorelle runoilijalle, joka sopinee myös vähän vanhemmalle prosaistille: "Te kysytte ovatko runonne hyviä. Te kysytte sitä minulta. Lähettelette runoja lehtiin. Vertaatte niitä toisiin runoihin, ja hermostutte jos toimitukset hylkäävät tarjouksenne. Nyt (kun kerran sallitte minun Teitä opastavan) pyydän Teitä luopumaan kaikesta tuollaisesta. Sehän on katseen suuntaamista ulospäin, ja sitä nimenomaan Teidän tulisi nyt välttää. On vain yksi menettelytapa. Menkää itseenne." 

Kritiikki, ihan itse kirjoitin

Luin Hesarin kritiikkejä ja päädyin sen innoittamana kirjoittamaan murskakritiikin romaanistani. Voihan se olla, ettei kukaan muu siitä kirjoitakaan ja jos haukkuu niin tässä voi samalla siihen jo henkisesti valmistautua. Vähän kuin hakkaisi itseään vyön solkipäällä. Sellainen on minun strategiani.

Heidi Mäkisen toinen romaani on luvattoman latteaa viihdettä

Vanhuskirjallisuus on ollut yksi viime vuosien viihdetrendi. Heidi Mäkisen toinen romaani Ei saa elvyttää kertoo iäkkäästä naisprofessorista, mutta ei viihdytä. Ei ainakaan minua. Mietin miksi tämä on julkaistu, haron hiuksiani  ja juon haaleaa latteani.

Romaani kertoo iäkkäästä Aurista, joka on hammaslääketieteen professori, emerita, jolla ei ole mitään tekemistä vaikka kaikkeen olisi varaa. Kirjaan on kirjoitettu myös hänen väsähtänyt lääkärityttärensä. Varmaan siksi, että kirjailija on lääkäri, eikä muutakaan ammattia henkilölleen keksi.

Aurin elämään saapuu sattumalta nuori nainen nimeltään Natalia. Natalia tekee työtä siivoojana ja asuu lähiössä kun taas Auri elää Bulevardin arvotalossa. Voisiko enää keksiä mitään kliseisempää?

Romaanin henkilöt ovat kiireessä leivottuja, juoni arvattava, eikä minua naurattanut kertaakaan vaikka niin luvattiin.

Tämä romaani on osoitus siitä, ettei varakkaan eläkeläisen ongelmilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Tärkeämpiäkin aiheita tarjoutuisi kuten ilmastonmuutos, johon kehoittaisin "kirjailijaa" seuraavaksi tarttumaan.

Kirja on kirjoitettu paikoin sujuvastikin ja sen lukaisee nopeasti. Kokeilevaa kieltä on turha toivoa.

Tällaisen teoksen äärellä suree sitä, miten monta nuorta lahjakasta kirjoittajaa Suomesta löytyy ja miten vaikea heidän on saada tasokkaita, kirjallisuutta uudistavia tekstejään julki, samalla kun  painokoneet louskuttavat tällaista tunkkaista tekelettä alelaareihin pölyttymään.

Ei saa elvyttää on latteaa viihdettä, joka teeskentelee olevansa jotain enemmän. Lukekaa mielummin Jaakko Yli-Juonikkaan kokeilevaa proosaa. Lukekaa Painovoiman sateenkaari ja nykyrunoutta. Lukekaa maitotölkin kylkeen painettua tekstiä. Menkää rivitanssiin. Kutokaa villashaali. Opetelkaa vihdoin latviaa. 

Syntymä

Hain romaanini tekijänkappaleet (kaksikymmentä kirjaa) postista. Ne painoivat yli seitsemän kiloa. Kirjan kannen on suunnitellut graafikko Satu Ketola.

Avasin pahvilaatikon, noukin sieltä yhden kirjan ja tunsin pientä paniikkia vaikka hetken pitäisi kai olla kuin lapsen syntymä.

Luin koko tekeleen läpi yhdellä istumalla ja huomasin pari epäjohdonmukaisuutta, joilla ei sinänsä ole merkitystä, mutta joihin tarkka tyyppi saattaa kiinnittää huomiota. Olen kuitenkin kahlannut tekstit kyllästyttävän moneen kertaan, joten ihmettelen miten näin voi käydä. Kustannustoimittajakin on lukenut. Nämä liittyvät melko loppuvaiheen lisäyksiin, jolloin vielä keksin uusia juonenkäänteitä tai ne vaan jotenkin sinne putkahtivat, sillä en koskaan mieti, että nytpä keksin jonkun käänteen tarinaan. Minulla ei suoraan sanottuna ole mielikuvitusta.

Vein yhden tekijänkappaleen ystävälle jumpasta tullessani ja sain häneltä illalla  WhatsApp- viestin, johon hän oli kirjoittanut tekstin olevan rohkea ja siitäkös menetin yöuneni. Pohdin, mikä kirjassa oli rohkeaa ja oliko se liian rohkea tai väärällä tavalla rohkea. Olen aika sokeutunut romaanin sisällölle.

Seuraavaksi googlasin kirjani, katsoin kirjastovaraukset ja kirjakaupat. Suomalainen kirjakauppa on lähes monopolin asemassa, eikä ainakaan toistaiseksi romaaniani saa kuin kolmasosasta kyseisiä liikkeitä. Kävin valittamassa asiasta Facebook-ystävilleni, joka on aina se kaikkein tehokkain tapa vaikuttaa asioihin.

Näin eilen elokuvan elokuvan Parasite ja mietin, että kunpa osaisi kirjoittaa jotain samantapaista. Elokuvan käsikirjoitus on ihan mahtava, oikeastaan kaikki elokuvassa on huippua. Filmi on väkivaltainen, mutta väkivaltakin on taiteellista, jotenkin korostetun elokuvallista, joten se ei tuntunut kovin pahalta. Elokuva on palkintonsa ansainnut.

Kirjatuska

Romaanini tekijänkappaleet lojuvat jo jossain postin jakelukeskuksessa ja saan ne mahdollisesti maanantaina.

Saatatte luulla, että tämä on teeskentelyä (ei muuten ole), mutta pelottaa ja hävettää. Se voi nimittäin olla sysipaska. Huonoa kieltä, epäuskottava keko lauseita, jotka nekin ovat väärässä järjestyksessä. Siitä tullaan sanomaan, että kaikkea sitä nykyään julkaistaan.

Tällaisessa välivaiheessa olevia kirjoittajia pitäisi tukea jotenkin vaikka valtion varoin ja tukitoimin.

Menin vielä googlailemaan edellistä romaania, joka on saanut Pikirjastossa kuusi arviota, joiden mukaan se on viiden tähden arvoinen.  Ikävä kyllä skaala on yhdestä kymmeneen.

Kuulin, että kirjailijan kannattaa käydä laittamassa joka paikkaan täydet tähdet omasta teoksestaan. Olen kuin kuntavaaliehdokas, joka ei edes itse äänestä itseään. 

Ehkä tämä tuska helpottaa kun kirjan saa käteensä. Kansi on hyvä. Ja ketä nyt lopulta kiinnostaa. Kaikilla meillä on muitakin murheita.

Naksuva jääkaappipakastin

Jääkaappipakastimeni on alkanut naksua. Se tekee sitä ihan kiusallaan. Moinen ääntely vie hermot. Kylmälaitteen naksumista voitaisiin käyttää kuulusteltavien psyyken murtamiseen.

Pakastimeni on täynnä villavaatteita, sillä yritin tappaa mahdollisia ötököitä kylmyyteen. Villapaitani ja -sukkani lienevät jo ötökkävapaita, enkä ole tehnyt pieneliöhavaintoja, joten voisin palauttaa pakastimen sille kuuluviin rutiinitehtäviin. Jospa se naksuu kaivatessaan mustikka-, mansikka- ja puolukkarasioita ja pullapusseja.

Romaanini Ei saa elvyttää on kustannustoimittajan mukaan jo painettu. Kärsin voimallisista häpeäaalloista muistellessani mitä olen kirjatekeleeseen raapustanut.

Pääsen puhumaan romaanistani Roosalupille (muille kuin tamperelaisille selvennykseksi, kyseessä on proosaklubi, eikä mikään roosanauhajuttu) hotelli Tammeriin maaliskuussa ja runoesikoisensa julkaisevan Reetta Huttusen kanssa Metson messuille huhtikuussa.

Amazing!

Odotin elokuvan alkua, kun tuttu toimittaja lähetti linkin Aamulehden haastatteluun. Lehdessä kerrottiin kolmen sivun verran minusta. Hävetti, mutta ei pahalla tavalla.

Alkuun olikin vaikea keskittyä elokuvaan (Amazing Grace), joka on Aretha Franklinin gospel-konsertin taltiointi. Filmi kuvattiin 70-luvulla, mutta ääntä ja kuvaa ei saatu synkkaamaan (äänitys onnistui hyvin ja levy tehtiin) ja filminauha hautautui varaston perälle. Nyt synkronointiongelma on korjattu nykytekniikalla.

Amazing Grace näytti yhtä haalistuneelta vanhat inter rail -kuvani. Osa elokuvasta oli kuvattu käsivaralla.

Elokuvassa James Cleveland soittaa pianoa ja Franklin laulaa, he tekevät sen kuin juoksisivat pikamatkoja. Yrittävät turhaan pyyhkiä hikeä kasvoiltaan. Kuorolaisilla on hopeanväriset liivit ja seurakunta tanssii. Kaikilla on suuret hiukset. Mick Jagger näyttää istuvan (ja välillä seisovan) katsomossa. Takaseinällä roikkuu vaaleansininen Jeesus- taulu ja Herraa ylistetään. Tässä ei mietitä missä vaiheessa virttä kuuluu nousta seisomaan.  Seurakunta hymyilee ja nauraa enemmän kuin suomalaisissa luterilaisissa kirkossa koko historian aikana.

Siihen Aamulehden juttuun vielä. Juttu oli ihana (Simopekka Virkkula), kuvat olivat ihania (Eriika Ahopelto), en näköjään keksi muuta sanaa kuin ihana. En saanut yöllä nukutuksi.

Aamulla huijarisyndrooma alkoi kalvaa minua. Sanoin Kertulle "Me ollaan julkkiksia", mutta Kerttu vain käpertyi sohvan nurkkaan nukkumaan, julkkiksena oleminen on ilmeisesti sille niin arkipäiväistä. Päätin lähteä lenkille, sillä en pystynyt keskittymään romaanin taittovedoksiin. Kampasin hiukseni, olenhan nyt julkisuuden henkilö.

Kahvilassa myyjä kysyi, olinko minä Aamulehden jutussa. Tällaista siis julkkiksen elämä on, saa huomiota.  Toisaalta selvin päin suomalaiset jättävät ihan oikeatkin julkisuuden henkilöt rauhaan. Olen muutaman kerran istunut julkkiksen lähellä. On hankalaa, kun pitää koko ajan katsoa vastakkaiseen suuntaan.

Sanomalehdessä julkaistu henkilöjuttu vaikuttaa romaanin kiinnostavuuteen hämmästyttävän paljon. Eilen Pirkanmaan kirjastoissa oli saatavilla runsaasti 2016 julkaistua kirjaani (esikoisromaanini ikä vastaisi naisen iässä 59 vuotta, jolloin kukaan ei enää huomaa ja opus heitetään ale-laariin), varauksia ei ollut, nyt niitä on kertynyt 152! Helmikuussa julkaistavaan romaaniin (Ei saa elvyttää) oli eilen 19 varausta, tällä hetkellä niitä on 146.

En tiedä mitä tästä ajatella. Olen iloinen, kiitollinen, levoton ja työkyvytön. Ehkä huomenna kykenen taas tarkastamaan romaanikäsikirjoituksen taittovedoksia.

Ei saa!

Toinen (!) romaanini "Ei saa elvyttää" julkaistaan näköjään 15. helmikuuta jos netistä löytämääni informaatioon voi luottaa ja miksei voisi. Seuraavaksi teksti taitetaan.

Tavallisin minulle esitetty kysymys on koskenut toisen romaanin kirjoittamisen vaikeutta, sillä aina väitetään, että kyllähän sitä kuka tahansa yhden suhaisee, mutta se seuraava onkin sitten lähes mahdoton urakka. Ehkä sillä pelotellaan kirjoittajat pois kustantamojen kimpusta. Koska ensimmäinen kirjani ei saanut palkintoehdokkuuksia, ei voittanut pystejä tai yltänyt edes Helsingin sanomien kritiikkiin asti, ei paineita ole ollut. Romaani sai kylläkin positiivisia arvosteluja muualla kuten blogeissa, Aamulehdessä ja Keskisuomalaisessa, mutta eihän ihminen ole tyytyväinen siihen mitä saa vaan huomaa sen mikä puuttuu.

Alkuun häpesin seuraavan kirjan nimeä (ehdotin sitä itse, muitakin vaihtoehtoja oli), koska se alkaa taas sanoilla "Ei saa", mutta nyt olen hyväksynyt nimen, joka on oikeastaan aika hyvä. Sen verran haluan romaanista kertoa, että sen keskeisin henkilö on eläkkeellä oleva hammaslääketieteen professori, jonka ympärillä pyörivät hänen tyttärensä ja eräs nuori nainen, josta ei sen enempää. Kirja sisältää synkähköä huumoria ja välillä pyritään jopa itkettämään lukijaa.

Olen tarkoituksella välttänyt vanhuutta humoristisesti käsittelevien romaanien lukemista, joten en voi verrata tätä vaikkapa Minna Lindgrenin kirjoihin.

Suunnittelen puoliksi leikilläni "Ei saa"-trilogiaa, jonka kolmas osa saattaisi kertoa vaikka -70 luvun lopun kuopiolaisesta opiskelijaelämästä ja sen nimi voisi olla "Alkoholijuomia ei saa siirtää pöydästä toiseen".  Muitakin vaihtoehtoja on, mm. näitä google tarjoaa:

Ei saa peittää.
Ei saa surettaa.
Menkat ei saa estää elämästä.
Valtaosa ei saa tai ei hae tukea.

Nämäkin voisivat olla mahdollisia:
Ei saa mennä heikoille jäille.
Ei saa ohittaa.
Ei saa itkeä.
Kinkun paistorasvaa ei saa kaataa viemäriin.

Kannen on tehnyt graafikko Satu Ketola.

Häpeä ja paniikki

Näin eilen ensimmäistä kertaa Kariston kevään 2020 uutuuskirjaluettelon ja minut valtasi käsittämätön häpeä ja paniikki. Luettelossa esitellään helmikuussa julkaistava romaanini "Ei saa elvyttää" (saatan kirjoittaa vielä yhden "Ei saa"-romaanin, niin siitä tulee trilogia).

Esitteen kannessa poseeraa kirjailija Johanna Sinisalo, joka voitti Kariston kauhuromaanikilpailun romaanillaan Vieraat.

Soitin akuuttipuhelun kirjoituskaverilleni, joka teki juuri Prismassa ruokaostoksia ja valitin häpeääni. Muutin kahvitreffit toisen kaverin kanssa punaviinitreffeiksi ja rauhoituin. Nyt häpeä on enää kevyt ja harsomainen riekale ja yritän jatkaa elämääni.

Aamun vesijumpassa teimme liikkeet kookkailla painoilla, jotka eivät oikeasti paina mitään vaan voimaa vaaditaan lähinnä niiden pitämisessä veden alla, eikä siihenkään suuria lihaksia tarvita. Jumpan loppupuolella potkaisimme vauhtia altaan reunasta, liuimme selällämme ja palasimme juosten takaisin reunalle. 

Käsikirjoituksen editointi jatkuu. Elämä jatkuu. Lokakuu loppui. Marraskuu alkoi. Marraskuuta moititaan turhaan, sillä se on kuukausi, jolloin itseltään ei tarvitse vaatia kuin sen minimin.