Kuura ja karkaileva isomummo on saapunut kaupunkiin

Kuura ja karkaileva isomummo on saapunut muutamaan kirjakauppaan. En ole vielä saanut tekijänkappaleita. Otavan markkinointi teki kirjasta erinomaisen tiedotteen. En tiedä lukeeko niitä tiedotteita kukaan. Toivottavasti. 

Lähdin toivioretkelle Ratinan Suomalaiseen kirjakauppaan, josta netin mukaan piti löytyä hengentuotettani. Löysin! 

Neljä kappaletta Kuuraa ja karkailevaa isomummoa kyyristeli arkana Tammen lastenromaanien, Spider-Man, Naamioitu vaara ja Etsiväkerho Hurrikaani ja kurpitsakostaja välissä. Eroa omalla kirjallani ja sen vierustovereilla oli kun Yliopiston almanakalla ja perheraamatulla. 

Otin oman pikkuläpyskäni, lehteilin sitä varovasti ja palautin vahingoittumattomana noiden kahden suuren väliin. Kirjani selkämys paljastui käärijänvihreäksi. 

Myyntipöydällä oli näyttävästi esillä Cristal Snow'n lastenkirjaa Penni Pähkinäsydän. Tarinoita Tuulenpesän metsästä. Onnea Cristal! 

Kävelin Haloselle ja ostin juhlamekon. Olin varmaan jotenkin sekaisin.

Pimeä ei tullut tälläkään kertaa vähitellen vaan se heitettiin yhtenä päivänä niskaamme kuin sammutuspeite. Pimeys on taas kerran yllättänyt meidät. En löydä heijastimiani.

Aamu

Olen pukeutunut urheiluvaatteisiin ja kohta lähden kahlaamaan lumisia jalkakäytäviä Nääs-hallille, kuntosaliryhmään. Liikunta on hyvä mielialalääke. Vaikka menisin kuntosalille kuinka alakuloisena tai äkäisenä, niin palaan kotiin rallatellen. Rallattelen onneksi vain sisäisesti. Voi tietysti ihmetellä miksi käyn siellä vain kerran viikossa.

Eilen illalla puskin läpi nilkkoihin ulottuvan lumen ja silmät sumentavan lumisateen. Kävelen usein Näsijärven rantaa. Näin pari pyöräilijääkin. Alkuun kävely tuntui järjettömältä puuhalta, mutta jossain puolen kilometrin kohdalla siitä tuli automaattista ja meditatiivista. 

Aamuyöstä aura-autot jyristivät kuin tankit konsanaan ja häiritsivät herkkää untani. 

Kariston kesän ja syksyn kirjakatalogi julkaistiin eilen. Lastenkirjaa Kuura ja karkaileva isomummo nimitettiin lempeän humoristiseksi. Odotan innolla Marja Siiran kuvituksen valmistumista. 

Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenet voivat hakea mahdollisuutta atelejeekritiikkiin, käsikirjoituksen lukija saa palkkion (ei kovin suurta), kirjoittajalle se on ilmainen. Mietin uskaltaisinko antaa keskeneräisen kässärini jonkun tuntemattoman luettavaksi (voi se olla tuttukin, joka voi olla vielä pahempaa). Entäpä jos joku älykäs ja herkkä runoilija lukisi sen ja saisi pysyviä vammoja. Ateljeekritiikkiin pääseminen ei ole itsestään selvää, ja siinä yritetään löytää jokaiselle tekstille sopiva lukija.  

SDP:n Ilmari Nurminen jakoi hallissa kahvilippuja. Hänen eteensä rakentui pitkä eläkeläisten jono. Entä jos olisi saanut vielä ämpärin? Jono olisi varmasti yltänyt Keskustorille saakka. 

Kävin äänestämässä Metso-kirjastossa, mutta en Nurmista, enkä hänen puoluettaan vaan Vihreitä. Ehdokkaan valinnan tein siinä jonottaessani. Näin yllättävän paljon nuoria äänestäjiä. Join vaalikahvit Cafe Metsossa.

Kuura ja karkaileva isomummo tulee lokakuussa

Nyt saanee tulevan lastenkirjan kansikuvan julkaista blogissa, sillä löysin sen ihan vaan googlaamalla. 

Ihanan kansikuvan on tehnyt Marja Siira, joka myös kuvittaa kirjan. Minusta Siiran suunnittelema ja piirtämä kansi on kirjan hengen mukainen. 

Kuura ja karkaileva isomummo -teoksen julkaisupäivä on 12. lokakuuta. Esittelytekstissä lukee, että kirja on tarkoitettu lapsille seitsemästä vuodesta ylöspäin. Itse näkisin tämän kirjan niin, että isovanhempi lukisi sitä lapsenlapselleen ja nauttisi itsekin lukemastaan. Sukupolvet kohtaisivat.

Palkittu ja rakastettu lastenkirjailija Timo Parvela on sanonut: "Lastenkirjallisuus on maailman tärkeintä kirjallisuutta. Jos lastenkirjallisuus lakkautettaisiin tänään, alkaisi kaiken kirjallisuuden lähtölaskenta samalla hetkellä."

Voin kertoa kirjan synnystä sen verran, ettei sen kirjoittaminen poikennut aikuisille kirjoittamisesta.

Lastenkirjat eivät saa huomiota, ellei kirjoittaja ole julkkis (samoin on käymässä muullekin kaunokirjallisuudelle). En ole julkkis, mutta kerjään tässä huomiota Kuuralle ja karkailevalle isomummolle. Pitkään minulla on ollut sellainen olo, että kirjan julkaisu peruuntuu jollain kierolla tavalla. Nyt melkein jo uskon, että se toteutuu (meinasi ihan unohtua, että kirjan kustantaa Karisto). 

Pieni on kaunista

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat on julkaistu. Yllättäen mukana on kolme pienempää kustantamoa, jotka eivät ole aiemmin listalle yltäneet: oma kustantamoni Karisto (Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä), Sammakko (Heikki Kännö, Runoilija) ja Aviador (Ritva Hellsten, Raija).  

Otavan onni on Karisto, otsikoi Antti Majander kommenttinsa Hesarissa (Karisto kuuluu nykyään Otava-konserniin).

Hesari julkaisi 4.11 artikkelin Psykedeelit masennusta vastaan. Kyse on psilosybiinistä, jota löytyy suippomadonlakista (Psilocybe semilanceata), psilosybiiniä on käytetty päihteenä ja laki määrittelee sen huumausaineeksi. Nyt psilosybiinistä on saatu rohkaisevia tuloksia masennuksen hoidossa.

Pari kurssikaveriani teki sienten psilosybiinipitoisuudesta syventäviä opintoja hassusti nauravan farmakologian professorin ohjauksessa. Niin me sitten kerättiin noita pieniä sieniä nurmikentältä yliopiston (silloisen korkeakoulun) läheisyydestä. Jotenkin muistelen, että meillä olisi ollut sienikori mukana, mutta olen varmaan keksinyt korin myöhemmin. 

Kun farmakologian professorilta kysyttiin, käyttikö joku noita sieniä huumaustarkoituksiin, hän nauroi persoonalliseen tyyliinsä ja sanoi jotensakin nän: "Eivät ne ainakaan myönnä".  

En olisi uskaltanut suippomadonlakkia kokeilla, sillä se "matka" saattaa olla hyvin ahdistava.

En saa millään näitä kahta asiaa psilosybiiniä ja kirjallisuuspalkintoja yhteen nättiin nippuun, saati yhteiseen koriin, mutta ei se mitään.

Menkää itseenne

Koronavirus on virkistänyt suomalaisia. Jostain Helsingin seudun Prismasta on hamstrattu kaikki vessapaperit. Hitaimmat saattavat jäädä ilman ja ne joilla paperia on, lukittautuvat  koteihinsa yhdessä vessapaperirullakonttiensa kanssa.

Ajatukseni pyörivät romaanini vastaanoton ympärillä. Googlaan kirjaa sanoilla "Ei saa elvyttää Karisto", "Ei saa elvyttää arvostelu" ja tietysti googlaan omaa nimeäni ja saan tulokseksi "Ratsutalli Heidi Mäkinen" tai "Suomen uusi Master of Wine". Helmet -kirjastoissa romaanini on luokiteltu jännityskirjallisuudeksi ja se huolettaa minua. Aiheutan ikävän pettymyksen dekkarijuonta odottaville.

R laittoi WhtsApp -viestin ja kirjoitti, että minut on laitettava vieroitukseen, sillä kärsin erittäin vaikeasta googlaus-riippuvuudesta.

Menen ensi kuussa puhumaan romaanistani senioreille. Eivät he minua ensisijaisesti halunneet, mutta Anneli Kanto ei päässyt ja kysyi minua (oli ehkä kysynyt sitä ennen jo jotakuta toistakin). Palkkiota ei ole tiedossa.

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjasta "Miksi en kirjoittaisi?" löytyy Rainer Maria Rilken ohje nuorelle runoilijalle, joka sopinee myös vähän vanhemmalle prosaistille: "Te kysytte ovatko runonne hyviä. Te kysytte sitä minulta. Lähettelette runoja lehtiin. Vertaatte niitä toisiin runoihin, ja hermostutte jos toimitukset hylkäävät tarjouksenne. Nyt (kun kerran sallitte minun Teitä opastavan) pyydän Teitä luopumaan kaikesta tuollaisesta. Sehän on katseen suuntaamista ulospäin, ja sitä nimenomaan Teidän tulisi nyt välttää. On vain yksi menettelytapa. Menkää itseenne." 

Kritiikki, ihan itse kirjoitin

Luin Hesarin kritiikkejä ja päädyin sen innoittamana kirjoittamaan murskakritiikin romaanistani. Voihan se olla, ettei kukaan muu siitä kirjoitakaan ja jos haukkuu niin tässä voi samalla siihen jo henkisesti valmistautua. Vähän kuin hakkaisi itseään vyön solkipäällä. Sellainen on minun strategiani.

Heidi Mäkisen toinen romaani on luvattoman latteaa viihdettä

Vanhuskirjallisuus on ollut yksi viime vuosien viihdetrendi. Heidi Mäkisen toinen romaani Ei saa elvyttää kertoo iäkkäästä naisprofessorista, mutta ei viihdytä. Ei ainakaan minua. Mietin miksi tämä on julkaistu, haron hiuksiani  ja juon haaleaa latteani.

Romaani kertoo iäkkäästä Aurista, joka on hammaslääketieteen professori, emerita, jolla ei ole mitään tekemistä vaikka kaikkeen olisi varaa. Kirjaan on kirjoitettu myös hänen väsähtänyt lääkärityttärensä. Varmaan siksi, että kirjailija on lääkäri, eikä muutakaan ammattia henkilölleen keksi.

Aurin elämään saapuu sattumalta nuori nainen nimeltään Natalia. Natalia tekee työtä siivoojana ja asuu lähiössä kun taas Auri elää Bulevardin arvotalossa. Voisiko enää keksiä mitään kliseisempää?

Romaanin henkilöt ovat kiireessä leivottuja, juoni arvattava, eikä minua naurattanut kertaakaan vaikka niin luvattiin.

Tämä romaani on osoitus siitä, ettei varakkaan eläkeläisen ongelmilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Tärkeämpiäkin aiheita tarjoutuisi kuten ilmastonmuutos, johon kehoittaisin "kirjailijaa" seuraavaksi tarttumaan.

Kirja on kirjoitettu paikoin sujuvastikin ja sen lukaisee nopeasti. Kokeilevaa kieltä on turha toivoa.

Tällaisen teoksen äärellä suree sitä, miten monta nuorta lahjakasta kirjoittajaa Suomesta löytyy ja miten vaikea heidän on saada tasokkaita, kirjallisuutta uudistavia tekstejään julki, samalla kun  painokoneet louskuttavat tällaista tunkkaista tekelettä alelaareihin pölyttymään.

Ei saa elvyttää on latteaa viihdettä, joka teeskentelee olevansa jotain enemmän. Lukekaa mielummin Jaakko Yli-Juonikkaan kokeilevaa proosaa. Lukekaa Painovoiman sateenkaari ja nykyrunoutta. Lukekaa maitotölkin kylkeen painettua tekstiä. Menkää rivitanssiin. Kutokaa villashaali. Opetelkaa vihdoin latviaa. 

Syntymä

Hain romaanini tekijänkappaleet (kaksikymmentä kirjaa) postista. Ne painoivat yli seitsemän kiloa. Kirjan kannen on suunnitellut graafikko Satu Ketola.

Avasin pahvilaatikon, noukin sieltä yhden kirjan ja tunsin pientä paniikkia vaikka hetken pitäisi kai olla kuin lapsen syntymä.

Luin koko tekeleen läpi yhdellä istumalla ja huomasin pari epäjohdonmukaisuutta, joilla ei sinänsä ole merkitystä, mutta joihin tarkka tyyppi saattaa kiinnittää huomiota. Olen kuitenkin kahlannut tekstit kyllästyttävän moneen kertaan, joten ihmettelen miten näin voi käydä. Kustannustoimittajakin on lukenut. Nämä liittyvät melko loppuvaiheen lisäyksiin, jolloin vielä keksin uusia juonenkäänteitä tai ne vaan jotenkin sinne putkahtivat, sillä en koskaan mieti, että nytpä keksin jonkun käänteen tarinaan. Minulla ei suoraan sanottuna ole mielikuvitusta.

Vein yhden tekijänkappaleen ystävälle jumpasta tullessani ja sain häneltä illalla  WhatsApp- viestin, johon hän oli kirjoittanut tekstin olevan rohkea ja siitäkös menetin yöuneni. Pohdin, mikä kirjassa oli rohkeaa ja oliko se liian rohkea tai väärällä tavalla rohkea. Olen aika sokeutunut romaanin sisällölle.

Seuraavaksi googlasin kirjani, katsoin kirjastovaraukset ja kirjakaupat. Suomalainen kirjakauppa on lähes monopolin asemassa, eikä ainakaan toistaiseksi romaaniani saa kuin kolmasosasta kyseisiä liikkeitä. Kävin valittamassa asiasta Facebook-ystävilleni, joka on aina se kaikkein tehokkain tapa vaikuttaa asioihin.

Näin eilen elokuvan elokuvan Parasite ja mietin, että kunpa osaisi kirjoittaa jotain samantapaista. Elokuvan käsikirjoitus on ihan mahtava, oikeastaan kaikki elokuvassa on huippua. Filmi on väkivaltainen, mutta väkivaltakin on taiteellista, jotenkin korostetun elokuvallista, joten se ei tuntunut kovin pahalta. Elokuva on palkintonsa ansainnut.

Kirjatuska

Romaanini tekijänkappaleet lojuvat jo jossain postin jakelukeskuksessa ja saan ne mahdollisesti maanantaina.

Saatatte luulla, että tämä on teeskentelyä (ei muuten ole), mutta pelottaa ja hävettää. Se voi nimittäin olla sysipaska. Huonoa kieltä, epäuskottava keko lauseita, jotka nekin ovat väärässä järjestyksessä. Siitä tullaan sanomaan, että kaikkea sitä nykyään julkaistaan.

Tällaisessa välivaiheessa olevia kirjoittajia pitäisi tukea jotenkin vaikka valtion varoin ja tukitoimin.

Menin vielä googlailemaan edellistä romaania, joka on saanut Pikirjastossa kuusi arviota, joiden mukaan se on viiden tähden arvoinen.  Ikävä kyllä skaala on yhdestä kymmeneen.

Kuulin, että kirjailijan kannattaa käydä laittamassa joka paikkaan täydet tähdet omasta teoksestaan. Olen kuin kuntavaaliehdokas, joka ei edes itse äänestä itseään. 

Ehkä tämä tuska helpottaa kun kirjan saa käteensä. Kansi on hyvä. Ja ketä nyt lopulta kiinnostaa. Kaikilla meillä on muitakin murheita.

Amazing!

Odotin elokuvan alkua, kun tuttu toimittaja lähetti linkin Aamulehden haastatteluun. Lehdessä kerrottiin kolmen sivun verran minusta. Hävetti, mutta ei pahalla tavalla.

Alkuun olikin vaikea keskittyä elokuvaan (Amazing Grace), joka on Aretha Franklinin gospel-konsertin taltiointi. Filmi kuvattiin 70-luvulla, mutta ääntä ja kuvaa ei saatu synkkaamaan (äänitys onnistui hyvin ja levy tehtiin) ja filminauha hautautui varaston perälle. Nyt synkronointiongelma on korjattu nykytekniikalla.

Amazing Grace näytti yhtä haalistuneelta vanhat inter rail -kuvani. Osa elokuvasta oli kuvattu käsivaralla.

Elokuvassa James Cleveland soittaa pianoa ja Franklin laulaa, he tekevät sen kuin juoksisivat pikamatkoja. Yrittävät turhaan pyyhkiä hikeä kasvoiltaan. Kuorolaisilla on hopeanväriset liivit ja seurakunta tanssii. Kaikilla on suuret hiukset. Mick Jagger näyttää istuvan (ja välillä seisovan) katsomossa. Takaseinällä roikkuu vaaleansininen Jeesus- taulu ja Herraa ylistetään. Tässä ei mietitä missä vaiheessa virttä kuuluu nousta seisomaan.  Seurakunta hymyilee ja nauraa enemmän kuin suomalaisissa luterilaisissa kirkossa koko historian aikana.

Siihen Aamulehden juttuun vielä. Juttu oli ihana (Simopekka Virkkula), kuvat olivat ihania (Eriika Ahopelto), en näköjään keksi muuta sanaa kuin ihana. En saanut yöllä nukutuksi.

Aamulla huijarisyndrooma alkoi kalvaa minua. Sanoin Kertulle "Me ollaan julkkiksia", mutta Kerttu vain käpertyi sohvan nurkkaan nukkumaan, julkkiksena oleminen on ilmeisesti sille niin arkipäiväistä. Päätin lähteä lenkille, sillä en pystynyt keskittymään romaanin taittovedoksiin. Kampasin hiukseni, olenhan nyt julkisuuden henkilö.

Kahvilassa myyjä kysyi, olinko minä Aamulehden jutussa. Tällaista siis julkkiksen elämä on, saa huomiota.  Toisaalta selvin päin suomalaiset jättävät ihan oikeatkin julkisuuden henkilöt rauhaan. Olen muutaman kerran istunut julkkiksen lähellä. On hankalaa, kun pitää koko ajan katsoa vastakkaiseen suuntaan.

Sanomalehdessä julkaistu henkilöjuttu vaikuttaa romaanin kiinnostavuuteen hämmästyttävän paljon. Eilen Pirkanmaan kirjastoissa oli saatavilla runsaasti 2016 julkaistua kirjaani (esikoisromaanini ikä vastaisi naisen iässä 59 vuotta, jolloin kukaan ei enää huomaa ja opus heitetään ale-laariin), varauksia ei ollut, nyt niitä on kertynyt 152! Helmikuussa julkaistavaan romaaniin (Ei saa elvyttää) oli eilen 19 varausta, tällä hetkellä niitä on 146.

En tiedä mitä tästä ajatella. Olen iloinen, kiitollinen, levoton ja työkyvytön. Ehkä huomenna kykenen taas tarkastamaan romaanikäsikirjoituksen taittovedoksia.

Ei saa!

Toinen (!) romaanini "Ei saa elvyttää" julkaistaan näköjään 15. helmikuuta jos netistä löytämääni informaatioon voi luottaa ja miksei voisi. Seuraavaksi teksti taitetaan.

Tavallisin minulle esitetty kysymys on koskenut toisen romaanin kirjoittamisen vaikeutta, sillä aina väitetään, että kyllähän sitä kuka tahansa yhden suhaisee, mutta se seuraava onkin sitten lähes mahdoton urakka. Ehkä sillä pelotellaan kirjoittajat pois kustantamojen kimpusta. Koska ensimmäinen kirjani ei saanut palkintoehdokkuuksia, ei voittanut pystejä tai yltänyt edes Helsingin sanomien kritiikkiin asti, ei paineita ole ollut. Romaani sai kylläkin positiivisia arvosteluja muualla kuten blogeissa, Aamulehdessä ja Keskisuomalaisessa, mutta eihän ihminen ole tyytyväinen siihen mitä saa vaan huomaa sen mikä puuttuu.

Alkuun häpesin seuraavan kirjan nimeä (ehdotin sitä itse, muitakin vaihtoehtoja oli), koska se alkaa taas sanoilla "Ei saa", mutta nyt olen hyväksynyt nimen, joka on oikeastaan aika hyvä. Sen verran haluan romaanista kertoa, että sen keskeisin henkilö on eläkkeellä oleva hammaslääketieteen professori, jonka ympärillä pyörivät hänen tyttärensä ja eräs nuori nainen, josta ei sen enempää. Kirja sisältää synkähköä huumoria ja välillä pyritään jopa itkettämään lukijaa.

Olen tarkoituksella välttänyt vanhuutta humoristisesti käsittelevien romaanien lukemista, joten en voi verrata tätä vaikkapa Minna Lindgrenin kirjoihin.

Suunnittelen puoliksi leikilläni "Ei saa"-trilogiaa, jonka kolmas osa saattaisi kertoa vaikka -70 luvun lopun kuopiolaisesta opiskelijaelämästä ja sen nimi voisi olla "Alkoholijuomia ei saa siirtää pöydästä toiseen".  Muitakin vaihtoehtoja on, mm. näitä google tarjoaa:

Ei saa peittää.
Ei saa surettaa.
Menkat ei saa estää elämästä.
Valtaosa ei saa tai ei hae tukea.

Nämäkin voisivat olla mahdollisia:
Ei saa mennä heikoille jäille.
Ei saa ohittaa.
Ei saa itkeä.
Kinkun paistorasvaa ei saa kaataa viemäriin.

Kannen on tehnyt graafikko Satu Ketola.

Häpeä ja paniikki

Näin eilen ensimmäistä kertaa Kariston kevään 2020 uutuuskirjaluettelon ja minut valtasi käsittämätön häpeä ja paniikki. Luettelossa esitellään helmikuussa julkaistava romaanini "Ei saa elvyttää" (saatan kirjoittaa vielä yhden "Ei saa"-romaanin, niin siitä tulee trilogia).

Esitteen kannessa poseeraa kirjailija Johanna Sinisalo, joka voitti Kariston kauhuromaanikilpailun romaanillaan Vieraat.

Soitin akuuttipuhelun kirjoituskaverilleni, joka teki juuri Prismassa ruokaostoksia ja valitin häpeääni. Muutin kahvitreffit toisen kaverin kanssa punaviinitreffeiksi ja rauhoituin. Nyt häpeä on enää kevyt ja harsomainen riekale ja yritän jatkaa elämääni.

Aamun vesijumpassa teimme liikkeet kookkailla painoilla, jotka eivät oikeasti paina mitään vaan voimaa vaaditaan lähinnä niiden pitämisessä veden alla, eikä siihenkään suuria lihaksia tarvita. Jumpan loppupuolella potkaisimme vauhtia altaan reunasta, liuimme selällämme ja palasimme juosten takaisin reunalle. 

Käsikirjoituksen editointi jatkuu. Elämä jatkuu. Lokakuu loppui. Marraskuu alkoi. Marraskuuta moititaan turhaan, sillä se on kuukausi, jolloin itseltään ei tarvitse vaatia kuin sen minimin.

Filosofiaa sattumalta

Metson syksyn filosofian illoissa pohditaan tekoälyä. Tänään puhumassa oli kongnitiotieteen yliopistolehtori Anna-Mari Rusanen, joka käytti itsestään ja tutkijakollegoistaan nimitystä konnarit.

Onko vaikeampaa pelata shakkia vai ojentaa kätensä kohti puussa roikkuvaa mehevää omenaa? Minusta shakki on vaikeampaa, mutta silti kone on helpompi opettaa pelaamaan shakkia kuin noukkimaan omena. On tuhansia eri tapoja siirtää kättä ja silti osaan tehdä sen lähes täydellisesti.

Ihmisellä on liikkuvan eläimen aivot.
Konnari saa omenan puusta ennen insinööriä.
(Edellä mainitut totuudet on kopioitu suoraan muistiinpanoista, jotka kirjoitin puhelimeeni)

Eilen järjestettiin Johanna Hulkon ja Niina Hakalahden Sattumapakan julkkarit. Molemmat naiset ovat kirjailijoita ja kirjoittamisen opettajia. Sattumapakka on kivaan mustaan laatikkoon pakattu nippu kortteja, joita voi käyttää luovuuden nostattamiseen. Nyt annan sattumalle mahdollisuuden:

niinkuin linnut
pistäydy menneisyydessä
kuuntele tai lue runo ja heittäydy sen logiikkaan
mille nauroit lapsena
laadi loitsu
lastenlaulu mukaan!

Kortteja voi käyttää kun juuttuu arkipäivään, työhön, pimeyteen, kahvipöytään tai jää potkukelkan alle.  Tai niin minä aion niitä käyttää.