Äidinkielen opettajani kysyi joskus aikoinaan "Mihin heidimäinen huumori on kadonnut?". En muista milloin ja mistä lopulta sen löysin. Kauanko se oli kateissa? Tilanne tuppaa taas olemaan huolestuttava.
Ei kun googlaamaan. "Katosiko jotain?", kysyy Pirkanmaan löytötavaratoimisto. Katosi kyllä. Eikä ole löytynyt.
Vauva.fi -sivulta löysin vaimon hätähuudon: "Olemme 10v. olleet aviossa. Alkuun meillä oli täysin samanlainen (hieman
omalaatuinen) huumorintaju. Nyt olen huomannut, että mieheltä se on
alkanut katoamaan." Voin kuvitella pariskunnan sohvalle huumoriohjelmia töllöttämään. Vaimo nauraa ja mies näyttää yrmeältä. Molemmat miettivät, että tulipa otettua koiranpaska puolisoksi (viittaan tämän päivityksen loppuun).
Hauskinta kirjoittaminen oli silloin kun en ollut vielä julkaissut mitään. Puhutaan toisen kirjan kirjoittamisen vaikeudesta, mutta minulle tämä perkeleellinen vaiva kehkeytyi viiveellä. Tässä vaiheessa voin vain väännellä käsiäni ja kirjoittaa siitä, miten vaikeaa onkaan kirjoittaa.
Seuraava lukupiirikirjamme, Anneli Kannon Rottien pyhimys (Gummerus) kertoo Hattulan kirkon kirkkomaalareista 1500-luvulta. Pelkäsin romaanin olevan tekotaiteellinen, mutta sitä se ei onneksi ole. Romaanissa käytetään ihailtavan luovia haukkumasanoja joista muutama esimerkki: surkoperse, kiukkuvittu, tulenruoka, kryppysukka, naurishaudikas, koiranpaska, kusihattu, perkeleen sikiö ja huoran poika.
Anneli Kanto on muuten kirjoittanut kuusi romaania, joista ensimmäinen julkaistiin 2007, jolloin kirjailija oli laskujeni mukaan 57-vuotias. Tämän lisäksi hän on julkaisussut hurjan määrän lasten- ja nuortenkirjallisuuta ja näytelmiä, kirjoitusoppaan sekä käsikirjoittanut televisio-ohjelmia. Hän ei ole jäänyt voivottelemaan sellaisia juttuja kuten mihin minun huumorintajuni hukkuikaan.
