Joulukalenterin 6.luukku

Kuudes luukku: 

Kuudes luukku aukeaa tummanharmaana. Vastapäisen kerrostalon muutamalla parvekkeella tuikkivat  kausivalot. Ikkunoissa näkyy joulutähtiä.

Tästä olen kirjoittanut aiemminkin, mutta ei se mitään. Ehkä kaikki eivät ole lukeneet. Isälleni on ollut tärkeää sytyttää itsenäisyyspäivänä ikkunoille kaksi kynttilää. Hän tarkasti myös naapuriston ikkunat. Ne, jotka eivät sytyttäneet kynttilöitä, olivat kommunisteja. 

Virossa juhlitaan 24.2. Viron tasavallan perustamisjulistusta vuodelta 1918. Tapasin aikoinaan virolaisen lääkärin, joka sanoi, että neuvostovallan aikaan Virossa oli  kiellettyä juhlistaa päivää kahdella ikkunakynttilällä. Kaikenlainen päivän juhliminen oli mahdotonta. Virolainen lääkäri kuoli myöhemmin Estonian onnettomuudessa.  Elämä on arvaamatonta. 

Eräs brittimies sanoi minulle, ettei heillä ole itsenäisyyspäivää, mutta monet heidän hallitsemansa maat juhlivat sitä, että ovat itsenäistyneet. Päässeet heistä eroon.  Luin lehdestä toisesta britistä, joka oli muuttanut Suomeen, ja arvosti suomalaisia työaikoja.

Vietän itsenäisyyspäivää keskiluokkaisesti käymällä ulkoilemassa, Tampere Filharmonian konsertissa ja ravintolassa syömässä.  Toivon, ettei hallitus leikkaisi varsinkaan kulttuurista ja terveydenhuollosta. Yksityiselle terveydenhuollolle suunnattu tuki pitäisi antaa julkiseen terveydenhuoltoon. Samaa mieltä on lääkäriliittokin.

Joulukalenteri (6.luukku)

Kadun tätä joulukalenterihommaa. 

Olen tänään kuullut Finlandian kahdesti ja laulanut Maamme-laulun Tampere-talon katsomossa yhdessä kuoron ja muun konserttiyleisön kanssa. Melkein itkin, mutta en kuitenkaan.

Keittiön pöydällä palaa kaksi kynttilää, toinen valkoinen, toinen vaaleanruskea, valkopilkullinen. Jälkimmäinen on vinossa. Isä on ollut aina tarkka itsenäisyyspäiväkynttilöistä, eivätkä nämä täyttäisi standardeja, ovat eripituisiakin. Isäkään ei taida enää uskoa, että kynttilöiden puuttuminen ikkunalaudalta paljastaisi, että talossa asuu kommunisteja

Mistäköhän  Teemu Muurimäen yhteystiedot saa, jos tarvitsisi teettää leninki linnan juhliin. Haluaisin viiden metrin laahuksen. Mielummin överit kuin vajarit sanoi lukupiiriystäväni, joka oli pukeutunut lurexiin viimekertaisessa lukupiiritapaamisessa. 

Näin itsenäisyyspäivänä saatte joulukalenterista sinivalkoiset itsenäisyyspäiväkynttilät (Tokmanni 3.99 euroa).

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Elän itsenäisessä Suomessa, jossa kaikilla saa olla mielipiteitä. Myös kepulaisilla. Ketään ei suljeta vankileirille. 

Olen syntynyt Pohjois-Savossa maaseutupaikkakunnalla, jossa mielipiteitäni ei arvostettaisi (kunnassa on kepulaisenemmistö). Silti minulle oltaisiin ystävällisiä ja taatusti autettaisiin, jos apua tarvitsisin tai vaikka en edes tarvitsisi. 

Olkaamme siis ystävällisiä toisillemme. Tämä kepuinho on melko uusi juttu ja liittyy tiettyjen lakien viivästyttämiseen.

Halusin lukea viihdekirjan ja valitsin ruotsalaisen Emma Hambergin romaanin Je m’appelle Agneta. Hesari on ilahduttavasti alkanut arvioida myös viihdekirjoja ja lehdestä löytyy Miina Supisen kritiikki tästä romaanista. Meinasin jättää lukemisen kesken jo ennen kirjan puoliväliä, sillä niin kliseinen asetelma on: Nelikymppinen elämäänsä kyllästynyt nainen lähtee Provenceen itseään etsimään ja löytääkin rennon, sensuellin elämännautiskelijan itsestään. Hankkii uuuden mekon ja alusvaatteet. 

Poikkeuksellista ja ilahduttavaa tässä viihderomaanissa on päähenkilön ystävyys vanhaan dementoituvaan homomieheen ja tämän miehen elämäntarina. 

En ole lukenut romaania loppuun, mutta sivulle 252 mennessä päähenkilö on löytänyt seksin lisäksi ranskalaiset juustot ja punaviinin. En ehkä pysty vegaaniruokovalioon koko loppuikääni. Olen syntynyt maitopitäjässä. Auttakaa!

Nyt lukijani Auvo T. on taas sitä mieltä, että pompin asiasta toiseen ja siinä hän on oikeassa. 

Kaikki lukijapalautteet ovat toivottuja. Ihana huomata, että joku seuraa blogiani edelleen. On niitä, jotka antavat vain positiivista palautetta ja niitä joilta saa kritiikkiä. Melkein aina joku on perehtynyt tekstin aiheeseen syvällisemmin kuin minä, joka en ole perehtynyt oikein mihinkään. Tämä tyyppi kertoo, miten asiat ihan oikeasti ovat. 

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kirjastokino toivottaa meille hyvää itsenäisyyspäivää melankoliseen juhlaan sopivin elokuvin: Tuntematon sotilas (tällä kertaa tarjolla on miesnero Rauni Molbergin versio vuodelta 1985), Suomen puolesta 1939-1945 (historiallinen dokumentti siitä, miten Suomi joutui sotaan), Sota ja mielenrauha (kotimainen sotadokumentti) ja Kolme sotilasta (historiallinen dokumentti, joka kertoo kahden suomalaisen sotilaan tarinan).

Missä on ilo? Missä ovat naiset? Entä lapset? Missä on rauha ja hiljaisuus? Järvet ja metsät. 

Mietin Suomeen liittyviä asioita, eikä minulle ensimmäiseksi tule mieleen sota, vaan grillimakkara:

Grillimakkara

Saunavasta

Keskiolut

Hiljaisuus

Terveyskeskus

Peruskoulu

Avantouinti

Äitiyspakkaus

Metsä

Moderni arkkitehtuuri

Designlasi

Kännykkä

Sauvakävely

Kapellimestarit

Villasukat

Suomen lippu

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Itsenäisyyspäivä

Olemme taas kerran juhlineet maamme itsenäisyyttä itsellemme sopivalla tavalla, tarkastamalla armeijan kaluston, seuraamalla kättelyohjelmaa ja äänestämällä juhlien parasta kolttua.

Kekkereistä mieleen painui raahelainen supermarjastaja, joka oli kerännyt 1700 litraa puolukoita.

Eräällä ystävälläni on tänään syntymäpäivä. Hän jos kuka on ahkera marjastaja, siinä sivussa hän on kasvattanut kolme lasta, tehnyt lääkärinä vähintään kolmen ihmisen työt (tekee töitä edelleen), vaihtaa talvi- ja kesäverhot ja huolehtii naapureistaan ja ystävistään. Turha ehkä mainita, ettei hän pyöri somessa.

Juhlan kunniaksi kävimme muutaman ystävän kanssa Filharmonian itsenäisyyspäiväkonsertissa, jota johti Leif Segerstam tuolilla istuen. Tekeekö Rouvali vuosikymmenten kuluttua saman, toistaiseksi hän hypähtelee vaivattomasti tahtipuikkoa heilutellessaan. Ohjelmisto koostui Sibeliuksen musiikista ja Finlandian kuuleminen jaksoi taas kerran itkettää.

Jälkeenpäin söimme ystävän luona sinivalkoisessa pöydässä. Muistelimme löytökissa Harria, jonka lapseni raahasi vuosia sitten iloksemme löytöeläintalosta.

Kissan ystäville varoitus, ei kannata välttämättä lukea tästä eteenpäin. Harrista ei koskaan kehkeytynyt rauhallista lemmikkiä vaan se saalisti ihmisten nilkkoja ja sohvan käsinojalla lepäävää päätäni.

Kun muutin Tampereelle, alkoi kissan hoito olla hankalaa, eikä siitä olisi ollut sairaalan kaksiossa asujaksi, vaikka oli meillä joutunut jo sisäkissan elämään tyytymään, eikä sellaisia valjaita tuolloin saanut, joissa otus olisi  pysynyt tahi, että kukaan olisi onnistunut niitä eläimelle pukemaan.

Eräs ulkomailta Jyväskylään vieraaksi tuleva tutkija tarvitsi muutamaksi yöksi makuupaikan ja se järjestyi asunnossani, mutta esteeksi muodostui Harri, joka oli siis muutenkin ongelma.

Väitöskirjaohjaajani lupasi viedä kissan eläinlääkärille lopetettavaksi (minä olin silloin jo Tampereella). Hän huumasi Harrin nokareella unilääkettä, sillä muuten se ei olisi onnistunut. Kun eläinlääkäri kyseli kissasta T sanoi, ettei tiedä mitään, sillä "Ei tämä ole minun kissani". Samassa Harri virkistyi rauhoittavasta lääkkeestä ja alkoi säntäillä ympäri hoitohuonetta niin, että instrumentit lentelivät.

Eläinlääkäri sanoi, että Harri ei taida olla helppo lemmikki ja suoritti kuitenkin eutanasian.

Harrin syyttävä hahmo vilahti näkökenttäni rajamailla vielä vähintään vuoden verran ja monesti muistelemme, miten helposti se hypähti katon rajaan hattuhyllylle, kiipesi verhoja pitkin ja miten täsmällisesti ja tehokkaasti se saalisti vieraiden nilkkoja.