Kirjoittaminen on outoa puuhaa. Tapoin päähenkilöni äidin jo ajat sitten, mutta siitä huolimatta tämä hiipii toistuvasti naisen kotiin, välillä hänellä on rikkinäiset tennissukat pienissä jaloissaan ja toisinaan hän on vetänyt tikkumaisiin koipiinsa sairaalan putkisukat. Sitkeä tyyppi vähäisestä varrestaan huolimatta.
Olen taikauskoinen ja pelkään, että käsikirjoituksen sisällöstä kertominen estää sen valmistumisen ja erityisesti julkaisun. Kirjoitan todella hitaasti kappale kerrallaan. KÄSIkirjoitus on vähän kuin suuritöinen käsityö, ensin sen aloittaa vimmalla, sitten värkkääminen alkaa kyllästyttää, tulee hankalia kohtia ja joutuu purkamaan. Pikkuhiljaa se kuitenkin valmistuu, ellei päädy häpeälliseen kesken jääneiden käsitöiden koppaan.
Kirjoitin kolumnin Reuma-lehteen. Sitä oli hauska kirjoittaa. Lähetin alustavan version, mutta en saanut minkäänlaista palautetta, mutta kaipa he julkaisevat sen, sillä ensi viikolla minusta otetaan valokuva lehteä varten. Aion vielä muokata tekstiä, kunhan olen sitä tiedostoissani ensin riittävästi hautonut. Lehden painos on keskimäärin 39 000, joka on ihan toista tasoa kuin kaunokirjallisten teosten painokset, jotka ovat usein vain noin 1500, runokirjoja painetaan vielä vähemmän. Suosittujen (lehdissä käytetään usein nimitystä eturivin kirjailijat) kirjailijoiden teosten ensipainokset voivat olla tuota reumalehden painosten tasoa, mutta minä en ole eturivin kirjailija. Seuraava Reuma-lehden numero julkaistaan 24.9.
