Näin unen!

Näin unen! Luulin jo, että olin menettänyt kykyni nähdä unia. 

Luin kirjaa Paljastavat unet (Ullman, Zimmerman), joka on julkaistu suomeksi 1982. Paljastavat unet löytyi kirjaston varastosta, sivut olivat jo kellertyneet ja se oli taatusti iloinen päästessään ihmisten ilmoille. 

Kirjassa neuvottiin, että kun herää ja saa pikkuisen kiinni unen reunasta, ei saa sytyttää valoja, vaan pitää muistella unta. Minä siis muistelin ja sytytin lampun vasta sen jälkeen. Kirjoitin unen vihkoon, jonka olin varannut sängyn vierelle. 

Unessani ei tuntunut olevan mitään järkeä. Siinä esiintyi tanskandoggin pentu, jonka olin luultavammin napannut Ellen Jokikunnaksen Instasta. Ensin aistin unessani eteläisen illan lämpöä ja pimeyttä ja sitten harmaata päivänvaloa, lunta ja vetisiä hiihtolatuja. Yhtään ihmistä ei näkynyt.

Näin unta myös viime yönä, mutta en jaksanut kirjoittaa paperille, joten menetin kallisarvoisen uneni. 

Käsikirjoituksestani tehdään jo taittovedokset ja se menee studioon lukijalle. Painettu kirja tulee kuulemma kirjastojen tietoisuuteen Storian (ent. kirjavälitys) kautta. 

Oma tuntemukseni on sekoitus iloa ja häpeää. Sitähän monet tärkeät asiat ovat, kun ne kokee ensimmäistä kertaa. Kun ei tiedä mihin kaikki johtaa vai johtaako yhtään mihinkään. Jälkimmäinen skenaario on todennäköisin. Minulta on julkaistu kolme romaania, mutta kustantamo oli toinen ja kovin erilainen.

Hypin taas kerran aiheesta toiseen. Olen tottunut, että nykyään jumpissa sanotaan, että tehkää oman vointinne mukaan. Jos on rajoituksia, niin kertokaa. Levätkää, jos ette jaksa. Käykää pitkällenne jos ette pysy pystyssä. Juokaa vettä jos on jano. Lähtekää kahville jos ei huvita. Olkaa lempeitä itsellenne. 

Viimeksi kahvakuulajumppaa ohjasi reipas mies ja tehtiin kahvakuulalla terästettyjä kyykkyjä. Jumppaan on tullut uusi miespuolinen osallistuja, joka ei kieltämättä kyykännyt kovin syvään. Ohjaaja sanoi hänelle "Onko tuo muka kyykky?" 

Loukkaannuin kyykkääjän puolesta. Entä jos mies oli toipumassa leikkauksesta tai hänen nivelissään oli joku rajoittava vika. 

Ostin ilmakihartimen. Kysyin kampaajalta, miten saisin hiukseni laitettua edes vähän siihen malliin kuin hän, ja kampaaja suositteli ilmakiharrinta (ehkä sille on muitakin nimityksiä, minusta tämä on hyvä). Revin laitteen pakkauksestaan ja löysin laatikosta kihartimen lisäksi mustan neulehanskan.  

Kampaaja kertoi, että kiharrin saattaa kuumentua, jolloin hanskaa voi käyttää suojaamaan kättään, vaikka eihän laite ole paljon kummempi kuin fööni, tuskin se kovin pahasti kuumenee. Sillä hanskakädellä saa kuulemma myös lyhyet hiukset pidettyä aisoissa.  

Täytyy myöntää, että hämmennyin parittomasta sormikkaasta.

 

Hienohelmatulostin

 

 

Tulostin käsikirjoitukseni. Jännä miten eri tavalla tekstin näkee läppärin ruudulta, puhelimesta ja tulostettuna. Jokainen alusta tuo juttuun jotain uutta, aina löytää uusia virheitä.

Olen lukenut noita tulostettuja sivuja tänä aamuna ja huomannut, että romaanitekele on aika nopealukuinen. Se huolestuttaa minua. Saattaahan olla, että tekstin tuttuus tekee siitä minulle erityisen helposti luettavaa. Korjattavaa löytyy. Laitan tähän perään perusmantrani: En tiedä haluaako kukaan tätä koskaan julkaista, sillä tämä on paska.

Hankin tulostimen joskus syksyllä. Ensin se toimi, sitten sain uuden modeemin, enkä enää saanut yhdistettyä läppäriäni printteriin. Sitten kun se onnistui, huomasin, ettei mustetta ollut vaikka olin tulostanut vain verokortin, tai sitten se oli kuivunut tuona pitkänä luppoaikana. 

 

Ostin mustepatruunan, joka ei ollut alkuperäinen, eikä hienohelmatulostimeni suostunut sitä tunnistamaan. Printterini käyttäisi aitoja Vuittonin laukkuja, jos sillä olisi käsilaukuille tarvetta, eikä tyytyisi kopioihin. 

Tänään sitten palautin sopimattoman mustepatruunan Claes Ohlsonille, josta alkuperäiset olivat edelleen loppu. Sain rahat takaisin ja myyjä ystävällisesti ohjasi minut liikkeeseen, josta niitä sai. 

 

Tässä välissä olin jo suunnitellut tulostavani nippuni kirjastossa, mutta se osoittautui niin kalliiksi, että olisi ollut halvempaa ostaa kokonaan uusi tulostin. 

Minä suorastaan virkistyin tuolla mustepatruunan hakureissulla, joka kuvaa minkälaista elämä nyt on. Sanonpa nyt vielä, että kyllä tuommoisen tämmöisenkin kirjailijan romaanissa on kova työ, joka saattaa kaiken lisäksi olla turhaa. Että kannattaa kirjoittaa vaan jos siitä tykkää, muussa tapauksessa on järkevämpää panostaa vaikka terveytensä vaalimiseen.

Käsityö

Kirjoittaminen on outoa puuhaa. Tapoin päähenkilöni äidin jo ajat sitten, mutta siitä huolimatta tämä hiipii toistuvasti naisen kotiin, välillä hänellä on rikkinäiset tennissukat pienissä jaloissaan ja toisinaan hän on vetänyt tikkumaisiin koipiinsa sairaalan putkisukat. Sitkeä tyyppi vähäisestä varrestaan huolimatta. 

Olen taikauskoinen ja pelkään, että käsikirjoituksen sisällöstä kertominen estää sen valmistumisen ja erityisesti julkaisun. Kirjoitan todella hitaasti kappale kerrallaan. KÄSIkirjoitus on vähän kuin suuritöinen käsityö, ensin sen aloittaa vimmalla, sitten värkkääminen alkaa kyllästyttää, tulee hankalia kohtia ja joutuu purkamaan.  Pikkuhiljaa se kuitenkin valmistuu, ellei päädy häpeälliseen kesken jääneiden käsitöiden koppaan.

Kirjoitin kolumnin Reuma-lehteen. Sitä oli hauska kirjoittaa. Lähetin alustavan version, mutta en saanut minkäänlaista palautetta, mutta kaipa he julkaisevat sen, sillä ensi viikolla minusta otetaan valokuva lehteä varten. Aion vielä muokata tekstiä, kunhan olen sitä tiedostoissani ensin riittävästi hautonut. Lehden painos on keskimäärin 39 000, joka on ihan toista tasoa kuin kaunokirjallisten teosten painokset, jotka ovat usein vain noin 1500, runokirjoja painetaan vielä vähemmän. Suosittujen (lehdissä käytetään usein nimitystä eturivin kirjailijat) kirjailijoiden teosten ensipainokset voivat olla tuota reumalehden painosten tasoa, mutta minä en ole eturivin kirjailija. Seuraava Reuma-lehden numero julkaistaan 24.9.

Puutarhahanskat

Pidin ensimmäistä kertaa yksityisvastaanottoa. Potilaat tulivat konsultaatioon työterveyshuollon lähettämänä, eivätkä ongelmat olleet sen yksinkertaisempia kuin sairaalaan poliklinikallakaan. Potilaita oli kaksi ja käytin hommaan koko aamupäivän, joten mikään rahasampo ei ole kyseessä (aika meni kaikkeen minulle vielä vieraaseen sälään).

Julkisella puolella on lääkärin kannalta (ja potilaan tietysti myös) se hyvä puoli, että minulla oli hoitajapari, jonka kanssa teimme yhteistyötä sekä moniammatillinen tiimi. Kaipaan myös sihteereitä, jotka kirjoittivat tekstit. Tuollakin ne voisi kirjoituttaa, mutta siitä joutuisi maksamaan.

Onneksi minun ei tarvinnut laskuttaa potilasta itseään, sillä se tulee olemaan ongelma.

Jännitin vastaanoton pitämistä ja uusia tietoteknisiä haasteita niin, että nukuin yön kehnosti ja näin unta, jossa minulle tarjottiin steriiliä toimenpidettä varten monta numeroa liian suuria puutarhahanskoja.

Sain kustannustoimittajalta viestin viimeisimmästä käsikirjoitusversiosta ja siteeraan häntä luvatta: "Sain juuri luetuksi maanantaina lähettämäsi uuden käsikirjoitusversion. Se on ihan mahtava, hauska ja surullinen samalla kertaa, täynnä teräviä havaintoja ja kutkuttavan pisteliäitä huomioita." Tämä oli tärkeää, sillä olin melko varma, että koko teksti on sysipaska.