Käyn kerran viikossa kuntosaliryhmässä. Liikunnan jälkeen pukuhuoneessa sanoin naisille meneväni heti juomaan pullakahvit, johon joku sanoi, että mitätöin näin liikunnan positiivisen vaikutuksen. Ajatus tuntuu hassulta, sillä enhän liiku laihtuakseni. Liikun koska se on kivaa ja liikkuminen pitää minut kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti.
Kuuntelin lenkillä Raisa Omaheimon kirjaa Ratkaisuja läskeille ja ymmärsin, että läskifobia vaikuttaa myös meihin keskipainoisiin (Omaheimo kritisoi termiä normaalipainoinen). Lapsuudenkodissani puhuttiin jatkuvasti lihottavista ruoka-aineista, lihomisesta ja laihdutuksesta. Syömisen jälkeen usein voivoteltiin kaikkea sitä, mistä oli juuri äsken nautittu. Kaduttiin jokaista herkkupalaa.
Vaikka olen ollut suuren osan elämästäni hoikka, olen useasti rajoittanut syömistäni eri tavoin Tein sitä varsinkin nuorena. Tälläkin hetkellä syön pääosin vegaanisesti, jonka varjolla voi säädellä kalorimääriäkin, onhan taustalla suurempi missio, syömisen ekologisuus. Noin yleisesti ottaen en enää suuremmin ajattele painoani. Nykyäänhän tiedetään, että kun normaalipainoinen laihduttaa, niin pitkällä tähtäimellä tämä voi johtaa ylipainoon.
Omaheimo kertoo, että kun tutkija Saara Särmä lopetti laihduttamisen, hän sai siitä säästyneellä energialla tehtyä väitöskirjan.
Omaheimon kirjassa pohditaan miten läskit (tätä termiä kirjailija käyttää) nähdään elokuvissa. Nyt kun mietin, en oikein saa päähäni muita "läskielokuvia" kuin Gilbert Grapen, jossa sairaalloisen lihava äiti kuolee. Häntä ei saada pois omakotitalon yläkerrasta kuin nosturilla, joten lapset päätyvät polttamaan koko höskän.
Kun elokuvissa nainen on ruma ja läski, hän on joko hauska tai psykopaatti.
Nyt tuli nälkä. Tiedän kyllä lihavuuden terveysriskit. Lähden laittamaan ruokaa.
