Pari viikkoa sitten postiluukustani putosi lappunen, jossa kerrottiin taloyhtiöni erään asunnon ludeongelmasta.
Revin lakanat sängystäni ja tutkin patjan (ja lakanan tietysti myös), etsin iholtani luteen puremia, raavin itseäni ja haistelin makuuhuonettani. Luteiden haju on kuulemma makea ja tympeä. Valvoin yön luteiden hyökkäystä odotellen.
Isäni kertoi, että hänen lapsuudessaan monista ikävistä syöpäläisistä päästiin eroon siten, että talo jätettiin talvella kylmilleen ja lähdettiin sukuloimaan. Olin valmis äärimmäisiin toimenpiteisiin (en sentään sukulointiin). Ihan varmuuden vuoksi.
Eilen tiedotettiin, että luteita on kaiken syynäämisen jälkeen löytynyt vain yhdestä asunnosta, joka myrkytetään. Asunto on kaukana omastani. Yleistä ludeongelmaa ei havaittu. Luokseni voi tulla huoletta. Suosittelen silti suojahaalaria.
Yläpuolellani asuu yksi talon harvoista lapsiperheistä. Alkuun he kantoivat lastenvaunuja toiseen kerrokseen, sillä hissiä ei ole. Nyt he raahaavat rattaita. Olen kyllä tarjonnut apuani.
Lapsen äiti pahoitteli, että lapsukainen on innostunut heittelemään tavaroita lattialle. En ollut huomannut. Saatuani tiedon heittelystä erotan sen hilpeän kolauksen, joka syntyy kun jotain osuu yläkerran asunnon lattiaan. Minua se ei häiritse. Tekee mieli itsekin heitellä.
Kaikki Suomen kirjailijat ovat menossa Turun kirjamessuille esiintymään. Jokainen. Tai siltä minusta tuntuu. Eikä tarvitse olla edes kirjailija. En osallistu niihin kekkereihin. En tapaa kollegoita, en syö ilmaisia lounaita, enkä juo itseäni hilpeään päivähiprakkaan. Haluaisin tietenkin. Alennuin eilen hakemaan nimillä kirjailijoita esiintyjien listasta ja revin hiuksiani. Ilahduin, kun joku kirjailija puuttui. Hurrasin. Häpeän toimintaani.
Liioittelin hieman. Pitäisi muistaa, ettei se aina toimi täällä.
Osallistuin esikoiskirjani julkaisun myötä Helsingin kirjamessuille 2016, toisen romaanini jälkeen olisin myös päässyt, ellei se paskavirus olisi tullut meitä kurittamaan. No eipä minulta ole hiljattain ilmestynyt kirjaakaan. Eikä lastenromaani ole joidenkin mielestä romaani.
Nyt olen sitten ripittäytynyt. Omistan Kuuran ja karkailevan isomummon eräälle ihmisryhmälle. En vielä kerro mille.
