Sopimus

Luin Kaj Korkea-ahon omaelämäkerrallisen (nyt kirjoitin sanan luultavasti oikein) kirjan Äitiä etsimässä. Romaani kertoo kahdesta homomiehestä, jotka kaipaavat omaa lasta. Haluavat perustaa perheen. He potevat voimakasta vauvakuumetta ja etsivät äitiä lapselleen. Prosessi on pitkä, mutta lopulta sopiva äiti löytyy ja lapsikin syntyy. Loppu on siis onnellinen. 

Miehet ja lapsen äiti kirjoittavat sopimuksen kumppanuusvanhemmuudesta. Sellainen sopimus olisi hyvä kaikkien vanhempien tehdä. Ei epäilystäkään, etteikö tulevaa lasta rakastettaisi ja hoivattaisi hyvin. Vanhempiakin on kolme ja sukulaisia liuta. 

Olen hankkinut lapseni vähäisin eväin ja ilman sopimuksia. Niinpä ero lasten isästä aiheutti lapsille monenlaisia murheita. Minulle tietysti myös ja epäilemättä lasten isällekin. Olisi varmaan ollut rankkaa, vaikka minkälaiset sopimukset olisi kirjoitettu, mutta olisihan lasta suunnitellessa hyvä ottaa huomioon ero tai vaikka toisen vanhemman kuolema.  Sopia kasvatusperiaatteista, joista sitten myöhemmin luistettaisiin. Neuvotella vanhempien vastuut ja menot omien kavereiden kanssa. Sitä paperia voisi sitten riitatilanteessa heilutella.

Luin somesta havainnon, että vanhoissa lastenkirjoissa lapset olivat pääroolissa,  ja vanhemmat korkeintaan mainittiin. Nykyiset lastenkirjat kirjoitetaan enemmän vanhemmille ja isovanhemmille. Eiväthän lapset niitä kirjoja osta, eivätkä sitäpaitsi liiku enää missään keskenään.  Aikuiset lähtevät mukaan pihalle ja leikkikentälle.

Minun on vaikea kuvitella, että vanhempani olisivat leikkineet kanssani (leikin kavereiden kanssa, hätätilassa siskojen) tai jotenkin puuttuneet asioihin, joita koulussa tai kaveripiireissämme tapahtui. En todellakaan ihannoi sitä aikaa, kyllähän lapsille tarjotaan nykyään huomattavasti enemmän turvaa tai ainakin joillekin lapsille tarjotaan ja toisille sitten taas ei. 

Joulukalenteri (21. luukku)

Käväisin Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa vanhempi mieshenkilö etsi lastenkirjaa. Olin kuulevinani puhetta mummokirjasta (luultavammin kyseessä oli ylioptimistinen kuuloharha). Myyjä valisti ostajaa  "Lapset pitävät pieruhuumorista". 

Pierusta on kirjoitettu lastenloruja kirjassa nimeltä Pierun elämää (Malin Klingenberg, suomennos Hannele Huovi). Takakansi lupaa päräyttävää pierulyriikkaa. Epäilemättä löytyy monta muutakin aihetta käsittelevää teosta.

Pitkät, paksut tai nuoret sekä harmaahapset,/ pyhimykset tai konnat ja etenkin lapset-/ jokainen, jolla on sydän, selkäranka ja suolet/ voi paremmin kun ulos pieraisee huolet.

Muistin juuri lapsuuden lällätyksen: Läl, läl, läl, läl lieru, Pekalta pääsi pieru, keskellä kirkonmäkkee, siel oli paljon väkkee. 

Suoli saattaa olla nolo, mutta kovin tarpeellinen elin.

Nyt sitten arvaattekin, että joulukalenterin  suolesta putoaa pökäle nimeltä Kuura ja karkaileva isomummo (ei sisällä pieruhuumoria) ja tietysti jouluinen sananlasku: Tulis joulu, että sais yölläkin syödä. Lukijalahjaksi bonussananlasku: Kun on joulu, niin on joulu, paistahan akka toinen silakka. En ole koskaan kuullut kenenkään käyttävän moista patriarkaalista sananlaskua. 

Pimeys

Marraskuun pimeys on vuosittainen vastoinkäymisemme, pohjoisen pallonpuoliskon virhe, jota vastaan taistelemme kirkasvalolampuin ja ostamalla matkan johonkin ruuhkaiseen turistikohteeseen. Loppusyksyn etelänlomasta on tullut keskiluokkaisen ihmisen rutiini.  Puoli Suomea parveilee lentokenttien turvatarkastuksissa hankaliin vuorokaudenaikoihin, ahtautuu meluisille rannoille ja syö hampurilaisia turistikuppiloissa, joiden ruokalista on väännetty Google-kääntäjällä suomeksi. 

Pimeysruikutus alkaa jo syyskuussa, vaikka vielä ei edes ole pimeää.  Valon vähäisyys on sitä paitsi tunnetusti ohimenevää. Kynttilät loistavat. Kirjoja voi lukea kirkasvalolampun häikäisevässä valossa. Lika ei näy.  Kerron uutisen: Päivä alkaa taas pidentyä 21. joulukuuta.  Alkuun se tapahtuu ryömien, vain viisi minuuttia viikossa, myöhemmin saman verran vuorokaudessa. 

En ole mikään matkustamisen vastustaja, matkustaminen tuo uusia ajatuksia, oppii kaikenlaista, tutustuu ihmisiin ja onhan se monesti kivaa. Olen täällä blogissakin kirjoittanut matkoistani.

Laskin oman hiilijalanjälkeni. En ole viime vuosina lentänyt (työssä ollessani matkustin tosi paljon, tein myös lomamatkoja, joten olen kyllä oman osuuteni ilmaston lämpenemisen hyväksi tehnyt), syön vegaanisesti, en omista autoa, ostan elektroniikan käytettynä, mutta vaatteet hankin uutena. Odotin saavani kehuja. Ei. Minun pitäisi vähentää hiilijalanjälkeäni 30 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Pitäisikö minun muuttaa maakuoppaan, jättää peseytymättä ja syödä biojätteitä saadakseni edes pienen taputuksen olalleni. 

Hesarissa on kirjoitettu lastenkirjojen tasosta. Pelkään Kuuran ja karkailevan isomummon päätyvän jollekin Hesarin "Varo näitä: Teimme listan vuoden paskimmista lastenkirjoista"-listalle.

Pirulliset sukkahousut

Käyn nykyään hengailemassa kirjaston lastenosastolla. Luin kirjojen nimiä ja huomasin mielenkiintoisen teoksen, jonka nimi oli Pirullinen poro (Pilkullinen poro).  Mielenkiintoni väheni lähes 90 prosenttia, kun ymmärsin kirjan oikean nimen. Varmasti erinomainen lastenkirja.

Haahuilin eilen L:n kanssa kirjamessuilla. Ostin messukeskuksesta leikkuulaudan.

Etsin oman kirjani, joka oli aseteltu täyteen ahdetun pöydän laidalle ihan kustantamon osaston äärimmäisen vasempaan nurkkaan. Tuntui pahalta, kunnes ymmärsin, että jonkunhan on sielläkin oltava. Kuten huomaatte, yritän vähitellen kulkea kohti  Pollyanna -vanhuutta. En ole vielä siellä, mutta teen jo tarvittavia harjoitteita. 

Kaiken lisäksi olin ostanut vyötäröä kiristämättömät sukkahousut, vaikka kiristävä vyötärökuminauha ei ole ongelmani. Jouduin koko päivän nostelemaan sukkahousujeni valuvaa housuosaa. 

Marjatta on kirjoittanut ihanan blogiarvion kirjastani (linkki)!

Lude

Pari viikkoa sitten postiluukustani putosi lappunen, jossa kerrottiin taloyhtiöni erään asunnon ludeongelmasta. 

Revin lakanat sängystäni ja tutkin patjan (ja lakanan tietysti myös), etsin iholtani luteen puremia, raavin itseäni ja haistelin makuuhuonettani. Luteiden haju on kuulemma makea ja tympeä. Valvoin yön luteiden hyökkäystä odotellen. 

Isäni kertoi, että hänen lapsuudessaan monista ikävistä syöpäläisistä päästiin eroon siten, että talo jätettiin talvella kylmilleen ja lähdettiin sukuloimaan. Olin valmis äärimmäisiin toimenpiteisiin (en sentään sukulointiin). Ihan varmuuden vuoksi.

Eilen tiedotettiin, että luteita on kaiken syynäämisen jälkeen löytynyt vain yhdestä asunnosta, joka myrkytetään. Asunto on kaukana omastani. Yleistä ludeongelmaa ei havaittu. Luokseni voi tulla huoletta. Suosittelen silti suojahaalaria.

Yläpuolellani asuu yksi talon harvoista lapsiperheistä. Alkuun he kantoivat lastenvaunuja toiseen kerrokseen, sillä hissiä ei ole. Nyt he raahaavat rattaita. Olen kyllä tarjonnut apuani. 

Lapsen äiti pahoitteli, että lapsukainen on innostunut heittelemään tavaroita lattialle. En ollut huomannut. Saatuani tiedon heittelystä erotan sen hilpeän kolauksen, joka syntyy kun jotain osuu yläkerran asunnon lattiaan. Minua se ei häiritse. Tekee mieli itsekin heitellä.

Kaikki Suomen kirjailijat ovat menossa Turun kirjamessuille esiintymään. Jokainen. Tai siltä minusta tuntuu. Eikä tarvitse olla edes kirjailija. En osallistu niihin kekkereihin. En tapaa kollegoita, en syö ilmaisia lounaita, enkä juo itseäni hilpeään päivähiprakkaan. Haluaisin tietenkin. Alennuin eilen hakemaan nimillä kirjailijoita esiintyjien listasta ja revin hiuksiani. Ilahduin, kun joku kirjailija puuttui. Hurrasin. Häpeän toimintaani. 

Liioittelin hieman. Pitäisi muistaa, ettei se aina toimi täällä.

Osallistuin esikoiskirjani julkaisun myötä Helsingin kirjamessuille 2016, toisen romaanini jälkeen olisin myös päässyt, ellei se paskavirus olisi tullut meitä kurittamaan. No eipä minulta ole hiljattain ilmestynyt kirjaakaan. Eikä lastenromaani ole joidenkin mielestä romaani.

Nyt olen sitten ripittäytynyt. Omistan Kuuran ja karkailevan isomummon eräälle ihmisryhmälle. En vielä kerro mille.

Kuura ja karkaileva isomummo tulee lokakuussa

Nyt saanee tulevan lastenkirjan kansikuvan julkaista blogissa, sillä löysin sen ihan vaan googlaamalla. 

Ihanan kansikuvan on tehnyt Marja Siira, joka myös kuvittaa kirjan. Minusta Siiran suunnittelema ja piirtämä kansi on kirjan hengen mukainen. 

Kuura ja karkaileva isomummo -teoksen julkaisupäivä on 12. lokakuuta. Esittelytekstissä lukee, että kirja on tarkoitettu lapsille seitsemästä vuodesta ylöspäin. Itse näkisin tämän kirjan niin, että isovanhempi lukisi sitä lapsenlapselleen ja nauttisi itsekin lukemastaan. Sukupolvet kohtaisivat.

Palkittu ja rakastettu lastenkirjailija Timo Parvela on sanonut: "Lastenkirjallisuus on maailman tärkeintä kirjallisuutta. Jos lastenkirjallisuus lakkautettaisiin tänään, alkaisi kaiken kirjallisuuden lähtölaskenta samalla hetkellä."

Voin kertoa kirjan synnystä sen verran, ettei sen kirjoittaminen poikennut aikuisille kirjoittamisesta.

Lastenkirjat eivät saa huomiota, ellei kirjoittaja ole julkkis (samoin on käymässä muullekin kaunokirjallisuudelle). En ole julkkis, mutta kerjään tässä huomiota Kuuralle ja karkailevalle isomummolle. Pitkään minulla on ollut sellainen olo, että kirjan julkaisu peruuntuu jollain kierolla tavalla. Nyt melkein jo uskon, että se toteutuu (meinasi ihan unohtua, että kirjan kustantaa Karisto). 

Mitä kuuluu Tuukka-Omar?

Niina Hakalahti (kuvitus Jukka Lemmetty)

Mitä kuuluu Tuukka-Omar?

Myllylahti 2020

Moni kirja jää vähälle huomiolle, joten sain ajatuksen kirjoittaa runokokoelmasta (Reetta Huttusen Valkoisessa takissa olen lähinnä mies) ja nyt ajattelin raapustaa jotain Niina Hakalahden viidennestä Tuukka-Omar kirjasta Mitä kuuluu Tuukka-Omar?. 

Sain myös haastatella kirjailijaa, joten jos ette jaksa tätä lukea niin kannattaa kuitenkin tarkastaa Niina Hakalahden vastaukset tuolta tekstin lopusta.

Lääketieteellisissä julkaisuissa pitää ilmoittaa sidonnaisuudet ja teen sen nytkin. Niina Hakalahti on opettanut minua ansiokkaasti kolmen vuoden ajan Viita-akatemiassa. Kunnostauduin noina vuosina kahvin keittämisessä. Olen istunut kirjailijan kanssa pari kertaa Metso-kirjaston kahvilassa, mutta maksoimme molemmat kahvimme ja pullamme ihan itse.

Mitä kuuluu Tuukka-Omar? kertoo Tuukka-Omarista ja hänen parhaasta ystävästään Paavosta. Toisinaan leikkeihin osallistuu myös naapurin Pulmu-Päivyt ja uutena kirjasarjaan pääsee Julius, joka asuu kauempana uudella vähän kolkolla asuinalueella. Lasten perheet ja kodit tulevat tutuiksi. Vaikka kyseessä on kirjasarjan viides osa niin se on itsenäinen teos, jonka voi lukea vaikka ei Tuukka-Omaria ennestään tuntisi.

Shakkikerhon uusi jäsen Julius kutsuu Tuukka-Omarin ja Paavon kotiinsa pikkujouluihin ja Juliuksen koti SPA-osastoineen ja tarjoomuksineen herättää vaatimattomampiin oloihin tottuneissa kaveruksissa hämmennystä.  Kirjassa käsitellään myös kateutta ja kiusaamista, mutta se tehdään huumorilla ja lämmöllä kaikkia osapuolia kohtaan. Asiat kääntyvät parhain päin. Realismia rikkoo Tuukka-Omarin syyrialaistaustaisen isän, baban, taito lentää matolla. 

Tällaisen lapsuuden olisin minäkin halunnut!

Pitää vielä mainita Jukka Lemmetyn mainio kuvitus. Kuvittajasta enemmän alla.

Esitin Niina Hakalahdelle muutaman kysymyksen hygieenisesti sähköpostin välityksellä.

Tämä on viides Tuukka-Omar kirja (jos laskin oikein). Tuleeko vielä lisää?

Kirjojen ilmestymisen kanssa on vähän sama kuin perheenlisäyksen kanssa. Voi suunnitella, toimia ja toivoa, mutta lopulta kaikki ei kuitenkaan ole itsestä kiinni. Tällä hetkellä on kuitenkin sellainen kutina, että lisää tulee.

Olet kirjoittanut runoja, aikuisten romaaneja, kirjoitusoppaan ja lastenkirjoja, miten nämä eri työt eroavat toisistaan?

Tietyssä mielessä kaikki kirjoittaminen on samaa, mutta sitten ei kuitenkaan. Romaani vaatii paljon määrätietoista istumista, itse käytän ensimmäistä versiota kirjoittaessa usein esim. päivittäistä sanatavoitetta. Koska romaani on niin suuri massaltaan, käsikirjoitusta on käsiteltävä aika jämäkästi. Tämä on suurin ero verrattuna sivumäärältään vähäisempiin kirjoihin. Lastenkirjan ja aikuisten romaanin kirjoittamien on muuten samanlaista, kummissakin käytän tilkitsemis- ja lihotustekniikkaa, eli kun saan rungon valmiiksi, alan lisäillä väleihin tavaraa.

                      Runojen kirjoittaminen on ”impressionistisempaa”, mutta loppupeleissä samaa vääntöä, versiointia ja uudelleenkirjoitusta kuin muukin teksti.

                      Kaikessa kirjoittamisessa havainnot ja assosiaatiot ovat tärkeitä työvälineitä.

Petri Tamminen on sanonut (luin tämän muuten aamun lehdestä), että kaikki hyvät aikuisten romaanit kertovat yksinäisyydestä ja lastenkirjat ystävyydestä. Pitääkö paikkansa?

Ihan hyvä slogan, mutta ei aukoton, eikä sellaiseksi varmaan ole tarkoitettukaan. Voi olla toisinkin päin: Hosseinin Leijapoika tai vaikkapa Taija Tuomisen Kuningaskobra ovat romaaneja, joissa ystävyys on tärkeässä osassa. Ja toisaalta vaikkapa Herra Huu-sarja kietoutuu hyvin paljon yksinäisyyden tematiikan ympärille.  

Kustantamosi on vaihtunut kesken sarjan, miten se on vaikuttanut? Voisin tietty myös kysyä miksi se on vaihtunut, mutta ei tarvitse vastata.

Olen julkaissut nyt pian parikymmentä teosta ja tehnyt yhteistyötä viiden eri kustantamon kanssa. (Useammankin, jos lasketaan mukaan myös oppimateriaali- ja tietopuoliset julkaisut.)

                      Tammi ei tosiaan halunnut jatkaa Tuukka-Omar-sarjaa, mikä oli ensin itselleni lamaannuttava pettymys. Sarjan neljä osaa olivat saaneet paljon positiivista huomiota. Niinpä kustantajan päätös olla julkaisematta viidettä osaa oli ensin kova pala. Pitkän linjan kirjallisuustoimijana ymmärrän kuitenkin, että kustannusmaailma on turbulenssissa, ja että kustantajankaan rooli ei ole helppo. Tammi esimerkiksi on karsinut varmaan liki puolet lastenkirjanimikkeistään. (Ei tilastofakta, mutu-tuntuma!)

                      Meni aikaa, että en halunnut tehdä asialle mitään. Sitten kuitenkin jossain kohtaa nousin sohvalta (vertauskuva), tein vähän tukimusta siitä, mitkä kustantajat ovat jatkaneet toisen kustantajan aloittamia sarjoja. Onnellisten vaiheiden kautta Myllylahti innostui Tuukka-Omarista ja allekirjoitin kustannussopimuksen heidän kanssaan.

En muistele Tammea pahalla, päinvastoin esim. kustannustoimittaja Sanna Uimosta muistan edelleen lämmöllä.

Tykkäsin kirjan kuvituksesta. Onko kuvittaja sama kuin aikaisemmissa osissa? Miten yhteistyö kuvittajan kanssa käytännössä tapahtui?

Olen hyvin onnellinen, että Jukka Lemmetty on kuvittanut kaikki Tuukka-Omarit. Kun kustantaja vaihtui, oli niin hienoa, että Jukka otti iloisena toimeksiannon uudeltakin kustantajalta vastaan.

                      Jukka on huippuammattilainen, tunnetaan muun muassa Urpo ja Turpo-kirjojen kuvittajana. Kun ensimmäinen Tuukka-Omar-kirja oli tekeillä, sain itse vaikuttaa kuvittajan valintaan. Jukan huumori ja Quentin Blaken tyyliä muistuttava jälki oli heti todella mieluista. En tiedä, olisiko Tuukka-Omar-sarja edes voinut jatkua ilman Jukan kuvitusta.

                      Yhteistyö menee niin, että Jukka saa (vielä keskeneräisen) käsikirjoituksen luettavakseen. Hän tekee kuvat sitten siihen. Joskus saatan kuvat nähtyäni pyytää jotakin pientä muutosta, mutta hyvin, hyvin harvoin. Sitä paitsi usein on helpompi muuttaa tekstiä vastaamaan kuvaa.

Pidin kirjasta vaikka olen yli-ikäinen. Minkä ikäisille kirja on kirjoitettu?

Lastenkirjat ovat mielestäni kaikkien kirjallisuutta. Pyrin kirjoittamaan niin, että kirjoissa olisi tasoja, ja niistä jokin taso myös aikuisille. Varmaankin Tuukka-Omarien pääasiallinen kohderyhmä ovat alakoululaiset.

Itse olen aina nauttinut lastenkirjoista. Kun oli se aika, että luin omille lapsilleni, usein liikutuin, nauroin tai jäin pohtimaan asioita. Olen siis kirjailijana tosi tyytyväinen, jos saan palautetta, että myös aikuislukija on löytänyt kirjasta jotakin itselleen.

Kirjassa tulevat esille arvot kuten kulutuskriittisyys ja suvaitsevaisuus. Ajatteletko tietoisesti, että haluat edistää tiettyjä arvoja?

Ei se ole sellaista tietoista ”opetussuunnitelmaa”. Mutta toki kaikissa kirjoissa – niin lapsille kuin aikuisille kirjoitetuissa – haluaa välittää ajatuksia, arvoja tai pohdittavaa. Kuittenkin kavahdan tendenssimäisyyttä, suorastaan vihaan sitä, joten tarina edellä mennään. Hyvä tarina herättää ajatuksia ja kysymyksiä, ja niiden kautta lukija kenties tavoittaa kirjan teemoja.

Onko kirjan hahmoille jotain esikuvia?

Kun aloitin sarjaa, ryöstöviljelin omaa perhettäni sikäli, että varastin hauskoja lauseita lapsiltani ja heidän kavereiltaan. Myös Tuukka-Omarin ja Paavon ”ystävyyden malli” on kopioitu oman nuoremman poikani ystävyyssuhteesta. Tuukka-Omarin isä on Syyriasta, kuten mieheni ja lasteni isä. Tämän Suomi-Syyria -asetelman otin siis omasta perheestäni. Mutta siihen se sitten jääkin. Eli esimerkiksi mieheni ei osaa lentää matolla, kuten Tuukka-Omarin baba. (Toinen poikamme uskoi kyllä pienenä, että isällä on tällainen taito, siitä sain idean isän lentotaitoon.)

Voitko mainita omia lastenkirjasuosikkejasi?

Roald Dahlin Iso kiltti jätti, Marjatta Kurenniemen Anneli ja Onneli-kirjat, Hannu Mäkelän Herra Huut… voi niitä riittää!

Kiitos vastauksista ja sympaattisesta kirjasta Niina Hakalahti!