Lude

Pari viikkoa sitten postiluukustani putosi lappunen, jossa kerrottiin taloyhtiöni erään asunnon ludeongelmasta. 

Revin lakanat sängystäni ja tutkin patjan (ja lakanan tietysti myös), etsin iholtani luteen puremia, raavin itseäni ja haistelin makuuhuonettani. Luteiden haju on kuulemma makea ja tympeä. Valvoin yön luteiden hyökkäystä odotellen. 

Isäni kertoi, että hänen lapsuudessaan monista ikävistä syöpäläisistä päästiin eroon siten, että talo jätettiin talvella kylmilleen ja lähdettiin sukuloimaan. Olin valmis äärimmäisiin toimenpiteisiin (en sentään sukulointiin). Ihan varmuuden vuoksi.

Eilen tiedotettiin, että luteita on kaiken syynäämisen jälkeen löytynyt vain yhdestä asunnosta, joka myrkytetään. Asunto on kaukana omastani. Yleistä ludeongelmaa ei havaittu. Luokseni voi tulla huoletta. Suosittelen silti suojahaalaria.

Yläpuolellani asuu yksi talon harvoista lapsiperheistä. Alkuun he kantoivat lastenvaunuja toiseen kerrokseen, sillä hissiä ei ole. Nyt he raahaavat rattaita. Olen kyllä tarjonnut apuani. 

Lapsen äiti pahoitteli, että lapsukainen on innostunut heittelemään tavaroita lattialle. En ollut huomannut. Saatuani tiedon heittelystä erotan sen hilpeän kolauksen, joka syntyy kun jotain osuu yläkerran asunnon lattiaan. Minua se ei häiritse. Tekee mieli itsekin heitellä.

Kaikki Suomen kirjailijat ovat menossa Turun kirjamessuille esiintymään. Jokainen. Tai siltä minusta tuntuu. Eikä tarvitse olla edes kirjailija. En osallistu niihin kekkereihin. En tapaa kollegoita, en syö ilmaisia lounaita, enkä juo itseäni hilpeään päivähiprakkaan. Haluaisin tietenkin. Alennuin eilen hakemaan nimillä kirjailijoita esiintyjien listasta ja revin hiuksiani. Ilahduin, kun joku kirjailija puuttui. Hurrasin. Häpeän toimintaani. 

Liioittelin hieman. Pitäisi muistaa, ettei se aina toimi täällä.

Osallistuin esikoiskirjani julkaisun myötä Helsingin kirjamessuille 2016, toisen romaanini jälkeen olisin myös päässyt, ellei se paskavirus olisi tullut meitä kurittamaan. No eipä minulta ole hiljattain ilmestynyt kirjaakaan. Eikä lastenromaani ole joidenkin mielestä romaani.

Nyt olen sitten ripittäytynyt. Omistan Kuuran ja karkailevan isomummon eräälle ihmisryhmälle. En vielä kerro mille.

Kirjoituskateus

Erkka Mykkänen on kirjoittanut kateudesta Kritiikin uutisiin. Kun hän jakoi tekstin Facessa, suurin osa kirjoittajista kommentoi, ettei tunne kateutta toisten kirjallista menestystä kohtaan.

Olen joutunut taistelemaan kateutta vastaan. Huvittavaa, ettei se kohdistu kaikkiin kirjailijoihin. Onneksi! En ole kateellinen vaikkapa Pirkko Saisiolle tai Jukka Viikilälle, sillä en tule koskaan yltämään heidän tasolleen. Olen kateudessakin vaatimaton. Kateuteni ei keiku korkealla vaan viihtyy lattian rajassa.

Välillä on hyvä jättäytyä somen ulkopuolelle, sillä some nostaa esiin piiloon painetun kateuden. Kuvat kustannussopimuksista, hyvät kritiikit, kirjamessukeikat, Instagram- ja kirjakauppaesiintymiset korventavat mieltä. Kirjat kirjakaupan näyteikkunassa.

Helpottaa kun saa tavata jonkun toisen kateellisen kirjoittaja ja voi yhdessä päivitellä, miten tuokin tyyppi on taas saanut sitä ja tätä vaikka ei olisi sitä ansainnut. Sanotaan, ettei toisen menestys ole itseltä pois. Kyllä on.

Sitten kun kateuskahvit on juotu, otetaan läppäri esiin ja unohdetaan koko juttu, kunnes taas tulevat kirjamessut, kustannussopimukset ja joulun kirjamainokset. 

Kerrostalokyttä täällä taas, päivää

En ole pitkään aikaan raportoinut asukkaasta, joka jättää roskapussinsa roskasäiliön viereen niin, että varikset pääsevät herkuttelemaan jätteillä. Vaikka olen vaiennut tästä huolimattomuudesta niin se  jatkuu edelleen.

Olen päätynyt siihen, että roskapussi-gaten takana on henkilö, joka ei fyysisten rajoitteiden vuoksi saa jätteitä niille osoitettuun paikkaan. En tiedä onko näin, mutta ajatus helpottaa minua.

Narisija täällä taas, päivää.

Lehdet eivät ole kirjoittaneet romaanistani ja se vähentää kirjoitusmotivaatiotani. Miksi edes vaivautuisin. Mökötän. Julkaisun jälkeinen melankolia pahentaa tilaani.

Siteeraan tähän Anneli Kantoa (Kirjoittamassa, Reuna kustantamo 2020) "Jos taas julkisuutta ei tule, arvioita ei näy lehdissä tai edes blogeissa ja messuesiintymistä on kuuntelemassa seitsemän ihmistä, kirjailija ei pääse luulemaan itseään tärkeäksi. Vaaratonta ei ole sekään. Silloin vaanivat kademieli, itsesääli ja katkeroituminen".

Menestyskirjailijat Kjell Westö ja Juha Itkonen käsittelevät kritiikkejä  ja kateutta kirjeissään (7+7 Levottoman ajan kirjeitä, Otava 2019). Itkonen kirjoittaa "Kateus on syvästi inhimillinen tunne, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu käymään oman kamppailunsa. En tiedä onko yksinäisellä ja arvaamattomalla alalla edes mahdollista selättää sitä kokonaan, mutta uskon oppineeni näiden 15 vuoden aikana ainakin paremmin käsittelemään omaani. Oivallus, johon turvaudun, on lopulta yksinkertainen: ketään ei kannata kadehtia. Ohje pätee myös kirjallisen maailman ulkopuolella."

On tietysti ylivertaisia ihmisiä, joilla ei ole edes syytä kateuteen tai sitten he eivät vaan koe sitä. Uskon, että jos kateuden kieltää itseltään, se saattaa ilmetä ilkeytenä. Kateus hyökkää monesti yllättäen, silloin kun et ole vahvimmillasi. On helpompi sanoa itselleen "Nyt olen kateellinen" ja olla täysillä kateellinen, oikein piehtaroida kateudessa, sillä silloin tunne muuttuu naurettavaksi ja siitä vapautuu. Minulla tämä toimii hyvin.