Filmifestivaaleista ei saa kunnon otetta, jollei niihin osallistu siinä määrin, ettei ehdi nukkua ja syödä. Kokemukseni Tampere film festival -tapahtumasta jäi tänä vuonna laimeaksi. Kaipasin myös ystäviä, joiden seurassa olen aiemmin festivaaleilla käynyt.
Näin Tampere-aiheisia filmejä Arkistojen aarteita -näytöksessä, yhden ulkomaalaisten lyhytelokuvien kilpailusarjan sekä osallistuin palkintoseremonioihin Finnkinon Atlas 1-salissa.
Eilinen palkinnonjakotilaisuus meni osaltani hieman pieleen, sillä lähdin teatterista ennen esitettäviä elokuvia. Vieressäni istui nainen, joka kärsi armottomasta flunssasta, yski, aivasteli, joi vettä ja söi yskänlääketabletteja. En minä pelkästään hänen vuokseen lähtenyt, vaan alkoi jo väsyttää ja toisella puolellani istunut nainen teki lähtöä, joten poistuin hänen imussaan.
Palkintojen jakaminen on sinänsä liikuttavaa katsottavaa, mutta pitääkö niitä kunniakirjoja, ekologisia, opiskelija yms. pieniä palkintoja olla niin paljon? Välillä koko tuotantoryhmä tulee lavalle ja jokainen haluaa sanoa jotakin sekä suomeksi että kehnolla englannilla. Entä kun sama elokuva palkitaan toistamiseen ja koko revohka raahautuu lavalle toistamaan kiitoksensa kahdella kielellä. Toiset itkevät ja jotkut puhuvat sekavia valvottuaan pari festivaaliyötä ja juhlittuaan palkintoa jo etukäteen. Muutama puhkesi onnen kyyneliin. Toiset puhuivat Zoomin kautta. Mitä siitä nyt sanoisi, onhan näitä nähty. Voittajien lisäksi lavalla pyörivät erilaiset palkintoraadit, suomeksi ja englanniksi tietysti.
Elokuva on ryhmätyötä. Olen jotenkin kateellinen noille tyypeille, joilla tuntui olevan hyvä meininki. Heistä oli tullut ystäviä ainakin yhden elokuvan ajaksi.
Istuin salissa kaksi tuntia näkemättä yhtään elokuvaa. Ne olisivat tulleet myöhemmin. Menen tänään vielä katsomaan kokoelman palkittuja filmejä.
En jaksa luetella palkintoelokuvia. Katsokaa Filkkarien sivuilta. Yleisöpalkintoa ei vielä edes julkaistu, sillä äänestysaika loppui vasta puolilta öin.
