Kunnia

Joskus kun liikun yöllä asunnossani, en viitsi sytyttää valoja. Näkymä muistuttaa öistä lentokenttää kun kone laskeutuu. Näkyy heiveröisiä vihreitä ja punaisia valopilkkuja, erilaisten digilaitteiden merkkivaloja. Valot ovat kuin ihmisiä, jotka ovat ohjanneet minua. Nyt menee imeläksi, mutta menkööt. Sentimentaalisuus on kovin noloa.

Yksi heistä on ollut kirjailija ja filosofi Torsti Lehtinen, jonka nekrologi löytyy tämän aamun Hesarista. Olen tavannut Torstin lääkäreille järjestetyllä kirjoitus- ja filosofiakurssilla ja Viidassa, kun hän kävi siellä kirjailijavieraana. Kerran sain hänet pitämään luennon kärsimyksestä alani kokoukseen. 

Puhuin Torstille ensimmäisen kerran, kun jonotimme lounasta entisellä kansakoululla saaressa, jonka nimeä en enää muista. Sanoin Torstille "Pastori on hyvä ja menee ensin" ja se huvitti häntä. 

Torsti Lehtisen elämästä voi lukea vaikka Hesarin nekrologista. Hänen lähtökohtansa eivät ole olleet häävit. 

Kirjailija Torsti Lehtinen sai viime marraskuussa kirjailijaliiton kunniajäsenyyden. Taas todiste siitä, että kunniaa jaetaan melkein aina liian myöhään.

Noita vihreitä valoja on ollut muitakin, kuten Niina Hakalahti ja Taija Tuominen. Ojennan itse anastetuin oikeuksin heille Kirjailijaliiton kunniajäsenyydet. Ei maksa mitään, mutta ei ikävä kyllä vapauta liiton jäsenmaksuista. Olkaa hyvät!

Proosaklubi

Helsingin lääkäripäivillä järjestettiin Proosaklubi, jossa haastateltiin kolmea lääkärikirjailijaa: Pertti Saloheimoa, Emma Luomaa ja minua. Tilaisuuden juonsi tamperelainen Markku Soikkeli. 

Minua haastatteli kirjailija Niina Hakalahti, jota aion nyt nimittää kirjallisuuden yleisneroksi tai yleisjantuseksi (nero sopii hvyin, naisiahan ei koskaan nimitetä neroiksi, eikä myöskään renesanssi-ihmisiksi, naiset vain hajottavat itseään liian monelle taholle). 

Niina kirjoittaa proosaa ja runoja, hän tekee viihdekirjasarjaa Amanda Vaara -nimellä. Niina on kääntänyt kaksi Natalie Goldbergin kirjoitusopasta yhdessä Jyrki Tuularin kanssa ja häneltä on julkaistu omakin kirjoitusopas Syön aamiaiseksi Eiffel-torneja. Niina opettaa kirjoittamista ja on tamperelaisen runoraadin vakiojäsen. 

Tuntui rennolta ja turvalliselta olla Niinan haastateltavana. Yleisö vaikutti kuuntelevan ja he nauroivat! Siitä tuli outo voiman tunne. Jälkeenpäin sitten vähän hävetti, mutta se kuuluu minulla asiaan. 

Haahuilimme tilaisuuden alkua odotellessa Triplassa ja kävimme Suomalaisessa kirjakaupassa. Niina etsi runohyllyä eikä löytänyt. 

Ehdotin, että poistumme nyt eri ovesta matkalla messukeskukseen ja sanoin "Olen hyvä suunnistamaan". Eksyimme. Kysyimme Sinikka Sokan näköiseltä naiselta (olimme melko varmoja, että nainen oli Sinikka Sokka) tietä ja löysimme perille. 

Proosaklubin jälkeen kävimme vielä viinilasillisilla Triplassa. Tilaisuus oli tosi kiva ja siitä saa rahaakin, tosin kuluihan matkaan aikaa, palkkion saadakseen on kirjoittauduttava johonkin järjestelmään ja jouduimme vähän valmistelemaan haastattelua, vaikka olimme esittäneet saman jutun Tampereellakin. Ehkä tästä tulee laajempikin turnee, pidetäänhän lääkäripäiviä myös Kuopiossa, Turussa ja Oulussa. Tai sitten se oli tässä.

Kirjafestareilla ja Puustissa

Torstaina järjestettiin Laikussa Eeva-Liisa Manner -seminaari kirjailijan satavuotisjuhlien kunniaksi. 

Näin joskus kouluaikoina Mannerin näytelmän Poltettu oranssi Kuopion kaupunginteatterissa. En ymmärtänyt Poltetusta oranssista juuri mitään. Muistaakseni näytelmässä nuori nainen sairastuu psyykkisesti. Nyt Poltettu oranssi on kuultavissa Ylen Areenassa Auli Mantilan sovittuksena ja Mantilan ohjaamana. Aion kuunnella. Katsotaan ovatko vuodet tuoneet lisää ymmärrystä, epäilen. 

Seminaarissa jaettiin kymmenentuhannen euron Eeva-Liisa Manner  -palkinto runoilija Susinukke Kosolalle ja Mannerin nimellä kulkevat apurahat Tiina Lehikoiselle ja Milka Lehtoniemelle. Oli ihana seurata palkintojen jakamista. Palkitut saivat isoimmat koskaan näkemäni kukkapuskat (mitenköhän Susinukke Kosola sai kannettua kukkansa Turun junaan). Liikutuin noista hetkistä niin että yllätyin itsekin. En usko, että mikään oma palkinto vaikuttaisi samassa määrin, sillä ajattelisin kuitenkin, etten ole sitä ansainnut. Olen saanut ainoastaan stipendejä, joita jaettiin koulussa. Niitä sai kun oli kiltti, teki läksynsä ja luki kokeisiin. 

Kävin eilen Tampereen Kirjafestareilla, jotka järjestettiin Tampere-talossa. Kuuntelin kun kirjailija Johanna Hulkko haastatteli tamperelaista Niina Hakalahtea tämän uusimmasta romaanista Kaleidoskooppi (suosittelen). Romaanissa pariskunta saa ainoan lapsensa lapsentekoiän loppumetreillä. Lapsi osoittautuu "haastavaksi" jo vauva-ajasta lähtien. Mitään spesifiä diagnoosia ei koskaan löydy. 

Hakalahti mainitsi haastattelussa sanomalehti-ilmoitukset, joissa vanhemmat iloitsevat lapsen syntymästä ja joiden alla lukee onnelliset tai sitten peräti ikionnelliset se ja se. Harmittaako niitä, jotka tyytyivät onnellisiin, sillä tuntuuhan se laimeammalta kuin tuo ikionnelliset. 

Kaikissa elämän käänteissä vertailu on pahasta, mutta minkä sille voi. 

Seuraavaksi Tampere-talossa tuli palohälytys (joku sulake oli palanut, tulipaloa ei ollut kuitenkaan) ja messuyleisö komennettiin ulos pakkaseen värjöttelemään. Minä kipitin kahvila Puustiin (sitäkin suosittelen). Palasin vielä kuuntelemaan tietokirjaraatia, jossa tietokirjoja ruotivat Pasi Heikura, Olli Löytty ja Anne Mäntynen. Olen tullut tietokirjaikään ja tilaisuuden jälkeen olisin halunnut lukea kaikki ruoditut kirjat. 

Tampereen Kirjafestarien eduksi on pakko sanoa, että kirjailijahaastattelut kuuli vaivatta toisin kuin muissa vastaavissa tilaisuuksissa. Näyttelyosuus oli huomattavasti vaatimattomampi kuin Helsingissä.

Olen apealla mielellä. Ensi viikolle suunnitellut Otavan pippalot peruuntuivat. Mietin lähtisinkö siitä huolimatta Helsinkiin.

Mitä kuuluu Tuukka-Omar?

Niina Hakalahti (kuvitus Jukka Lemmetty)

Mitä kuuluu Tuukka-Omar?

Myllylahti 2020

Moni kirja jää vähälle huomiolle, joten sain ajatuksen kirjoittaa runokokoelmasta (Reetta Huttusen Valkoisessa takissa olen lähinnä mies) ja nyt ajattelin raapustaa jotain Niina Hakalahden viidennestä Tuukka-Omar kirjasta Mitä kuuluu Tuukka-Omar?. 

Sain myös haastatella kirjailijaa, joten jos ette jaksa tätä lukea niin kannattaa kuitenkin tarkastaa Niina Hakalahden vastaukset tuolta tekstin lopusta.

Lääketieteellisissä julkaisuissa pitää ilmoittaa sidonnaisuudet ja teen sen nytkin. Niina Hakalahti on opettanut minua ansiokkaasti kolmen vuoden ajan Viita-akatemiassa. Kunnostauduin noina vuosina kahvin keittämisessä. Olen istunut kirjailijan kanssa pari kertaa Metso-kirjaston kahvilassa, mutta maksoimme molemmat kahvimme ja pullamme ihan itse.

Mitä kuuluu Tuukka-Omar? kertoo Tuukka-Omarista ja hänen parhaasta ystävästään Paavosta. Toisinaan leikkeihin osallistuu myös naapurin Pulmu-Päivyt ja uutena kirjasarjaan pääsee Julius, joka asuu kauempana uudella vähän kolkolla asuinalueella. Lasten perheet ja kodit tulevat tutuiksi. Vaikka kyseessä on kirjasarjan viides osa niin se on itsenäinen teos, jonka voi lukea vaikka ei Tuukka-Omaria ennestään tuntisi.

Shakkikerhon uusi jäsen Julius kutsuu Tuukka-Omarin ja Paavon kotiinsa pikkujouluihin ja Juliuksen koti SPA-osastoineen ja tarjoomuksineen herättää vaatimattomampiin oloihin tottuneissa kaveruksissa hämmennystä.  Kirjassa käsitellään myös kateutta ja kiusaamista, mutta se tehdään huumorilla ja lämmöllä kaikkia osapuolia kohtaan. Asiat kääntyvät parhain päin. Realismia rikkoo Tuukka-Omarin syyrialaistaustaisen isän, baban, taito lentää matolla. 

Tällaisen lapsuuden olisin minäkin halunnut!

Pitää vielä mainita Jukka Lemmetyn mainio kuvitus. Kuvittajasta enemmän alla.

Esitin Niina Hakalahdelle muutaman kysymyksen hygieenisesti sähköpostin välityksellä.

Tämä on viides Tuukka-Omar kirja (jos laskin oikein). Tuleeko vielä lisää?

Kirjojen ilmestymisen kanssa on vähän sama kuin perheenlisäyksen kanssa. Voi suunnitella, toimia ja toivoa, mutta lopulta kaikki ei kuitenkaan ole itsestä kiinni. Tällä hetkellä on kuitenkin sellainen kutina, että lisää tulee.

Olet kirjoittanut runoja, aikuisten romaaneja, kirjoitusoppaan ja lastenkirjoja, miten nämä eri työt eroavat toisistaan?

Tietyssä mielessä kaikki kirjoittaminen on samaa, mutta sitten ei kuitenkaan. Romaani vaatii paljon määrätietoista istumista, itse käytän ensimmäistä versiota kirjoittaessa usein esim. päivittäistä sanatavoitetta. Koska romaani on niin suuri massaltaan, käsikirjoitusta on käsiteltävä aika jämäkästi. Tämä on suurin ero verrattuna sivumäärältään vähäisempiin kirjoihin. Lastenkirjan ja aikuisten romaanin kirjoittamien on muuten samanlaista, kummissakin käytän tilkitsemis- ja lihotustekniikkaa, eli kun saan rungon valmiiksi, alan lisäillä väleihin tavaraa.

                      Runojen kirjoittaminen on ”impressionistisempaa”, mutta loppupeleissä samaa vääntöä, versiointia ja uudelleenkirjoitusta kuin muukin teksti.

                      Kaikessa kirjoittamisessa havainnot ja assosiaatiot ovat tärkeitä työvälineitä.

Petri Tamminen on sanonut (luin tämän muuten aamun lehdestä), että kaikki hyvät aikuisten romaanit kertovat yksinäisyydestä ja lastenkirjat ystävyydestä. Pitääkö paikkansa?

Ihan hyvä slogan, mutta ei aukoton, eikä sellaiseksi varmaan ole tarkoitettukaan. Voi olla toisinkin päin: Hosseinin Leijapoika tai vaikkapa Taija Tuomisen Kuningaskobra ovat romaaneja, joissa ystävyys on tärkeässä osassa. Ja toisaalta vaikkapa Herra Huu-sarja kietoutuu hyvin paljon yksinäisyyden tematiikan ympärille.  

Kustantamosi on vaihtunut kesken sarjan, miten se on vaikuttanut? Voisin tietty myös kysyä miksi se on vaihtunut, mutta ei tarvitse vastata.

Olen julkaissut nyt pian parikymmentä teosta ja tehnyt yhteistyötä viiden eri kustantamon kanssa. (Useammankin, jos lasketaan mukaan myös oppimateriaali- ja tietopuoliset julkaisut.)

                      Tammi ei tosiaan halunnut jatkaa Tuukka-Omar-sarjaa, mikä oli ensin itselleni lamaannuttava pettymys. Sarjan neljä osaa olivat saaneet paljon positiivista huomiota. Niinpä kustantajan päätös olla julkaisematta viidettä osaa oli ensin kova pala. Pitkän linjan kirjallisuustoimijana ymmärrän kuitenkin, että kustannusmaailma on turbulenssissa, ja että kustantajankaan rooli ei ole helppo. Tammi esimerkiksi on karsinut varmaan liki puolet lastenkirjanimikkeistään. (Ei tilastofakta, mutu-tuntuma!)

                      Meni aikaa, että en halunnut tehdä asialle mitään. Sitten kuitenkin jossain kohtaa nousin sohvalta (vertauskuva), tein vähän tukimusta siitä, mitkä kustantajat ovat jatkaneet toisen kustantajan aloittamia sarjoja. Onnellisten vaiheiden kautta Myllylahti innostui Tuukka-Omarista ja allekirjoitin kustannussopimuksen heidän kanssaan.

En muistele Tammea pahalla, päinvastoin esim. kustannustoimittaja Sanna Uimosta muistan edelleen lämmöllä.

Tykkäsin kirjan kuvituksesta. Onko kuvittaja sama kuin aikaisemmissa osissa? Miten yhteistyö kuvittajan kanssa käytännössä tapahtui?

Olen hyvin onnellinen, että Jukka Lemmetty on kuvittanut kaikki Tuukka-Omarit. Kun kustantaja vaihtui, oli niin hienoa, että Jukka otti iloisena toimeksiannon uudeltakin kustantajalta vastaan.

                      Jukka on huippuammattilainen, tunnetaan muun muassa Urpo ja Turpo-kirjojen kuvittajana. Kun ensimmäinen Tuukka-Omar-kirja oli tekeillä, sain itse vaikuttaa kuvittajan valintaan. Jukan huumori ja Quentin Blaken tyyliä muistuttava jälki oli heti todella mieluista. En tiedä, olisiko Tuukka-Omar-sarja edes voinut jatkua ilman Jukan kuvitusta.

                      Yhteistyö menee niin, että Jukka saa (vielä keskeneräisen) käsikirjoituksen luettavakseen. Hän tekee kuvat sitten siihen. Joskus saatan kuvat nähtyäni pyytää jotakin pientä muutosta, mutta hyvin, hyvin harvoin. Sitä paitsi usein on helpompi muuttaa tekstiä vastaamaan kuvaa.

Pidin kirjasta vaikka olen yli-ikäinen. Minkä ikäisille kirja on kirjoitettu?

Lastenkirjat ovat mielestäni kaikkien kirjallisuutta. Pyrin kirjoittamaan niin, että kirjoissa olisi tasoja, ja niistä jokin taso myös aikuisille. Varmaankin Tuukka-Omarien pääasiallinen kohderyhmä ovat alakoululaiset.

Itse olen aina nauttinut lastenkirjoista. Kun oli se aika, että luin omille lapsilleni, usein liikutuin, nauroin tai jäin pohtimaan asioita. Olen siis kirjailijana tosi tyytyväinen, jos saan palautetta, että myös aikuislukija on löytänyt kirjasta jotakin itselleen.

Kirjassa tulevat esille arvot kuten kulutuskriittisyys ja suvaitsevaisuus. Ajatteletko tietoisesti, että haluat edistää tiettyjä arvoja?

Ei se ole sellaista tietoista ”opetussuunnitelmaa”. Mutta toki kaikissa kirjoissa – niin lapsille kuin aikuisille kirjoitetuissa – haluaa välittää ajatuksia, arvoja tai pohdittavaa. Kuittenkin kavahdan tendenssimäisyyttä, suorastaan vihaan sitä, joten tarina edellä mennään. Hyvä tarina herättää ajatuksia ja kysymyksiä, ja niiden kautta lukija kenties tavoittaa kirjan teemoja.

Onko kirjan hahmoille jotain esikuvia?

Kun aloitin sarjaa, ryöstöviljelin omaa perhettäni sikäli, että varastin hauskoja lauseita lapsiltani ja heidän kavereiltaan. Myös Tuukka-Omarin ja Paavon ”ystävyyden malli” on kopioitu oman nuoremman poikani ystävyyssuhteesta. Tuukka-Omarin isä on Syyriasta, kuten mieheni ja lasteni isä. Tämän Suomi-Syyria -asetelman otin siis omasta perheestäni. Mutta siihen se sitten jääkin. Eli esimerkiksi mieheni ei osaa lentää matolla, kuten Tuukka-Omarin baba. (Toinen poikamme uskoi kyllä pienenä, että isällä on tällainen taito, siitä sain idean isän lentotaitoon.)

Voitko mainita omia lastenkirjasuosikkejasi?

Roald Dahlin Iso kiltti jätti, Marjatta Kurenniemen Anneli ja Onneli-kirjat, Hannu Mäkelän Herra Huut… voi niitä riittää!

Kiitos vastauksista ja sympaattisesta kirjasta Niina Hakalahti!

Filosofiaa sattumalta

Metson syksyn filosofian illoissa pohditaan tekoälyä. Tänään puhumassa oli kongnitiotieteen yliopistolehtori Anna-Mari Rusanen, joka käytti itsestään ja tutkijakollegoistaan nimitystä konnarit.

Onko vaikeampaa pelata shakkia vai ojentaa kätensä kohti puussa roikkuvaa mehevää omenaa? Minusta shakki on vaikeampaa, mutta silti kone on helpompi opettaa pelaamaan shakkia kuin noukkimaan omena. On tuhansia eri tapoja siirtää kättä ja silti osaan tehdä sen lähes täydellisesti.

Ihmisellä on liikkuvan eläimen aivot.
Konnari saa omenan puusta ennen insinööriä.
(Edellä mainitut totuudet on kopioitu suoraan muistiinpanoista, jotka kirjoitin puhelimeeni)

Eilen järjestettiin Johanna Hulkon ja Niina Hakalahden Sattumapakan julkkarit. Molemmat naiset ovat kirjailijoita ja kirjoittamisen opettajia. Sattumapakka on kivaan mustaan laatikkoon pakattu nippu kortteja, joita voi käyttää luovuuden nostattamiseen. Nyt annan sattumalle mahdollisuuden:

niinkuin linnut
pistäydy menneisyydessä
kuuntele tai lue runo ja heittäydy sen logiikkaan
mille nauroit lapsena
laadi loitsu
lastenlaulu mukaan!

Kortteja voi käyttää kun juuttuu arkipäivään, työhön, pimeyteen, kahvipöytään tai jää potkukelkan alle.  Tai niin minä aion niitä käyttää.