Alan olla kyllästynyt Hesarin Visio-liitteen nuorten menestyjien uratarinoihin. Kolmekymppisiin tyyppeihin, jotka ovat tehneet kansainvälisen uran. Usein taustalla on etuoikeutettu lapsuus akateemista tai diplomaattista elämänuraa tehneiden vanhempien lapsena.
Kun aloitin lääkiksessä olin kaksi vuotta vanhempi kuin suurin osa opiskelijoista ja se hävetti minua. Tunsin itseni kamalan vanhaksi, joka tuntuu nyt hullulta. Kuitenkin opiskelijoissa oli sairaanhoitajia, röntgenhoitajia, laboratorionhoitajia ja muiden ammattien edustajia, jotka olivat taatusti minua vanhempia.
Valmistumistani hidasti lapsen saaminen, mutta vielä enemmän jonkinlainen saamattomuus, joten valmistuin vähän myöhemmin kuin muut ja koin senkin häpeälliseksi.
Aloitin sisätauteihin erikoistuessani tehdä tutkimusta epäselvän kuumeilun syistä ja homma jäi kesken, mutta väittelin sitten kuitenkin viisikymppisenä toiselta alalta. En olisi ikinä uskonut, että pääsen näinkin pitkälle. Sitten väsyin, mutta en tietenkään ollut koskaan sairauslomalla, mutta se onkin sitten eri tarina. Ja tuli minusta vanhana vielä kirjailijakin.
Oma ura kuulostaa tähän kirjoitettuna menestystarinalta, mutta sisäisesti olen enemmänkin reppana. Ehkä sitten varsin menestynyt reppana.
Äitini kirjoitti ylioppilaaksi viisikymppisenä ja toinen poikani kolmekymppisenä ja aloitti opiskelut viime syksynä. Iloitsin ystävän tyttären monivuotisen haaveen toteutumisesta, kun hän viimein pääsi opiskelemaan näyttelijäksi Nätyyn.
Hienoa, että joku tekee kaiken nuorena, mutta se ei ole ainoa tie vaikka hitaammalle polulle halutaan nykyään kasata esteitä. Uskon, että vanhempana motivaatio saattaa olla jopa suurempi, eikä elämänkokemuksesta ole tietääkseni opiskelussa tai työnteossa haittaa.
