Eipä muuta tänään

Kärsin ajoittain lakritsitaatelihimosta. Opin viime viikonloppuna, että niitä voi valmistaa ihan itse. Ostetaan taateleita, ostetaan lakritsijauhetta ja sekoitetaan edellä mainitut tarvikkeet. Syödään. Katsotaan peiliin ja havaitaan naaman olevan ruskean jauhon peitossa.

Olen jo muutaman kuukauden ajan käyttänyt lenkkarityyppisiä nauhakenkiä, avannut nauhat, taistellut kengät jalkaani (hankalaa) ja sitonut nauhat nätille rusetille. Huomasin eilen, että nauhat ovat vain koristeet. Kengät on ihan yhtä hankala pukea avasi nauhat tai ei.

Mistä johtuu, että kun varaa kirjastosta kirjoja, niin ne tulevat yhtä aikaa? Varaukset olen tehnyt yksi kerrallaan ja aivan eri aikoihin. Kaikkiin kirjoihin on ollut ihan erilaiset jonot. Kyseessä on jonkinlainen kirjavarausahneen kirous.

Nukkuva kissa on suloinen. Sohvaa raapiva kissa on vähemmän suloinen, mutta sellainen ikävä himo kuuluu monen kissan luonteeseen. Ne eivät pysty pitämään kynsiään irti huonekalujen verhoiluista, mutta karttelevat raapimapuuta.  Yöllä naukuva kissa on paska kissa. Kerttu nukkuu tuossa vieressäni ja tuhisee jotenkin kovin inhimillisesti. Epäilen, että yksinäiset ihmiset hankkivat kotieläimiä niiden hengityksen takia. On jotenkin zeniläinen kokemus kuunnella kissan unta.

Kadotin sisäisen hippini

Työpäivät ovat niin intensiivisiä, että olen illalla totaalisen poikki. Potilaiden tutkimisen ohella ohjasin tänään erikoistuvaa lääkäriä ja lääketieteen opiskelija seurasi vastaanottoa aamupäivän ajan. Opiskelijalle on tarkoitus opettaa jotakin. Tällä ylimääräiselle (mukavalle) puuhalle ei ole varattu aikaa vaan se pitää tehdä kaiken muun homman lomassa.

Toisinaan potilaalla on mukanaan tulkki. Kysyn lyhyen kysymyksen, tulkki selittää jotain kovin laajan oloisesti potilaalle, potilas puhuu pitkään tulkille ja sen jälkeen tulkki kertoo monisanaisen vastauksen minulle. Vastaus ei liity esittämääni kysymykseen.

Töiden jälkeen kävin S:n kanssa lenkillä. Kotiin tultuani söin ja simahdin sohvalle. Kuuntelin äänikirjaa, eikä minulla ole nyt aavistustakaan mitä minulta meni ohi.

S pahoitteli, etten saanut kutsua hänen miehensä syntymäpäiville. Normaalisti en olisi edes tiennyt koko pippaloista, mutta nyt näin juhlakuvia facessa. Mitään ei voi enää tehdä salaa.  Onnea A:lle!

Eilen Kavin näytöksessä esitettiin Milos Formanin elokuva Hair. Löysin sisäisen hippini. Jo tänään kadotin sen.

Juhlissa

Eilisissä juhlissa H lauloi syntymäpäivää viettävälle vaimolleen Zen Cafen kappaleen jonka kertosäe kuuluu "Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran. Olet todella viisas, elät vain hetken verran." Itketti.

Jos joku laulaisi minulle noin, niin en uskoisi sanaakaan (tai uskoisin minä sen vain sen yhden kerran elämisen), mutta tässä tapauksessa otin asian todesta ja liikutuin.

Juhlat pidettiin luonnonsuojelualueen keskellä, kaupungin omistamassa hirsirakennuksessa. Meille tarjottiin borssikeittoa, jota oli kolmea eri versiota. Kävelimme pienellä porukalla metsässä, puhuimme kirjoista ja kirjoittamisesta. Lapset hyppivät ulos ikkunasta vaikka ovesta olisi ollut vaivattomampaa kulkea.  Saunajoogaa olisi ollut tarjolla. Kaksi naista esitti bluesia. Kivat leppoisat juhlat.

Pimeä hulahti päälle yllättäen. Kaupungissa on niin paljon valoa, ettei pimeää oikein edes huomaa. Kahdeksan aikaan oli vaikea löytää reittiä vessarakennukseen.

Mietin asioita, joita en uskoisi vaikka minulle kuinka laulettaisiin:

- Rakastan sinua.
- Olet ihana.
- Olet kaunis.
- Teet hyvää juustokakkua.
- Sinulla on kaunis lauluääni.
- Ajattelet kaikista ihmisistä pelkkää hyvää.
- Pidät paikat siisteinä.
- Olet hyvä organisoimaan.

 En ole kylläkään kuullut laulua, jossa puhuttaisiin organisointitaidoista.

Oma tila

Valmistaudun hiljalleen kirjoitusystävän 40-vuotis synttäreille, jotka pidetään jossain kaukana maaseudun rauhassa. Mahtavaa, että joku jaksaa järjestää juhlia. Kerttu hieroo poskeaan läppäriini, mikä ärsytää minua suuresti.

Eilisessä Tampere Filharmonian konsertissa soitettiin Sibeliuksen viulukonsertti. Kansainvälistyminen on vaikuttanut orkestereiden nimiin (Sinfonia Lahti, Jyväskylä sinfonia), vielä löytyy sentään Helsingin kaupunginorkesteri ja muutama muu.

Istuin salin takaosassa, jossa oli välillä melkein levotonta. Väliajan jälkeen iäkäs naisporukka ei huomannut, että orkesteri alkoi jo soittaa vaan jatkoi juttujaan. Vieressäni istunut mies valtasi osan elintilastani, otti väillä vaimon käsilaukusta pasitillirasian ja rapisutti karamellin esille. Selvitteli kurkkuaan.

Kummalle muuten käsinoja kuuluu? Onko siitä mitään sääntöä vai pitääkö se sopia vierustovereiden kanssa erikseen vai vallata vaan röyhkeästi tilaa? Saako polven ojentaa toisen maksetulle reviirille?

Tamperelaiset klassisen musiikin harrastajat ovat villiintyneet huutamaan bravota ja pomppaamaan pystyyn, kun ennen loistaviakin muusikkoja kiitettiin takapuoli sievästi penkissä.

Hyvä tämä oli, sen verran kun minä asiasta ymmärsin. Mietin konsertin aikana kässäriäni ja sunnuntaista lukupiiriä, jossa olen tällä kertaa emäntänä, enkä tiedä mitä tarjoaisin. Ne pippalot ovat menneet ehkä vähän liian kestitsemisen suuntaan, joten minulla on mahdollisuus tehdä muutos kehnompaan.

Rajoitukset

Blogin päivittäminen on nykyään vaikeaa, sillä minulle ei tapahdu mitään. Kenen muunkaan elämästä kirjoittaisin?  Houkuttelevia kohteita löytyy, mutta haluan säilyttää vähäiset ihmissuhteeni. Vaitiolovelvollisuus estää kertomasta työjuttuja.

Joskus saatoin elää kuin pellossa, mutta nyt on ilmaantunut tuoreita rajotteita, joista en pidä. En voi enää syödä vatsaani täyteen iltamyöhäisellä, sillä refluksivaivani äityvät kestämättömiksi. Kokeilin taas eilen illalla, enkä onnistunut. Minun pitää ilmeisesti mennä gastroskopiaan vaikka olen joskus päättänyt, että siihen en suostu vaikka aseella uhattaisiin.

En voi enää juhlia aamuun saakka, enkä oikeastaan kykene juhlimaan edes vähäisemmässä määrin, sillä kaikenlaisesta riekkumisesta saa jälkeenpäin kärsiä ja elämä menee sekaisin moneksi päiväksi. Sitäpaitsi nousuhumala on huonontunut. Alkoholikin oli aiemmin jotenkin parempaa. Liekö alkoholijuomien tuotantoprosessi jotenkin muuttunut?

On muitakin rajoituksia, mutta suurimman osan niistä olen itse itselleni asettanut. Lapseni sanoi, että olen ryhtynyt käyttämään ikääni tekosyynä, mutta mitä hyötyä vanhenemisesta muuten on?

Hyvä Sara!

Sara Hildenin tarina köyhästä isättömästä tytöstä taidemesenaatiksi on pitkään kiehtonut minua. Nyt Anna Kortelainen on kirjoittanut naisesta paksun elämänkerran (teos on todella painava, en suosittele lukemaan illalla sängyssä, sillä jos kirja putoaa nenälle tulee pahaa jälkeä). Ehdin hankkia kirjan itselleni jo pari viikkoa sitten Sara Hildenin museolta. Tänään Anna Kortelainen puhui innostavasti (ja innostuneesti)  Hildenistä Teoksen kirjakaupassa. Kauppa oli niin täysi, että raivasimme myyntipöydältä kirjoja vähän sivuun, jotta saimme istua.

En ole "Hyvä Sara"-kirjaa vielä lukenut, mutta muutaman kerran tippa tuli silmään Anna Kortelaista kuunnellessa, kun mietin mistä lähtökohdista Hilden tuli ja minkälainen hänestä lopulta kehkeytyi. Kävin pyytämässä kirjailijalta signeerauksen ja kehuin, että hän esiintyi innostavasti, johon Kortelainen sanoi "Taisin innostua vähän liikaa".

Kortelaisen mukaan olisi odottanut, että tuon ajan vaatekaupalla rikastunut naisihminen olisi kalustanut kotinsa tyylihuonekaluilla ja ostanut seinille Edelfeltiä, mutta hänpä hankki moderneja huonekaluja ja nykytaidetta. Reipas ja fiksu nainen!

Sara Hilden piikoi teinityttönä Särkänniemen alueella, jonne sitten myöhemmin rakennettiin hieno museo, jonka seinässä lukee hänen oma nimensä. Museo on tamperelaisten pieni suuri aarre, jossa on tällä hetkelläkin Anj Smithin todella hieno näyttely.