Kuuntelen melankolisena Tom Waitsia. Silmäilen pöydällä makaavaa romaania. Lukupiirimme kokoontuu helmikuussa toista kertaa. Emäntä on valinnut luettavaksemme Pascal Mercierin teoksen "Yöjuna Lissaboniin". Kirjassa on sivuja 611. Takakannessa mainitaan, että kyseessä on tunteilematon matka, joka tuntuu rikkovan ajan ja paikan yhteyden. Pelkään pahinta, putoanko kärryiltä. Vihoviimeistä kirjoissa on hyppiminen aikakaudesta ja maanosasta toiseen. Toivoisin, että se ilmoitettaisiin tähän tapaan: Peräseinäjoki 1965, Marseille 2006...
Istun sohvallani ja pelkään, että elämä on toisaalla, en vain jaksa lähteä sinne. Sitäpaitsi on liian kylmä lahteä toisaalle.
Pakko vielä kerran siteerata Kai Niemistä:
alan oppia elämään:yksinkertainen mutta hidas prosessi:
täytyy vain lakata olemasta osaamatta,
lakata luulemasta että elämä on vaikeaa,
lakata tekemästä siitä vaikeaa,
selaamasta kaiken aikaa sen käyttöohjetta
lakata uskottelemasta ettei osaa
lakata selittelemästä, kun selittelyttää,
lakata olemasta vaiti, kun pitäisi puhua
lakata valehtelemasta,
lakata pettämästä
lakata luulottelemasta että elämä tapahtuu,
etenkin että se tapahtuu jossakin muualla,
ja pelkäämästä ettei itse ole siellä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti