Elokuvatähti

Käveleminen on vaikeaa: käännetään lantiota pikkuisen eteenpäin, jännitetään vatsalihakset, vetäistään lapaluita hieman yhteen (ei liikaa), avataan rintakehä ja siirretään jalkaa toisen eteen (lähde: tämänpäiväinen kehonhuolto tanssijoille tunti).

Näin eilen ihastuttavan dokumentin: Ingrid Bergman- omin sanoin. Elokuva kertoo 1915 syntyneestä näyttelijästä, jonka moni muistaa lähinnä elokuvasta Casablanca, jossa naisen vastanäyttelijänä mumisi Humphrey Bogart. Bergman oli sitä ennen tullut tähdeksi kotimaassaan Ruotsista, näytellyt saksalaisessa elokuvassa, myöhemmin monessa Hollywood-fimissä ja sen jälkeen Roberto Rosselinin ohjaamana Italiassa ja Renoirin ohjauksessa Ranskassa. Viimeisen roolinsa hän teki Ingmar Bergmanin elokuvassa Syyssonaatti.

Dokumentti koostuu paljolti filmitähden kuvaamista kaitafilmeistä, sillä hän kuvasi jatkuvasti. Elokuvassa luetaan näyttelijän kirjeitä ja päiväkirjoja. Lapset kertovat äidistään rehellisen tuntuisesti.

Ingridin äiti kuoli varhain ja isä hänen ollessaan vain 12-vuotias. Isä kuvasi Ingridiä ja niin tämä oppi rakastamaan kuvattavana olemista. Kameran takaa katsoi rakastava isä.

Bergman sai kolme Oscar-palkintoa, mutta oli välillä aikansa törkyjulkkis jätettyään miehensä ja tyttärensä elokuvaohjaaja Roberto Rosselinin vuoksi, jonka kanssa hän hankki kolme lasta. Kun isä filmasi Intiassa ja äiti Pariisissa, lapsukaiset asuivat omassa huoneistossaan (olohuoneesta oli tehty leikkihuone).

Äitiyden, uran ja seikkailunhalun yhdistäminen liikutti minua. Kun Ingrid oli lastensa kanssa hän vaikutti huumorintajuiselta ja rakastavalta.

Ingrid Bergmanissa oli jotain mitä kamera rakasti. En osaa sanoa mistä se tulee, kovin pienin keinoin hän sen tekee. Hän säteili valkokankaalla, mutta ei vaikuttanut ylimieliseltä kusipäältä.

Ja tietysti minua itketti pikkuisen, kun Ingrid lopulta kuoli. Dokumentin lopussa soi Eva Dahlgren.