Tauko

Päätin aloittaa vuorokauden fb-tauon. Pelottaa. Ihailen joitakin suoraselkäisiä ystäviäni, jotka eivät siellä ole, mutta toisaalta pidän heitä vanhanaikaisina jäärinä.

Lyhyellä kokemuksella voin sanoa, että nelipäiväisen viikon parhaat puolet ovat ne kolme päivää. Työpäivistä on tullut melkoista puurtamista. Käsiteltävät asiat eivät ole juurikaan vähentyneet ja sähköpostia syydetään postilaatikkooni entiseen tapaan.

Pomoni jää eläkkeelle. Hän on aina tehnyt paljon töitä, hän oikeasti tietää kaiken ja työ on ollut hänelle hyvin tärkeää ja on varmaan edelleen, sillä ei hän aio kaikkea jättää. Hän sanoo, ettei hänellä ole minkäänlaista jaksamisonglemaa, vaan hän jää eläkkeelle ihan muuten vaan. Minulla on jaksamisongelmia, vaikka työvuosia on vielä muutamia. Minulla oli välillä jaksamisongelmia jo valmistuttuani, mutta siitä huolimatta olen aina jaksanut. Erikoistuessa oli mukavaa, vain vuorokauden päivystysrupeamat uuvuttivat.

Olen ollut poissa töistä pari päivää lasten sairauden vuoksi (silloin kun ei saatu kodinhoitajaa tai isovanhempia hoitamaan tai lapset sattuivat oksentamaan juuri kun olimme lähdössä päiväkotiin) ja muutaman viikon silloin kun mursin ranteeni (tein sairaslomalla väitöskirjaa). Ja sitten lusmuilin yhdeksän kuukautta vuorotteluvapaalla.

Vuorotteluvapaa ei auta jaksamaan. Päinvastoin. Töihin palattua huomaa, miten turhauttavan kiireistä se on ja miten huonosti potilastietojärjestelmät toimivat. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka etsivät vaihtoehtoisia hoitoja, joissa joku kuuntelee rauhallisesti päätään nyökytellen, eikä täytä vastaanoton ajan lääkelistaa ja kuntalaskutusta potilasta ja seinällä roikkuvaa kelloa malttamattomasti vilkuillen.