Huulipunaihminen

Pohdin tänä aamuna vanhenemista: onneksi rappeutuminen tapahtuu vähitelleen eikä yllätä kuin ensimmäiset kuukautiset.

Entä jos jonain aamuna heräisi niin kankeana, että sängystä nouseminen olisi vaikeaa, pissa karkailisi housuun, iho olisi kurtussa, ei näkisi eikä kuulisi kunnolla, ei osaisi käyttää tietokonetta ja muistaisi vain vanhat asiat? Heräisi puoli viideltä, keittäisi kaurapuuroa ja imuroisi lattiat. Ei osaisi päivittää facebook-statusta älypuhelimella. Lapset joutuisivat tilaamaan kotiapua ja riitelisivät kummalle äidin hoito kuuluu.

Pitäisi pikaisesti varata hautapaikka, valita runo kuolinilmoitukseen sekä hautajaisvirret.

Työasiat ovat ahistaneet minua tänä viikonloppuna tai oikeastaan työpaikan muutokset. Ahistaminen on pehmoisempi ja siedettävämpi tunne kuin ahdistaminen. Kun minua ahistaa, menen kauppaan ja ostan jotain kivaa (ruusun tuoksuista vartaloöljyä ja huulipunan) ja lähden lenkille. Toisinaan auttaa neulominen, nyt en ole vielä kokeillut.  Tiedän kyllä, ettei ahistamiseen saisi ostaa, se on itsekästä ja pinnallista, ostan kuitenkin.

Elämänilo olisi hyvä saada toisten auttamisesta, ei itsensä puunaamisesta ja lenkittämisestä. Menen kuitenkin maalaamaan huuleni uudella huulipunalla ja lähden ystävän kanssa taidenäyttelyyn. En oikeasti ole huulipunaihmisiä, mutta nyt minulla on mahdollisuus kehittyä sellaiseksi.