Naiset vanhenevat kahdella tavalla

"Naiset vanhenevat kahdella tavalla. Toiset kuihtuvat ja hapertuvat niin kuin hedelmät, jotka ovat unohtaneet pudota puusta. Jatkuva tuulessa keinuminen kuivattaa ne ryppyisiksi ja keveiksi, ja kun on aika, samainen tuuli hajottaa ne. Toiset rehevöityvät niin kuin olisivat eläneet vedessä, johon ne vähitellen liukenevatkin."
(Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus)

Olen lukenut kyseisen kirjan, mutta tämän hienon sitaatin löysin erään kirjailijan facebook-sivulta. Hapertuminen on tyylikkäämpää, aatelisrouvat käyvät vanhemmiten ryppysiksi ja keveiksi, selkäranka menee kasaan, rehevöityminen on vulgaaria, joka suuntaan roikkuvaa. 

Odotan silakkalaatikon paistumista. Olen suunnitellut kyseisen perinneruoan valmistamista ainakin vuoden ajan ja nyt tein ruoan päivitetyn version, johon laitettiin mätitahnaa, omenamehua, kermaa, omenaa, currya eikä lainkaan siansivua. Elän jännittäviä aikoja. Resdenssini haisee silakalta. 

Mietimme eilen perinteisen ja vanhanaikaisen eroa. Vanhanaikaisessa on negatiivinen lataus kun taas perinteinen on positiivinen ilmaus.

En ymmärrä elämästä paskaakaan

Arvon kahden asian välillä, mennäkö lenkille vai kirjoittaa. Kirjoittaminen sujuu parhaiten aamulla ja lenkille on mielestäni mentävä samaan vuorokaudenaikaan, sillä en jaksa pukea lenkkivaatteita, jos olen jo pukeutunut mekkoon (pidän jostain syystä mekoista, enkä tunikoista, joista tässä iässä kuuluu tykätä). Lenkkeilyn vaivalloisin vaihe on lenkkivaatteiden pukeminen. Olen oppinut säilömään varusteet tiettyyn paikkaan, joten niiden etsimiseen ei kulu aikaa. Kirjoittaminen ei vaadi pukeutumista.

Lenkkeily nostaa kuntoa ja kirjoittaminen rapauttaa sen.

Vanheneminen on vaikeaa. Sara Hildenin taidemuseossa museovahti ryhtyi juttelemaan kanssani. Mies ei näyttänyt teitittelijältä, mutta teititteli minua kuitenkin. Tunsin itseni vanhaksi (jota olenkin). Koska asialle ei voi mitään, päätin nauttia siitä, että minua puhutellaan noin kunnioittavasti. Joku saattaa jopa luulla, että tiedän elämästä jotain vaikka en ymmärrä siitä paskaakaan.

Katsoin sympaattista dokumenttia Quincy Jonesista, jonka pitkään elämään on mahtunut köyhä lapsuus, psyykkisesti sairas äiti, monta avioliittoa, liuta lapsia, sairauksia ja loistava ura. Tällaiset tarinat alkavat kiinnostaa siinä vaiheessa kun vastaranta häämöttää. Michael Jackson oli Jonesin suojatti ja mies tuotti Jacksonin albumin Thriller. Hypimme joskus levyn tahtiin niin että lattia notkui. Eihän siitä ole kuin kolmekymmentä vuotta.

Ihminen ei viisastu vanhetessaan. Tyhmyyksien tekemiseen tarjoutuu vain aiempaa vähemmän tilaisuuksia. 

Puut nimeltään Hattu ja Myssy

Vietin vakkaisen (mummoni käyttämä sana) aamupäivän Hatanpään kartanossa kehittämässä. Oli siitä hyötyä vaikka välillä tulee epäiltyä moisten päivien järkevyyttä.

Aikamme kehitettyämme pääsimme kiertämään Hatanpään arboretumia Tampere-oppaan johdolla. Paleleminen ei mennyt hukkaan, sillä tiedän taas hieman enemmän Tampereen historiasta.

Tiesittekö, että puistossa kasvaa kaksi kuusipuuta, joista toisen nimi on Hattu ja toisen Myssy. Puut ovat vanhoja, mutta niistä on onneksi kasvatettu geneettiset kopiot. Lehmusten runkoon upotetaan metallisia tukirakenteita. Hatanpään kartanon edessä kasvavat Bouganvillet ovat iältään viisikymppisiä. On olemassa ruusulajike, jonka nimi on Urho Kekkonen. Opasta kuunnellessa tuli mieleen, että hän olisi voinut kertoa meille ihan mitä vaan ja mehän olisimme uskoneet joka sanan.

Eilen minua ahdisti eräs asia, ei ahdista enää, sillä nyt on tilalle tullut uusia murheita, jotka ovat ihan toista suuruusluokkaa nimittäin Grönlannin jäätiköiden sulamisvauhti ja maapallon vaappuminen. Näillä mennään huomiseen.

Ihmiskoe

Kun tänä aamuna kävelin aleksanterinpuiston poikki, seisoivat kaikki lehmukset jämäkästi omilla paikoillaan. Tunnin kuluttua yksi puista makasi kävelyreitillä. Lehmuksen raadon vieressä seisoi nainen, joka kertoi kuulleensa takaansa rytinää ja huomanneensa puun katkeavan. Mies läheiseltä ratikkatyömaalta käveli tarkastelemaan onnettomuutta. Ratikkamies sanoi naiselle, ettei tämän kannata lotota tällä viikolla. Mitä tekemistä puun kaatumisella ja lotolla on toistensa kanssa? Molemmat ainakin sattuvat harvoin kohdalle.

Olen katsonut netistä tositelevisio-ohjelmaa Ensitreffit alttarilla. Tulee mieleen, että kyse on kammottavasta ihmiskokeesta. Yksi aviopari vieraileekin "häämatkallaan" Auchwitzissä. Eräs nuori morsio itkeskelee ahdistustaan. Itkujen välillä asiantuntijat kommentoivat parisuhteiden dynamiikkaa. No on siinä onnenhetkiäkin.

Tähän aikaan vuodesta tulee mieleen, että pitäisi matkustaa johonkin. Ei vaan tiedä minne, eikä oikeastaan saisi matkustaa millään kulkuvälineellä, ettei maailma tuhoudu. Ja tuhoutuuhan se joka tapauksessa.

Hyväksytkö evästeet?

Siskoni kaivoi kaapistaan villapaidan, jonka mummo oli hänelle joskus ammoisina aikoina neulonut. Paita oli edelleen kuin uusi. Pieni ja hoikka äitini sovitti neuletta ja se sopi hänelle erinomaisesti. Sain whatsappissa kuvan, jossa kahdeksankymppinen äitini istuu nojatuolissa tuo oman äitinsä neuloma villapaita yllään. Siinä oli jotain liikuttavaa varsinkin kun villapaidan neuloja on kuollut vuosikymmeniä sitten. Villapaita oli sininen, siinä oli löysä, korkea, ruutukuvioinen kaulus. Todennäköisesti aikanaan kovinkin muodikas.

En jaksa keksiä minkäänlaista aasinsiltaa vaan siirryn röyhkeästi ihan toiseen asiaan. 

Hyväksynkö evästeet? Mitä tapahtuu jos hyväksyn? Entä jos käännän niille selkäni? Mitä ne sellaiset evästeet oikein ovat? Kuka lie keksinyt koko sanan eväste, kun englanniksi käytetään nimitystä cookie? Joku kirjoitti facessa, että luvan pyytäminen evästeiden käyttöön on yhtä hölmöä kuin autoon astuvalta kysyttäisiin "Hyväksytkö pyörät?".  Ilmeisesti ne evästeet ovat sitten kovinkin tarpeellisia.

Olen niin väsynyt, ettei tästä tule mitään. Menen sänkyyn lukemaan kirjaa, joka tarkoittaa, kuten varmaan jo arvaattekin, samaa kuin nukkuminen.

Vaikka taivaalta tippuisi linja-autoja

Kavin näytökset esitetään Tampereella elokuvateatteri Niagarassa Kehräsaaressa. Yleisö koostuu elokuvien tosiharrastajista. Ei tarvitse pelätä, että vierustoveri rouskuttaa pop cornia tai käy Facessa kesken elokuvan. Paljon totisia nuoria miehiä, joista kaikki eivät edes mahtuneet näytökseen.

Eilen oli vuorossa Tarkovskin elokuva Peili vuodelta 1975. Kyseessä oli filmikopio, eikä mikään digitalisoitu juttu (Peter von Bagh taatusti hymyili hyväksyvästi rajan takaa), joten elokuvateatteri pimeni 20 minuutin välein kun filmikelaa vaihdettiin (Niagarassa on vain yksi projektori). Toivottavasti kelojen järjestys ei mennyt sekaisin.

Miksi elokuvan alussa oli mustavalkoinen pätkä, jossa nuori mies änkytti. Siitä siirryttiin yhtäkkiä värifilmiin ja maaseudulle, jossa paksutukkainen nainen istuskeli pellon laidalla. Lato paloi. Katosta putosi kaikenlaista. Nainen irtosi vuoteestaan ja kohosi ilmaan. Espanjalainen mies matki härkätaistelijaa. Puolet elokuvasta yritin ymmärtää sen juonta, kunnes vihdoin ymmärsin sen mahdottomaksi ja ryhdyin yksinkertaisesti vain tuijottamaan valkokangasta tyhjin silmin. Olihan se kummallinen ja hieno kokemus. Jäkeenpäin luin, että Tarkovski kuvasi Peilissä omaa elämäänsä.

Miksi miesten ohjaamissa elokuvissa pitää olla kohtaus, jossa nainen käy suihkussa? Tässäkin nainen meni työpaikalleen jonkinlaiseen kustantamoon, luulen. Sitten hän sanoi "Menen suihkuun", jonka jälkeen näytettiin miten vesi valui pitkin naisen runsaita hiuksia ja valkoista vartaloa. Lopulta nainen kurkisteli kadehdittavan hiusverhonsa takaa.

Ensi viikon näytöksessä on vuorossa Lawrense Kasdanin Huuma. Sen olenkin nähnyt jo aiemmin, mutta ei se haittaa, sillä en muista elokuvasta juuri mitään. Huumassa taisi olla koko ajan kuuma ja pimeää.

Menneisyyteeni kuuluu elokuvakerhonuoruus, joten en hätkähdä vaikka elokuvassa ei tapahtuisi mitään tai teoksessa nähtäisiin taivaalta tippuvia linja-autoja.

Vinkki

SPR:n nälkäpäivänä saattaa Hämeenkadun päästä päähän kävellessään kohdata 5-10 viluista lipaskerääjää. Tässä ihan itse keksimäni vinkki, jonka voisi lähettää vaikka Niksipirkkaan, en viitsi kuitenkaan. Varaudu nälkäpäivään etukäteen vähän samaan tapaan kuin virpomispäivään ja uskallat huoletta lähteä kaupungille. Varaa esim. viisi kertaa kaksi euroa, jotka saavat mieluiten olla pienininä hiluina, sillä ne kolisevat kuuluvasti lippaaseen pudotessaan. Saat monet kiitokset ja epäitsekkään ihmisen maineen, eikä tarvitse ohittaa kerääjiä pälyillen vaan hilpeästi ja suoraselkäisesti. Suositan kolikoiden pakkaamista pieniin muovipusseihin sopiviksi annoksiksi. Annoksen voi tietysti suunnitella varallisuuden ja altruismin asteen mukaan. Siitä vaan sitten taskut kilisten Hämeenkatua talsimaan.

Siivosin eilen kylpyhuoneen. Inhoan siivoamista, mutta pidän tällaisista rajatuista projekteista. Miten tämä tähän liittyi? Kävin minä tänä viikonloppuna konsertissakin. Ja kirjoitin. Näin sunnuntaina perinteisesti keskityn ahdistumaan tulevasta viikosta.

Kuuntelen Asko Sahlbergin kirjaa Pilates, laina-aikaa on jäljellä viikko ja kuunneltavaa kymmenen tuntia, joten päivittäinen urakka olisi tunti ja 25 minuuttia. Kirjaa kuunnellessa tulee mieleen Waltari ja se jotenkin häiritsee minua. Kaksi viikkoa on aivan liian lyhyt laina-aika äänikirjoille.

Tästä tekstistä tuli nyt sillisalaatti. Ojensin teille muovipussiin pakatut tyhjää kolisevat sanat.

Saa koskea

Olen käynyt kahdessa jumpassa, joissa ohjaaja on kehottanut ilmoittamaan jos jumppaajaan ei saa koskea. Ohjaaja kulkee jumppamatoille kellistyneen joukon keskellä ja korjaa välillä jonkun asentoa.

Ystävä hankki kuntosalijäsenyyden, johon kuului käynti fysioterapeutin arviossa ja ohjauksessa. Fysioterapeutti kysyi "Saako koskea?" ennen kuin ryhtyi tutkimaan ryhtiä ja mitä muuta siihen nyt kuuluikaan.

Ehkä koskettamisasian kysyminen liittyy nykyiseen häirintäsyytöspelkoon. Ja onhan ihmisiä, jotka kokevat vieraan ihmisen kosketuksen ahdistavana vaikka siihen olisi näin järkevä syy.

Odotan milloin lääkärin pitää pyytää lupa potilaan tutkimiseen (sitä ei voi tehdä koskematta). Ehkä joskus vielä tarvitaan allekirjoitus ennen kuin saa palpoida vatsaa tai tutkia kilpirauhasta.

Itselleni tuo jumppaohjaajan kosketus on neutraali kokemus. Siitä on apua kun yrittää löytää oikeat lihakset.

Lääkärin, hammaslääkärin, sairaanhoitajan tai fysioterapeutin lupaan koskea potilaaseen on olemassa jonkinlainen yhteinen sopimus, joka riittänee kunnes taas toisin sovitaan.

BlacKkKlansman

BlacKkKlansman elokuva on herättänyt Suomessa huomiota Jasper Pääkkösen roolin vuoksi, muuten se tuskin laajempaa yleisöä kiinnostaisi. Pääkkönen näyttelee väkivaltaista äärioikeistolaista Felixiä ja hyvinhän se rooli menee.

Tarina on ihan vetävä, mutta Spike Lee on ohjannut elokuvan jotenkin lepsusti, kuin olisi pitänyt vain nopeasti vääntää jotakin. Pidän kovin Adam Driveristä, mutta hän ei ollut poliisin roolissaan ihan parhaimmillaan.

Elokuvan puoliväliin asti pelkäsin milloin veri alkaa roiskua, mutta väkivaltaa oli tämän tyyppiseen tekeleeseen (onneksi) kovin vähän. Pelottavinta on odottamaton ihmisten teurastus, jolta ei ehdi sulkea silmiään.

Miksi jäntevän lihaksikkaalla Felixillä oli ylipainoinen ja (tietysti) tyhmän oloinen vaimo? Tuli vähän sellainen olo, että lihavuus ja typeryys kuuluvat automaattisesti yhteen. Mietin mitä ihmettä tällä haluttiin sanoa.

Lopun dokumenttipätkät kiinnittivät elokuvan nyky-Amerikkaan ja vihjailtiinhan siihen suuntaan pitkin elokuvaa niin, että tyhmempikin varmasti oivalsi.

Toivottavasti K:t menivät elokuvan nimessä oikein.

Nosebo

Lääketutkimuksissa verrataan lumelääkettä ja vaikuttavaa ainetta sisältävää lääkettä.  Myös lumevalmiste auttaa, jolloin puhutaan lumevaikutuksesta. Lumelääkkeet aiheuttavat myös sivuvaikutuksia ja silloin on kyse nosebovaikutuksesta. Lume- ja nosebovaikutukset ovat erittäin tärkeitä potilaiden hoidossa ja ne tulevat esille lääkärin työssä päivittäin.

Muutamat ihmiset ovat kovin herkkiä lääkesivuvaikutuksille ja saavat lääkkeistä toistuvasti epätoivottavia oireita, jotka tulevat esille jo murto-osalla varsinaisesta hoitoannoksesta. Näiden ihmisten hoitaminen on turhauttavaa, sillä he kokevat pienestä tabletinmurusesta kaikki ne ikävät sivuvaikutukset, jotka on painettu lääkepakkaukseen piilotettuun ohuelle paperille pienellä präntillä painettuun ohjeeseen. Ja muutamia, joita siellä ei edes ole. Ne vaikutukset ovat lääkkeen syöjälle aivan yhtä todellisia kuin ne toivotut vaikutuksetkin.

Muutamat ihmiset reagoivat lääkkeisiin, meluun, valoon, ruokatarvikkeisiin, sähköön (luetteloa voisi jatkaa melkein loputtomiin) voimakkaasti. Eräs kipulääkäri sanoi jossain luennossaan, että joidenkin ihmisten kroppa on Lada, joidenkin sisällä hyrisee Ferrarin herkkä moottori. Tämän kun aina muistaisi.

Uskon Beatleksiin

En ehtinyt taaskaan Pilatekseen, kenen on vastuu ja kuka korvaa?

Villasukkiini on ilmaantunut reikiä sellaisiin kohtiin, jotka eivät kotona tassutellessa luulisi mitenkään kuluvan. Sukkien kantapäät ovat sen sijaan täysin ehjät. Ovatko asialla museokuoriaiset, vaatekoit, turkiskuoriaiset vai peräti vyöihrakuoriaiset. Olen ollut kuulevinani ahnetta rouskutusta vaatekaapistani. Ketään en ole vielä itse teossa tavannut. Nyt kysyisinkin, mitä teen?

Tänä aamuna työpöydältäni löytyi tulostettu sähköpostiviesti, jossa joku potilas halusi vaihtaa lääkäriä. Viestissä mainittiin myös sen lääkärin nimi, joka oli potilaan toiveissa. Kyseinen lääkäri ei kuitenkaan ole ollut meillä töissä enää muutamaan vuoteen. Katsoin viestiä tarkemmin ja havaitsin sen olevan vuodelta 2013. Onhan se mukava aloittaa työpäivä tuollaisen piristävän tiedon jälkeen. Jatkossa voisi kaivaa kaikki valitukset koko pitkän uran varrelta ja ottaa yksi kerrallaan esille työpäivää valostuttamaan. Jos ei ihan joka päivälle riitä, niin voihan niitä kierrättää.

Kuulostanko jotenkin väsyneeltä? Samassa muovitaskussa oli joku potilaan vanha työterveyshuollon teksti ja epäilen, että lääkärinvaihtotoivotus oli joutunut samaan matkaan vähän vahingossa. Ei minun kiusakseni ollenkaan. Luulisin ja toivoisin niin.

Siteeraan tähän Kari Peitsamoa "En ole katkera lainkaan vaikka luulet niin, en ole katkera lainkaan koska uskon Beatleksiin."

Kateus

Miksi kateus on niin hävettävä ja piiloteltava tunne? Koska ei saa olla kateellinen, täytyy olla ilkeä. Eikö kateus ole ihan vaan tunne, eivätkä tunteet ole kovin vaarallisia paitsi tietysti rakkaus.

Kadehdin ihmisiä, jotka ovat älynneet ryhtyä kirjoittamaan jo nuorena. Nyt heillä on monta kirjoitettua romaania ja heikko elintaso. Siitäkin huolimatta olen kateellinen.

En ole pitkään aikaan maininnut käsikirjoituksestani, mutta se on olemassa ihan kuten hirvikärpäset tai työväenopiston pilates. Etenen verkkaisesti kuin kelaisin Pikku Kakkosta hidastuksella. Vielä jaksan innostuakin. Ainoa julkaistu romaanini on vähän kuin iltatähti, jolle ei tahdo enää ehtiä hankkia sisaruksia. Joidenkin mielestä se ei ehkä ole suurikaan vahinko.

Töissä koen riittämättömyyttä. En pysy aikataulussa. Nyhvään koneeni ääressä vielä siinä vaiheessa kun työkaverit ovat hakeneet lapset päiväkodista, keittäneet nakkikeiton tai suorittaneet kuntosaliohjelman käsipäivän. Siitäkin olen kateellinen.

Kookosvettä

Saunoin eilen ystävän (ja kurssikaverin) luona. Saunajuomaksi nautimme puhdistavaa kookosvettä. Tähän on tultu. Tölkkiin pakatussa litkussa häivähti taannoisen hedelmäpommijugurtin tunkkainen jälkimaku.

Yhä useampi kaveri on jättänyt alkoholin kokonaan tai osittain vaikka sen käyttöön ei ole suurempia ongelmia edes liittynyt. Nousuhumala on huonontunut ja toisaalta nykyään arvostaa virkeitä reippaita aamuja. Osasihan niitä ennenkin pitää arvossa, mutta illan riekkuminen oli välillä tärkeämpää.

Aamun Hesarissa oli artikkeli naisesta, joka on menettänyt lääkärinoikeutensa päihdeongelmien vuoksi. Useinhan sellaiset jutut huomataan, mutta niihin puuttuminen on vaikeaa. Ongelmien toivoo katoavan ilman että tarvitsisi tehdä mitään. Olen kohdannut työurani aikana pari naiskollegaa, jotka ovat sortuneet viinaan tai lääkkeisiin. Heidän ulkoinen olemuksensa on säilynyt loppuun saakka huoliteltuna. Ammatin menetyksen jälkeen he ovat menehtyneet nopeasti ja on tuntunut kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mikä tiedon, taidon ja inhimillisen elämän menetys.

Hesarissa on selvästi meneillään alkoholiongelmat eri ammateissa projekti. Ensin käsiteltiin Finnairin työntekijät, nyt on siirrytty lääkäreihin. Ketkä seuraavaksi? Opettajat? Ruskeaan pukuun pukeutunut matematiikanopettajani näytti kroonisen krapulaiselta ja haisi tupakalle kolmanteen penkkiriviin saakka.

Onko hedelmäpommijugurttia vielä myynnissä? Pitää hankkia kyseistä tuotetta ja tarkistaa muistuttaako ruokatarvikkeen jälkimaku puhdistavan kookosveden makua.

Kulttuurireissu

Tein pienen kulttuurimatkan Helsinkiin. Amos Rexin näyttely oli maineensa veroinen, vaikka löysin sieltä vain kolme salia (niitä olisi ollut viisi). Pimeästä huoneesta oli vaikea löytää oikeaa verholla peitettyä oviaukkoa. Videot olivat jotain niin hienoa, etten ole vastaavaa ennen nähnyt ja minä kuitenkin olen ehtinyt kokea melko paljon.

Museotyöntekijöillä oli yllään kultaiset takit, joka oli loistava idea, sillä yleensä heidät tunnistaa vain nimineulasta ja pälyilevästä katseesta. En sitten kuitenkaan kysynyt heiltä, että jäiköhän minulta jotain kenties näkemättä. Onneksi on museokortti (näyttelylippu maksoi 18 euroa, tosin monenlaisia alennuslippuja oli saatavilla).

On kätevää, että pääkaupungin keskustassa sijaitsee melko lähekkäin kolme nykytaidetta esittelevää museota (Amos Rex, Kiasma ja HAM).

Näimme samalla reissulla Helsingin kaupunginteatterin musikaalin Kinky Boots. Muistelin käyneeni kyseisessä laitoksessa viimeksi lapsena, kun katsoimme mummon kanssa Peer Gyntin, joka ei tosiaankaan ole varsinainen lastennäytelmä. Iso sali oli jotenkin kutistunut vuosien mittaan.

Kinky Bootsin musiikki oli ehkä hieman tasapaksua ja tarina ennalta arvattava, mutta silti esitys oli oikea karamelli. Lauri Mikkola oli ylväs, aito, ihana Lola/ Simon. Musikaali eteni kuin rasvattu ja aihe oli tärkeä: itsensä ja muiden hyväksyminen. Mitä vielä sanoisin. Tykkäsin. Hesari antoi viisi tähteä, minä olen tiukempi ja annan neljä.

Kotimatka paikallisjunalla ja humalainen yö-Tampere olivat pikkuisen latistavia kokemuksia, mutta niitä ei nyt kannata muistella. Tiesittekö, että Riihimäen ja Tampereen välillä on sellainenkin paikkakunta kuin Ryttylä? Sinnekin tämä kulkuneuvo pysähtyi. Pitäähän ryttyläläistenkin päästä matkustamaan junalla!

Hyvää päivää, ei huolen häivää

Kirjoitin eilisessä postauksessani siitä, miten valmistauduin itkemään kirjan ääressä. Puristinkin lopulta onnistuneesti muutaman kyyneleen. Hain sopivaa mielentilaa jo etukäteen ja ostin ihan varalta nenäliinapaketin.

Elokuviin pakkaan mukaan paperinenäliinoja. Minusta on rentouttavaa itkeä valvotuissa olosuhteissa.

Vastaanottohuoneeni hyllyssä odottaa nenäliinapaketti, jos vaikka joku itkee. Käytän noita nenäliinoja lähinnä oman nenäni niistämiseen. Terapeutin pöydälle kuuluu ihan globaalisti valmiiksi avattu nenäliinapaketti.

Jos menee teatteriin katsomaan komediaa tai tilaisuuteen, jossa voi kuulla stand-up komiikkaa, on mieli jo etukäteen valmistautunut nauruun, eikä se tule yllätyksenä. Sitä ei tarvitse pidätellä.

Muutamat näyttelijät ovat niin voimakkaasti profiloituneet hauskuuttajiksi, etteivät voi näytellä traagisia rooleja uskottavasti.

Olen tavallisesta suomalaisesta perheestä. Meillä ei puhuttu juuri mistään tai puhuttiin tietysti mitä ruokaa oli tarjolla tai että oma huone pitäisi siivota. Siinä se mielikuvitus kehittyy kun pitää ihan itse korvata monenlaista puuttuvaa informaatiota.  Miten tämä tähän liittyi? Ei kai mitenkään.

Istun junassa matkalla Helsinkiin. Konduktööri kuulutti "Hyvää päivää, ei huolen häivää". En eityisemmin välitä tämän tyyppisestä luovasta tavasta käynnistää junainformaatio. Huoliani se ei ainakaan poista, lähinnä mietin, että onko junahenkilökunta varmasti selvin päin.

Nenäliinoja ja salmiakkia

Vapaapäivän aamu koostuu samoista palasista kuin työaamu, mutta jokainen pieni tehtävä vie tällaisina päivinä kaksinkertaisen ajan. Kissan ruokkiminen (johon kuuluu illallisen jätteiden noukkiminen tarjottimelta, sillä Kertulla ei ole pöytätapoja), kissan vessan huoltotehtävät, kissan oksennuksen siivoaminen matolta, kissankarvojen harjaus vaatteista ja muutama oman kehon huoltoon liittyvä tehtävä.

Istun kirjaston hiljaisessa huoneessa (kuulostaa jonkinlaiselta kappelilta, mutta ei ole sitä), ihmiset siirtelevät itseään tuolissa (hankaava ääni), kääntelevät kirjan sivuja, naputtelevat jotain läppäreihinsä ja niistävät neniään.

Näen ikkunasta kun tuuli yrittää repiä lehtiä vaahteroista, jotka pitävät niistä mustasukkaisesti kiinni. Ohikulkijat liikkuvat kevytmielisesti ilman hanskoja ja hattuja, mutta he ovat vetäneet takkiensa vetoketjut siveästi leukaan saakka, joka onkin vetoketjujen syysasetus.

Otin pikalainaan Juha Itkosen autofiktiivisen romaanin "Ihmettä kaikki", jonka parissa aion itkeä, kunhan olen hankkinut nenäliinoja ja salmiakkia. Itkeminen sopii hyvin syksyyn ja siksikin pidän tästä vuodenajasta.

Lynyrd Skynyrd

Pidin koulussa esitelmän siitä kun meidän Anglia meni mummolareissulla rikki ja jäätiin tien pientareelle, eikä auto startannut. En ollut kauheasti esitykseeni valmistautunut ja käteni hikosivat. En kuitenkaan rullannut hermostuksissani puseroani kuten muutama luokkakaverini. Tänään pidin kongressiraportin ja olin jopa pikkuisen etukäteen valmistautunut.

Vähän minä itkin kun en ehtinyt ajoissa pilatekseen. Jumppaajat olivat jo siinä vaiheessa levittäytyneet jumppamatoilleen kun minä vasta poljin kotia kohti ja nieleskelin kiukkuisia kyyneleitä. Siellä ne sihisivät ja katselivat puolapuita. Niiden syvät lihakset vahvistuvat ja ovat pian silkkaa terästä. Ihan kiusallani aion vaatia uutta työtuolia ja samanlaista koroketta jalkojen alle kuin parilla hoitajalla jo on. Sitten ei tarvitse enää koipiaan roikottaa vaan jalkapohjat voi tukea alustaansa ja silti ylettää tietokoneelle. Ei näillä pilates-puutteisilla syvillä lihaksilla ihan missä vaan sekundatuolissa istuskella.

Riikka Ulanto lähetti minulle kirjansa "Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille". Kirja hoitaa pilates-haavaani, huuhtelee ja peittelee. Olen päättänyt, etten kirjoita kirjoitusystävien kirjoista arvioita, varsinkaan kun en osaa, mutta huomaa, että tätä lyhytproosaa on kirjoittanut runoilija. Kirjalla on muuten mahtava nimi.

Syvät lihakset

Seisoimme jumpassa jalkapohjat tiukasti lattiassa  ja kuvittelimme navan piirtävän ympyrää olemattomalle pystyssä roikkuvalle paperille. Mikään muu ei saanut liikkua kuin napa.  Jos sulki silmänsä, saattoi ympyrän melkein nähdä

Käyn kahdessa jumpassa, joissa treenataan syviä lihaksia. Kohta minulla on timmit syvät lihakset, joita kukaan ei näe ja niiden päällä roikkuvat löysät lihat. Kukaan ei koskaan sano "Onpa sinulla hienot syvät vatsalihakset" jos sikspäkki siitä päältä puuttuu.

Olen käynyt Sampolassa työväenopiston jumpissa parin vuoden ajan, eikä sitä kaappia, jossa säilytetään musiikkivehkeitä ja mattoja, saada koskaan avattua ilman vahtimestarin apua. Tosin tänään eräs nainen sanoi, että heidän työpaikallaan on samanlainen sähkölukko ja hän onnistui oven avaamisessa. Nainen työnsi avaimen lukkoon kuin yrittäisi murtautua kaappiin ja käänsi avainta hyvin, hyvin varovasti ja niinpä se aukesi.

Ne kaksi kiintiömiestä olivat vieläkin paikalla (yleensä he lopettavat yhden tai kahden kerran jälkeen). He eivät jostain syystä puuttuneet oviongelmaan. Yleensä miehet tulevat auttamaan vaikka eivät ymmärtäisi asiasta mitään, sillä sitähän heiltä odotetaan.

Sienisokean ihmeparantuminen

Olen luullut kärsiväni sienisokeudesta. Tallon metsässä kävellessäni suppilovahverot ja ohitan kantareillit sekä herkkutatit. Nyt löysin kantarellirykelmän, vauvakokoiset suppilovahverot, täydellisen herkkutatin ja kahdeksan hirvikärpästä.

Sienestyksen jälkeen söimme ankkaa, heittäydyin sohvalle ruokalevolle samalla kun talon isäntä hääri keittiössä. Seitsemältä saapui lisää vieraita ja söimme rapuja. Ennen rapuvieraiden tuloa kertasin mielessäni aloitetaako ravun syöminen kaivelemalla olion saksia vai käymällä heti kiinni vartaloon ja otuksen takaosaan. Pelkäsin paljastuvani juntiksi, joka ei osaa käyttää rapuveistä. Ravut ovat kehittäneet itselleen kovan kuoren, etteivät kaltaiseni savolaistaustaiset rähmäkäpälät saisi niistä mitään irti.

Muun julkisen liikenteen ulottumattomista palasin kotiin tilataksilla. Tuntui kovin turhalta istua yksin niin suuressa kulkuneuvossa.

Vasta äsken hokasin, että kirjasto on tänään auki, joten saatan mennä sinne värkkäämään keskiviikon esitystä. Kirjasto on muuten aukeaa nykyisin arkiaamuisin jo yhdeksältä. Ihan kaikessa ei siis onneksi säästellä.

Vanhuus

Eräs potilas kuvasi kättään ilmaisulla "kuin tiine sammakko", eikä tämä mielikuva jätä minua nyt rauhaan.

Luin vuosia sitten pääsykokeisiin Antti Eskolan oppikirjan Sosiaalipsykologia ja se teki minuun vaikutuksen. Isäni inhosi Eskolaa, joka oli vasemmistolainen. Isän inho sai tietenkin minut innostumaan kirjasta vieläkin enemmän. Paljon myöhemmin tutustuin Eskolan teokseen Vanhuus, jonka soisin oikeastaan kaikkien lukevan, sillä mies kirjoitti  niin viisaasti vanhenemisesta. Kirjaa lukiessaan viimeistään ymmärtää, että kaikki iäkkäät ihmiset eivät ole samanlaisia ja että vanhus on ihminen siinä missä keski-ikäinen, keskiluokkainen palkansaaja ja kuluttaja.

Emeritus professori Antti Eskola kuoli viime torstaina 84-vuoden iässä. Lehtijuttujen mukaan hän osallistui Tampereen yliopiston avajaisiin vielä kuolemaansa edeltävänä päivänä.

Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksissa olen seurannut harmaaseen pukuun pukeutunutta miestä ja kerännyt rohkeutta puhua hänelle. Kerran valuttaessamme tölkkiviiniä laseihimme, päätin, että nyt sen sanon ja kerroin pitäneeni hänen kirjastaan Vanhuus. Eskola kertoi saaneensa viisisataa viestiä kirjan lukijoilta, joten joku muukin oli tykännyt professorin ajatuksista. Olen iloinen, että uskalsin kiittää häntä.  Nyt se olisikin jo liian myöhäistä.

Mietin vielä ilmausta tiine sammakko. Sammakon jälkeläiset eivät kasva sammakon sisällä vaan vedessä, joten eihän tiine sammakko voi tarkoittaa oikein mitään. Suomessa tavallisin ruskosammakko elää kymmenestä viiteentoista vuoteen kertoo Wikipedia. Ruskosammakko tuskin pohtii vanhenemistaan.

Antti

Antti Holma puhuu perjantaisin instassa niitä näitä, yleensä näitä. Antti keittää teetä ja lukee teepussiaforismeja. Antti on kotoisin Sonkajärveltä, minä synnyin Kiuruvedellä, molemmat sijaitsevat lähellä Iisalmea, ikävä kyllä. Antti on perjantaisin tulossa kuntosalilta, pukeutunut mustaan hihattomaan paitaan ja kertoo haisevansa maksamakkaralta. Minä makaan sohvalla, enkä ole tulossa mistään, enkä varsinkaan lähdössä mihinkään.

Tuijottaessani Antin silmiä, hauiksia ja mustaa lippalakkia, jonka hän pukee päähänsä nuorekkaasti lippa kohti anttimaista niskaa, ymmärsin, että olen ihastunut Anttiin. Minulle on sama mitä Antti sanoo, kunhan saan katsoa Anttia ja hänen lippistään. Eikös oikean rakkauden tunnista siitä, että hyväksyy toisen kuntosalihikineen? Sanat eivät siinä merkitse mitään vaan tapa miten ne sanotaan.

Ihastuminen on täysin yksipuolista varmasti monestakin syystä. Ei haittaa. Ei minä en tarvitse puolikasta, sillä paljon vähempikin riittää.

Hengitysliikuntaa

Kävin elämäni ensimmäisellä Pilates-tunnilla. Siellä sihistiin. Olen tavoittanut tilan, jossa julkinen sihiseminen ei edes hävetä.

On kahdenlaista liikuntaa: toisessa hengitetään tietyllä tavalla ja toisessa on ihan sama miten hengittää kunhan muistaa vetää ilmaa keuhkoihin ja puhaltaa sieltä ulos. Se sujuu yleensä melko luonnostaan, sillä ihmisen keho on niin hienosti rakennettu.

Pilates on hengitysliikuntaa, jossa ulos hengitettäessä pyritään sihisemään. Täytyy myöntää, että laji vaikutti yllättävän tehokkaalta. Hengitysliikunnassa (jooga on myös hengitysliikuntaa) ei yleensä soiteta musiikkia. Musiikki on välillä pieni ongelma, sillä se on usein huonoa ja toisinaan ohjaajalla ei ole rytmitajua vaikka hän olisi käynyt jonkun liikunnan ohjaamiseen tähtäävän kurssin.

Kyllä tämä hetkellinen aktiivisuuskausi menee ohi, kunhan tulee pimeää. Älkää olko huolissanne. Hetkellinen liikunnallinen aktiivisuus kuuluu syksyyn, eikä ole kovin vaarallista. Joku säilöö mehuja ja hilloja, mutta minä aloitan uusia liikuntaharrastuksia ja lopetan ne paljon ennemmin kuin ne ahkeran ihmisen hillot on syöty.

Nettihäirinnästä

Työväenopiston jumppa alkoi taas kesätauon jälkeen. Mukana heilui kaksi kiintiömiestä, jotka yleensä lopettavat parin kerran jälkeen. Miehet hakeutuivat toistensa viereen kuin turvaa hakien. Tunnustelimme keskivartalolihaksia, siis omiamme.

Areenassa on nähtävänä dokumentti nettihäirinnästä. Häirintä on oikeastaan liian lievä sana, sillä häiritsijä voi tuhota häirittävän elämän joutumatta siitä vastuuseen. Ohjelmassa haastateltiin asianajajaa, joka oli aiemmin nettiväkivallan uhri ja joka nyt auttaa toisia kiusaamisesta kärsiviä. Nainen oli kerännyt lyhytaikaisen miesystävänsä tulostettuja uhkausviestejä pahvilaatikkoon, jonka päällä luki likaisia. Viestejä oli tuhansia. Nainen oli joutunut turvallisuussyistä muuttamaan ja varastoimaan suuren osan tavaroistaan.

Erästä naista kiusattiin laittamalla hänen kuvansa ja puhelinnumeronsa pornosivuille, myöhemmin ilmoitukseen vaihdettiin uhrin äidin numero ja lopulta siihen lisättiin työpaikan osoite.

Kaikki ohjelmassa puhuneet  nettihäirinnän kohteet olivat naisia (kai miehiäkin on). Eräs mies (ei häirikkö) sanoi uhrille, että ratkaisevaa on miten häirintään suhtautuu. Siitä ei pitäisi välittää. Entä silloin kun menee työ tai seksiseuraa kaipaavat miehet soittelevat äidille?

Esitelmän teko odottaa vaikka aurinko häiritsee ihanasti.

Lentokonepelko

Istun kotisohvallani, sillä pidän poikkeuksellisesti maanantain ja tiistain vapaata. Loppuviikon olen töissä, sillä kollegani lähtevät joukolla kongressiin ja jonkunhan on oltava töissäkin. En ole katkera.

Marjo Niemi kirjoittaa uusimmassa Imagessa peloista. Niemi siteeraa Luc Dardennea (näyttää olevan belgialainen elokuvaohjaaja), jonka mukaan pelko on väkevämpää kuin rakkaus. Olen aina pelännyt vähän kaikkea, pelon kohteet ovat vain vaihdelleet. Nyt pelkään dementoitumista, rinnalla kulkevat tietysti ne normaalipelot kuten lentopelko ja pelko siitä, että lapsille tapahtuu jotain pahaa.

Lapsuudessani pelkäsin, että lentokone putoaa päälleni. Pelkohan on täysin järjetön vaikka onhan muutama ihminen maailmassa jäänyt lentokoneen alle. Pelkäsin lukuisia muitakin asioita, mutta lentokoneen syöksyminen niskaan oli ehkä se hulluin kauhukuva. Lapsuus on huoletonta aikaa.

Murrosiässä pelkäsin tulevani uskoon, sillä uskovaisten elämä näytti minusta äärimmäisen tylsältä. En uskaltautunut edes leiririparille vaan kävin tylsääkin tylsemmän päivärippikoulun, jossa uskoontulon riski oli minimaalinen, mutta sain kuitenkin sukulaisilta lahjoja. Olin päättänyt, että jos Jeesus tulee koputtelemaan ovelleni, niin en taatusti avaa. 

Pelko voi suojella ihmistä ja estää häntä tekemästä ihan kaikkia tyhmyyksiä, joita elämä tyrkyttää. Alkoholi vähentää tuota pelon tuomaa suojaa. Saattaa alkoholi olla hyödyksikin, sillä moni parisuhde olisi jäänyt toteutumatta ilman alkoholin tuomaa keinorohkeutta.

Wanhaa musiikkia

Peräniemen kasinolla ilma oli sakeana nostalgiasta kun Kuopion wanhat bändit nousivat vuorotellen lavalle ja soittivat samoja biisejä kuin vuosikymmeniä sitten. Naisia ei estradilla nähty, ehkä rock-musiikin esittäminen oli aiemmin yksinomaan miesten juttu, naisten osana oli seisoa lavan reunalla ja kuolata muusikoiden bootseille.

Vuosikymmeniä sitten puhuimme bändien roudaustauoilla itsestämme ja niin nytkin. Silloin joskus varpaat kihelmöivät epävarmaa parinetsintää, nyt mukana kulki puoliso tai sitten olimme liian laiskoja mihinkään sellaiseen viittaavaan.

Olihan se nostalgia suloista ja laulut tuttuja. Tänään ei okseta, eikä edes väsytä. Etenen  selkä edellä kohti Tamperetta ja karkoitin hiljaisuudellani vanhan harmaapukuisen miehen vierestäni. Mies käytti kävelykeppinä narulla yhteen sidottua sateenvarjoa ja kävelysauvaa.

Kävin kylässä, söimme ja makasin ruokalevolla Beatles-tyyny päänalusenani. Juttelimme punarinnasta, joka oli hiljattain pyrähtänyt puutarhatuolin selkänojalle. S esitteli puutarhatontut. Muutama tonttu kärsii vaikeasta alkoholiongelmasta, kaikilla keraamisilla hiippalakkipäisillä otuksilla on nimet kuten tietysti omenapuillakin.

Nukuin yöni Kuopion rautatieaseman majoitusliikkeessä, jota entisen mieheni sisko pitää. Huoneessani seisoi neljä sänkyä, joista yhteen kävin makaamaan vaikka kiusaus oli kokeilla kaikkia. Maukkaan aamiaisen jälkeen oli helppo hypätä junaan. 

Hyviä ja huonoja merkkejä

Pieksämäki-Kuopio välillä junavaunussa numero kaksi kaikilla on päällystakit mukanaan ja moni jopa nukkuu takki yllään. Minulla on vain villatakki. Ei tästä tule mittään.

Tampere-Pieksämäki ja Pieksämäki-Kuopio junissa paikkani ovat olleet vaunussa numero 2, käytäväpaikalla 34. Siis 234, joka on hyvä merkki. Takit ovat huono merkki, nämä merkit saattavat kumota toisensa.

Menen ystäväpariskunnan luo kylään sekä kuuntelemaan vanhoja kuopiolaisia bändejä. Yön aion nukkua Kuopion rautatieasemalla. En asemahallin puupenkillä kuten joskus nuorena Inter Raililla vaan sängyssä asemarakennuksessa sijaitsevassa majoitusliikkeessä. Halusin ehdottomasti nukkua rautatieasemalla vaikka kylässä olisi ollut tarjolla Beatles-petaus. Aamulla on helppo hypätä junaan (vaunu 2, paikka 33).

Tein alkumatkan ajan esitelmää. Hyvä. Sain tyhjän Power Point -sivun kammon vihdoin selätettyä.