Vuosi 2018

Minun on hankala käydä Lukulaarissa (tamperelainen divari), sillä huolehdin siitä mitä siellä ostoksistani ajatellaan. Päässäni alkaa puhua kirjallisuuden rockpoliisi Tommi Melender, joka sanoo "Älä osta tuota vaan hanki Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari". 

Toisaalta liian älyllistäkään kirjallisuutta en voi ostaa, sillä se vaikuttaisi teeskentelyltä. Ei siis kokeilevia runokokoelmia tai James Joycen romaaneja. Mottoni kuuluukin "Mitä Lukulaarissa minusta ajattelevat on tärkeintä!"

Nyt pitäisi käydä läpi vuoden kulttuurielämyksiä (niinhän sanomalehdissäkin tehdään), niitä jotka sattuu muistamaan:

Kuvataide: Renessanssin taide -luennot Mältinrannassa. Anj Smithin maalaukset Sara Hildenillä (vielä ehtii).

Elokuvat: Jostain syystä mieleen tulevat Kavin näytökset Niagarassa, lähinnä Tarkovskin Peili ja Godardin Maskuliini feminiini. Kavista muistuvat mieleen myös Poltergeist ja Ghosts of the Civil Dead vaikka ne haluaisin unohtaa. A Star is Born oli vuoden viihdyttävin elokuva. Pidin myös dokumentin Nothing like dame iäkkäistä naisnäyttelijöistä. Kaunein elokuva oli Cold War. Filkkarit ovat tärkeät joka vuosi.

Teatteri: Thomas Bernhardin tekstiin perustuva Kansallisteatterin näytelmä Vanhat mestarit Sara Hildenin taidemuseossa. Mahtavat näyttelijät (Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa). Mitään ei tapahdu, ei lauleta, ei videoita vain läsnäolevia näyttelijöitä.

Kirjallisuus: Tähän on vaikea valita mitään, sillä luin tänä vuonna paljon. Nyt esille nousivat esseet: Silvia Hosseini Pölyn ylistys, Tommi Melender ja Sinikka Vuola Maailmojen loput ja Antti Hurskainen Suru ei toimi. Romaaneista täytyy mainita Edward St Aubynin Melrosen tarinat. Novellikokoelmista Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja 1ja 2.

Televisio: Griffin Dunnen dokumentti Joan Didionista, The Center Will Not Hold ja se Hannah Gadsbyn stand up -esitys Nanette tietysti, molemmat esitettiin Netflixissä.

Musiikki: Tampere filharmonian ja kolmen kuoron Carmina Burana.

Moni hyvä juttu jäi mainitsematta. Eihän sitä kaikkea muista. Eikä tarvitsekaan.

Uusvanha vuosi

Vietin vajaan vuorokauden kavereiden mökillä. Mökkireissun keskipisteenä kieppui tarmokas koiranpentu, jonka pää oli kuin nauris, josta tuijotti kaksi anelevaa, ruskeaa silmää. Pentu kantoi suussaan pehmokanaa, jolla oli pitkät oranssit jalat ja runneltu ruumis. Hauva tyrkytti väsymättömästi tuota lelua minulle. Revin pehmokanaa koivista  ja koira piti tiukasti pienillä hampaillaan kiinni otuksen vatsasta, kunnes voitin ja heitin kanan mökin nurkkaan, josta hauva sen juosten haki ja jatkoimme loputonta leikkiämme. Kävimme kävelyllä, koira vilisti pienillä koivillaan edessä ja S ja minä perässä. Pentu pissasi nukkamatolle. Koiranpentua EI päästetty pariskunnan sänkyyn, mutta se sai maata sängyssä heidän jalkojensa päällä, joka onkin siis ihan eri asia.

Pienet lapset ja koiranpennut varastavat huomion kaikkialla. Sillä ovathan ne ihania. Tämä energiapakkaus ainakin.

Miksi ihminen ajattelee, että kaikki jotenkin muuttuisi kun vuosi vaihtuu? Jotkut muutokset tapahtuvat yhtäkkiä, ensin olet terve ja sitten otetaan laboratoriokokeita ja  oletkin sairas. Lääkäreillä on tapana sanoa, että terveys tarkoittaa sitä, ettei ole tehty riittävästi tutkimuksia.

Törmäät uuteen ihmiseen ja hänestä tulee sinulle tärkeä. Tai olet tuntenut jonkun aina ja vasta nyt huomaat hänet. Aloitat uuden harrastuksen, josta tulee pakkomielle (tai lopetat harrastuksen yhteen kertaan). Toisaalta usein mikään ei muutu. Ei ainakaan tänä vuonna.

Olen jo nähnyt elämää siinä määrin, että pidän tylsyyttä onnellisena asiantilana. Niitä tylsiä hetkiä tietää kaipaavansa vielä joskus kun vastoinkäymiset taas tulevat, sillä nehän saattavat odottaa jo nurkan takana.

Juurikasvini

Postiluukustani putosivat talon järjestyssäännöt. En tiedä jaettiinko vanhahtavalta kalskahtava paperi kaikille asukkaille, mutta toivon niin. Ryhdyin heti pohtimaan, mitä sääntöjä olen rikkonut.

Välillä 22.30-07.00 on kylpyveden ÄÄNEKÄS juoksuttaminen kielletty. Olen käynyt suihkussa tuona kiellettynä aikana, mutta en ole tehnyt sitä äänekkäästi.  En edes laula suihkussa

Kissan naukumista ja hiekkalaatikon pöyhimistä ei järjestyssäännöissä erikseen mainita.

Jos asukkaan perunoiden, juurikasvien tai muiden tavaroiden kuljetus aiheuttaa pihamaan, portaiden ja kellarikäytävien likaantumisen, on asiakkaan ne heti puhdistettava. Olen kuljettanut juurikasvini siististi. Juurikasvista tulee mieleen juurikasvu, joka näkyy jakauksen kohdalla jos hiusten värjäyksestä on kulunut liian kauan.

Taloyhtiössäni majailee asukkaita, jotka osaavat laittaa roskansa ainoastaan siihen laitimmaiseen roskasäiliöön vaikka se olisi täysi ja vieressä odottelisi tyhjä astia. Säiliön kansi on jatkuvasti auki noiden idioottien vuoksi. Olen siirrellyt joutessani roskapusseja täydestä säiliöstä tyhjään, jotta saan kannen suljettua. Samalla olen havainnut törkeitä laiminlyöntejä roskien lajittelussa.

Muistelen valoa

Eilisessä kyläpaikassa eräs nuorison jäsen laskeutui yläkerran makuuhuoneesta ruokapöytään yöuniltaan pelattuaan tietokonepeliä aamuviiteen.

Heräsin tänäkin aamuna kuudelta, keitin aamukahvit, luin Hesarin ja nukahdin vielä hetkeksi. Aamun ylimääräinen uni on kaikkein nautinnollisin, harvinaista herkkua.

Mummoni sängystä kuului öisin katkeamaton kuorsaus. Aamulla hän valitti, ettei ollut nukkunut silmän täyttä, joka huvitti meitä. Nykytiedon varassa hän saattoi kärsiä uniapneasta. Vaari ei valittanut vaikka heräsi joka aamu navettaan.

Koska talossa ei ollut tuolloin sellaisia nykyajan kotkotuksia kuten sähkövaloja, ei kukaan valvonut myöhään, mitä nyt sitten kesällä. Oli pelottavaa seurata kun vaari pumppasi ilmaa kerosiinilla toimivaan Petromaxiin.  Lampusta kuului uhkaava humina ikään kuin se suunnittelisi räjähtävänsä silmillemme.  Sen valkoinen valo häikäisi muistoissani enemmän kuin mikään sähkövalo.

Talvella lämmitettiin vain tupaa, keittiötä ja kamaria, kesällä asuinpinta-ala kasvoi kolmella yläkerran huoneella. Juomavesi haettiin lähteestä ja pesuvesi järvestä. Sieltä on isäni päässyt tietokoneiden, kännyköiden, loisteputkien, LED-valojen ja televisioiden kelmeään loimotukseen.

Josefin verot

Kuuntelin lenkillä Päivystävät dosentit -podcastia, johon kuulijat saavat lähettää kysymyksiä, kuten maksoiko Josef lopulta ne veronsa, sillä eikös hän raahautunut vaimonsa kanssa Betlehemiin juuri siitä syystä. Ilmeisesti kyse ei ollutkaan veronkannosta vaan jonkinlaisesta veronmaksajaksi kirjautumisesta tai väestönlaskennasta.

Vietin joulun vanhempieni luona. Katsoin heidän laboratorioarvojaan, joissa ei ollut kehumista, siitä huolimatta he jaksavat kaikenlaista. Taas yksi parveke oli lasitettu. Uusi televisio hankittu. Vanhempani teeskentelevät vähän pärjäävämpiä kuin oikeasti ovat. Ehdotin, että heidän kannattaisi lopultakin hankkia yhdessä tasossa oleva asunto kaksikerroksisen omakotitalon sijaan. 

Ostin laivaliput Tukholmaan. 17-vuotiaana vietin yöni laivan lattialla, nyt hankin comfort-hytin, joka kuulostaa mukavammalta yösijalta kuin makuupussi ja tupakantuoksuinen kokolattiamatto.  Aikoinaan laivamatka oli kuukauden pituisen reissun alku, nyt vietän päivän Tukholmassa, käyn lounaalla sinne muuttaneen tuttavani kanssa ja teen mitä Tukholmassa pitää tehdä, kiertelen museoita luulisin. Katselen hyvinvoivia tukholmalaisia, joiden hartioita eivät häpeä ja koettelemukset ole pakottaneet lysyyn vaan jotka osaavat ottaa asiat kevyemmin kuin me.

Suomen makkarapääkaupunki

Istun taas kerran junassa matkalla Saloon. Tämä on lyhyt pistäytyminen, sillä palaan jo huomenna.

Matkalla rautatieasemalle, Keskustorin kulmalla iäkkäämpi nainen kysyi "Jaetaanko täällä niitä makkaroita". Googlasin heti junaan päästyäni makkarajaon, mutta löysin vain vanhemman otsikon, jossa Tampere nimettiin Suomen makkarapääkaupungiksi.

Tuolla ostetaan jo kärrystä olutta ja punaviiniä, eikä kello ole vielä kymmentäkään, vaikka enhän minä kenenkään toimia seuraa saati tuomitse. Nyt useampikin rohkaistui ottamaan Kisko -merkkistä olutta ja kärrynainen joutuu peruuttamaan monta penkkiväliä kilisevine olutkuormineen.

Toivotan kaikille blogin lukijoille oikein hyvää joulua ja kaikille höpötyksiäni kommentoineille vielä erityistoivotukset. Ilmoitan vielä, että Kerttu ei juhli joulua vaan on kääntynyt juutalaiseksi, viettää Hanukkaa, syö munkkeja ja perunakakkuja. Lahjoja voi Kertulle silti antaa, lahjalistaan on kirjattu samppanja, kärpäset (niitä on kiva jahdata, toteaa Kerttu), kaviaari, Aston Martin kuskeineen ja raapimapuu.

Kolmen tähden vuosi

Luin Hesarista Mark Levengoodin haastattelun ja tulin hyvälle tuulelle. Miehessä yhdistyvät suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden parhaat puolet. Ruotsista keveys ja Suomesta se tärkeä raskaampi osa. Monikaan ei tiedä, että mies on kirjoittanut hauskoja omaelämänkerrallisia kirjoja. Viimeisin oli kylläkin pettymys.

Kävelin eilen Pyynikille munkkikahville ja luin siellä Apu-lehteä kun muutakaan luettavaa ei ollut vapaana. Lehden vuosihoroskoopissa minulle luvattiin ensi vuodeksi viisi tähteä sekä työssä että rakkaudessa. Terveys sai vain neljä.

Jos viime vuosi olisi elokuva niin käsikirjoituksesta antaisin korkeintaan kaksi tähteä. Koko elokuva nousee näin joulutunnelmissa kolmeen tähteen, eikös kotimaisille elokuville anneta yleensä se kolme vaikka ne olisivat huonojakin.

Eilen kävivät lapset, tänään tulee ystävä syömään, huomenna lähden käymään vanhempieni luona ja tapanina tuppaudun ystävien joulupöytään.

Vanhempieni luona joulukuusi on ehdottomasti taas tänäkin vuonna kaikkein paras. Niin hyvää ei ole ollut koskaan. Käydään läpi mistä se on ostettu ja mihin hintaan. Isän ei tarvitse porata kuusen runkoon reikiä ja lisätä oksia kuten sinä kehnona vuonna, jolloin kuusi ei ollut riittävän tuuhea.

Isän mielestä joulupöydässä pitää olla lipeäkalaa. Mummolassa kala oli kylmässä eteisessä epämääräisessä nesteessä kelluva haiseva klöntti. Vaikka kala päällystettiin voisulalla se tuntui suussa inhottavalta. Lusikkaleipiä pitää myös olla ja joulutorttuja, jotka on leivottu rahkavoitaikinasta.

Kun isä muisteli köyhää lapsuuttaan, hänen äitinsä sanoi "Aina meillä on vehnästä ollut".

Hitaasti lyhenevä pimeys

V:n isä soittaa varmaan tänäänkin V:lle ja ilmoittaa päivän alkavan viimeinkin pidentyä.  Hän soittaa joka vuosi.

Suomalaisuuteen kuuluu valon puutteesta valittaminen, joka johtunee siitä, että täällä on monta kuukautta pimeää kuin persesilmässä (anteeksi, oli pakko käyttää tuota naiselle sopimatonta ilmaisua), muun ajan sitten onkin valoa jopa liiaksi. Joka vuosi sanomme, että kyllä se jouluna helpottaa vaikka eihän se silloin vielä helpota.

Onneksi on sähkövalo. Luen Antti Hurskaisen esseekokoelmaa "Suru ei toimi" (Siltala 2018) ja nautin, sillä kerrankin saan lukea esseitä, jotka eivät saa minua tuntemaan itseäni tyhmäksi ja sivistymättömäksi.

Kirjoittaja googlaa itseään, joten kiitos menee varmaan perille. Hurskainen tunnustaa "Kirjoitan esseistiikkaa monien motiivien saattelemana, ja suosituksi tuleminen on yksi tärkeimmistä. Vaihtaisin koska tahansa nykyisen elämäni sellaiseen, jossa minua osoiteltaisiin kadulla ja vaivattaisiin baaritiskillä".

Urjalan esikoiskirjailijaseminaarissa pari vuotta sitten meiltä kysyttiin, miksi kirjoitamme ja vastasin kirjoittavani, jotta minusta pidettäisiin. Olen melko varma, että tällainen naurettava motiivi löytyy (niiden hienompien motiivien rinnalla) useilta kirjoittavilta ihmisiltä vaikka he eivät sitä myöntäisikään. Jopa Tommi Melender saattaa nauttia kehuista vaikka sen epäilyttävän kiihkeästi kieltääkin. Hän väittää, ettei edes seuraa teoksiensa kritiikkejä. Pidän myös Melenderin esseistä, mutta silti huvitti kun Hurskainen nimitti Melenderiä hyvän maun portinvartijaksi.

Kiitos Antti Hurskainen viihdyttävästä (saako näin sanoa) kirjasta! Vaikka olet nuoremman lapseni ikäinen vaivaan sinua baaritiskillä jos satumme samaan baariin, jota kylläkin pidän epätodennäköisenä.

Luopua vai luovuttaa

Sanotaan, että vanheneminen on luopumista. Minun tapani vanheta on kuulemma kuitenkin luovuttamista.  Häpesin vielä muutama vuosi sitten keski-ikäisyyttäni, nyt googlasin tuon ikäkauden rajat ja huomasin ilokseni vielä kuuluvani tuohon aliarvostettuun ihmisjoukkoon.

Luin Marttojen ohjeista, että joulusiivous kannattaa aloittaa jääkaapista. Siivosin jääkaapin. Jos aikoisin tehdä jouluruokia, ne mahtuisivat nyt tyhjille puhtaille hyllyille.

Kävin läpi pinot, joita tahtoo kertyä kodin pinnoille ja kannoin lehtiä lehtikeräykseen. Löysin yhdestä kasasta Kuopion ylioppilasteatterin ohjelmalehtisen, jonka isäni oli joskus laittanut talteen. Esitin Armia Pirkko Saision näytelmässä Maailman laidalla. Esitys tuntuu olevan yhtä aikaa kovin lähellä ja kaukana. Seuraava ohjaaja ei enää kehunut minua ja siihen teatteriurani sitten loppuikin. Minä siis luovutin.

Molemmat lapseni ja toisen puoliso tulevat huomenna syömään ja lupasin tarjota jotain muuta kuin jouluruokaa. Selailin kirjaston lehtilukusalissa ruokalehtiä, jotka olivat täynnä silli-, lohi- ja kinkkuohjeita, sekä uunijuureksia ja salaatteja, joiden päälle ripotellaan pähkinöitä, ja vinkkejä siitä miten hyödyntää kinkunjämät. Yksi vieraista on kala- ja toinen pähkinäallerginen, joten pitää miettiä tarkkaan mitä tarjoaa, sillä en toivo kenellekään sairaalareissua.

A-luokkaa

Tamperelainen runoilija Tuija Välipakka vietti marraskuun virtuaalisessa residenssissä, joka sijaitsi siellä missä runoilijan läppärikin. Missä vaan. Nyt residenssityön tulokset on julkaistu interaktiivisena teoksena One Hundred Red Things in Summer 2018 (linkki on tuossa edellä). Pelimäiseen kuva ja runo -teokseen kannattaa tutustua. Välipakka kuvasi residenssiä ihmiskokeeksi: aikaa oli vähän verrattuna kirjan kansien väliin painetun kokoelman loputtomaan työstämiseen.  Runoja joutui kirjoittamaan yötä myöten.

Jäin lomalle ja jätin pitkän listan lähetteitä muiden ohjelmoitavaksi (vaikka yritin pidentää päivää aamusta tulemalla töihin jo 7.15), ei mahda mitään. Olen huono ihminen, sillä lähdin  lenkille Kauppiin jo 15.15 kuten olin sopinut.

 Luin aamun Hesarista pisteytyksestä, jota kokeillaan Kiinassa. Jatkossa kaikki kiinalaiset on tarkoitus gradeerata: yhteiskunnan pohjasakka saa kirjaimen D ja huippusakki saavuttaa luokan AAA. Lisäpisteitä saisi varmaan olemalla tarpeen vaatiessa töissä vaikka aamuyöhön, ainakin niitä saa hoitamalla kiukkuista anoppia nurkissaan. Huonoin kansalaisaines ei jatkossa saa matkustaa lentokoneella, parhaat voivat ajaa kaupunkipyörillä ilmaiseksi ja heidän pankkilainalleen myönnetään matalin korko. D- ihmisten on turha lainasta haaveilla.

Nykyään maksan laskut ja palautan kirjastosta lainaamani kirjat ajoissa ja minulla on surusilmäinen kummilapsi Ugandassa, joten enköhän pääse luokkaan A.

Höyläämätöntä lautaa

Päätin tänään kehua arvostamaani henkilöä. En suuremmin pohtinut mitä sanoisin  ja niinpä suustani ryöpsähti kummallinen kommentti "Sinä et ärsytä minua".  Hymyilin vielä varmuudeksi päälle.

Pitäisi kenties hieman korjata kehumisasteikkoaan. Nykyisessä somemaailmassa kaikki ovat yleensä ihania, kauniita ja älykkäitä. "Sinä et ärsytä minua", ei oikein riitä mihinkään.

Välillä sanat tulevat suusta aika raakoina ja käsittelemättöminä. Ne ovat vähän kuin höyläämätöntä lautaa.

Minulla on joulun aikaan pari viikkoa lomaa. En vieläkään tiedä mitä tekisin. En oikeastaan haluaisi lähteä mihinkään, mutta en myöskään jäädä. Tästä ongelmasta voisi kirjoittaa vaikka iskelmäsanoituksen.

Puhu koneelle

Luin aamun Hesarista naisesta, joka oli laskenut työhön liittyvät päivittäiset ihmiskontaktit, joita oli muistaakseni parikymmentä. Työni koostuu ihmisten kohtaamisesta ja onhan minulla työkavereitakin, joiden kanssa istun litkimässä työnantajan kustantamaa kahvia. Silloin kun ehdin. Työpäivän jälkeen en yleensä kaipaa kenenkään seuraa vaan kuuntelen mielelläni hiljaisuutta.

Kun lapset vielä asuivat kotona, aloin heti töistä kotiin palattuani huutaa ja heitellä maitotölkkejä, margariineja ja juustoja jääkaappiin.  Kun olin vielä naimisissa saatoin raivota siinä sivussa miehellenikin. Ilmankos asun yksin. Jotain olisi ehkä voinut tehdä toisin.

Koska teen nykyisin vain kolmea viikottaista työpäivää ja muina aikoina yritän kirjoittaa, olen huomannut olevani yksinäinen. Olen laiska ottamaan yhteyttä keneenkään. Tapaan kyllä lapsiani ja muutamaa muutakin ihmistä, mutta kyllä tähän joku sosiaalinen harrastus mahtuisi.

Koska jumpasta poistuessa puetaan nopeasti päälle ja lähdetään kotiin, eikä tutustuta keneenkään,  ehdotti siskoni soittoharrastusta (hän on aloittanut saksofoninsoiton kypsällä iällä), mutta soittimen pitäisi mielellään olla sellainen, josta ei kuulu ääntä, etteivät naapurit häiriintyisi. Sitäpaitsi epäilen musikaalisia lahjojani ja siksi kuoroharrastuskin on mahdoton (kuulen oman epäpuhtaan lauluni ja se häiritsee minua). Onhan tietysti lukupiiri, joka täyttää parin vuoden päästä jo kymmenen vuotta. 

Kun nykyään kommunikoidaan erilaisilla kirjallisilla viesteillä, jää sekin vähä inhimillinen puhe pois. Koneille kuitenkin höpötetään jatkossakin. Minä en tosin puhu, näpyttelen vaan. Välillä saatan viettää parikin päivää omassa seurassani. Kokeilen yleensä ennen työpäivää tuleeko minusta enää ääntä lainkaan. Aina silloin tällöin kannattaisi pysytellä vaiti porukassakin.

Sain heti ystävältä viestin, jossa hän ehdotti ensi viikolle retkeä Ylöjärvelle, josta saa kuulemma ostaa juustoja. Niitähän ei lähempää saa.

Nyt selvisi, että minä sattumoisin tunnenkin tuon kontakteja laskeneen henkilön, jonka blogista Hesari oli jutunaiheen napannut. Linkki löytyy edellisen lauseen sanasta "blogista".

Pikkujoulut

Kolmetoista henkilöä osallistui työpaikkani pikkujouluihin. Juhlaa varten oli varattu vaatimaton saunatila Tampereen keskustasta. Muovisiin pöytiin oli kirjailtu kookkaat numerot, seinään oli kiinnitetty jeesusteipillä lappuja, joissa kehotettiin laittamaan huippuimuri päälle ennen takkapuiden sytyttämistä. Halkoja ei löytynyt. Takkahuoneesta pääsi keittiöön ja pukeutumistilaan, joka muistutti vanhanaikaista junavaunuosastoa. Osa meistä kävi saunassakin.

Söimme salaattia, siemailimme viiniä ja nautimme herkkuja, joita työkaverit olivat tuoneet mukanaan. Kaikki villiin pikkujoulumenoon osallistuneet olivat naisia ja suurin osa viisikymppisiä. Kukaan ei haukkunut pomoa, oksentanut tai kaatuillut.  Näitä pikkujouluja ei puida pitkään.

Erikoistuva lääkäri oli järjestänyt jouluaiheisen tietokilpailun, jossa kysyttiin paljonko suomalaiset syövät kinkkua ja montako kaloria saa joulutortusta. Lauloimme joululauluja. Kävin yksikseni katsomassa maisemia parvekkeelta, josta näkyi kauppahallin kylki ja katto.

Koin jonkinlaista kosmista yksinäisyyttä viiden tähden hotellin kylpyhuoneen kokoisessa tilassa, jossa istuimme vieri vieressä. Jostain syystä tällaiset tunteet vaivaavat välillä. Yhdessä kirjakaupan kirjallisuustilaisuudessa kysyttiin kuinka moni tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Puolet käsistä nousi. Ulkopuolisuuden tunne ei siis tavallaan teekään ihmistä erityisen ulkopuoliseksi tai erityiseksi. Jos olisin kysynyt tämän kysymyksen pikkujouluissa niin voihan se olla, että muutama muukin olisi kokenut samaa.  Tosin kysymystä olisi pidetty kummallisena. Aika moni oli jättänyt juhlat väliin.

Olin lopulta tyytyväinen, että lähdin juhliin. Näin kaimanikin, joka on virkavapaalla, enkä ollut tavannut häntä muutamaan kuukauteen. Oli kiva kuunnella erikoistuvaa lääkäriä, joka on kaikesta niin innoissaan.

Hain postista joululahjan, mutta taidan toistaiseksi säästellä pakettia.  Olen vasta tunnustellut sitä varovasti. Lapsuudessani joululahjat koottiin vaatehuoneeseen, jossa vietin monta rattoisaa hetkeä paketteja salaa tutkaillen. Oikeastaan ne avaamattomat paketit olivat kaikkein hienoimpia. Ne olivat vielä siinä vaiheessa pelkkiä haaveita.

Olen kiitollinen kahvinkeittimestä

Kampaajani suoritti 28 päivän projektin, jossa hän listasi päivittäin kymmenen asiaa, joista tunsi kiitollisuutta.  Lopulta hän mainitsi olevansa kiitollinen kahvinkeittimestä.  Onhan se kätevä laite. Annostellessani kahvia suodattimeen pudotin kahvipurkin lattialle ja lopulta kaavin kahvijauhoa takaisin purkkiin ruokalusikalla. Mukana saattoi mennä hieman kissankarvojakin (kahvi kaatui matolle), mutta nehän onneksi suodattuvat.

Käväisin lounaalla syömässä sushia ja siinä läikähti vettä pöydälle. Luin Anna -lehteä, jonka takasivu tarttui märkään pöytään. Raaputin turhaan sivunriekaleita pöydästä ja peitin tekoseni lehdellä. Kassalla lounasta maksaessani näin kuinka tarjoilija hinkkasi pöytääni. En aio käydä lounaalla kyseisessä ravintolassa ihan lähiaikoina.

Lainasin kirjastosta Patrik Borgin kirjan "Tunne nälkä!" ja sain tietää syöväni liian vähän. Ihmisen pitäisi syödä aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Listasta puuttuivat pullakahvit! Ei niitä tosin kiellettykään. Tänään olen sitten syönyt aamiaisen, välipalan ja lounaan. Haittaisikohan jos söisi kalakeittoa sekä lounaaksi että päivälliseksi. Pitää varmaan soittaa Patrik Borgille ja kysyä.

Teatterissa

Eilen irtauduin sohvasta ja kävin Tampereen teatterissa katsomassa Sademiehen.

Näytelmän alussa pistin vastaan, enkä antautunut esitykselle. Minusta tuntui, että katsojat nauroivat väärille asioille. Vähitellen Charlie Babbit (Lari Halme) ja hänen veljensä Raymond (Risto Korhonen) saivat minut puolelleen. Sekä itsekäs epäonnistunut liikemies Charlie että jostain autismin kirjon vaikeasta ongelmasta kärsivä Raymond muuttuivat, lähestyivät toisiaan ja katsojaa. En ole nähnyt elokuvaa, joten en voi verrata Risto Korhosta Dustin Hoffmaniin.

Olihan näytelmässä jotain hyvin amerikkalaista. He taitavat näppärän dialogin ja osaavat liikuttaa, mutta ei kai siinä ole mitään pahaa.  

Väliajalla kävin unisex-vessassa ja vältyin jonotukselta. Vastapäiseen naistenvessaan kiemurteli pitkä jono. Ehdimme katsoa puhelimen näytöltä kun M:n lapsenlapsi oli oppinut kääntymään vatsaltaan selälleen. Videossa oli jotain kiehtovaa ja hyvin rauhottavaa.

Joululaululiikutus

Työpaikallani järjestettiin pikkujouluiset nyyttärit, joihin osallistuin kahdella juustolla. Tarjolla oli myös punajuurisalaattia, italiansalaattia, eineslihapullia, nakkeja, hedelmiä, leipää, joulutorttuja, glögiä, pipareita ja suklaata.

Lauloimme joululauluja ja niistin nenääni, jolloin apulaisosastonhoitaja sanoi, että Heidi rupesi itkemään. Kiistin asian vaikka kyllä minua pikkuisen itketti.

Joululauluilla on sellainen vaikutus. En osaa sanoa miksi niin on, ehkä lapsuuden joulut ovat olleet lähimpänä jotakin jota voisi kutsua onneksi vaikka päätin jo ennen kouluikää, etten koskaan sano, että lapsuus on onnellista ja huoletonta aikaa. Lapsella on kaikkein eniten aihetta huoleen, sillä kukaan ei kerro mistä kaikessa on kyse. Tulkitsin asiat omalla tavallani, josta aikuisilla ei ollut aavistustakaan. Tuo pieni yksityinen maailmani oli jotenkin hyvin voimakas ja melko pelottava. Onneksi olen nykyään aikuinen. Välillä siitä joutuu oikein muistuttamaan itseään.

Aion osallistua johonkin joululaulutapahtumaan vaikka Varpunen jouluaamuna kuristaa kurkkua ja En etsi valtaa loistoa saa kyyneleet valumaan. Tilaisuuteen on varauduttava nenäliinoilla sekä kyyneleet kestävällä ripsivärillä ja keksittävä ympäristöstä joku naurettava yksityiskohta, jolla liiallisen liikutuksen saa karkotettua.

Maailmojen loput.

Luen Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin teosta Maailmojen loput. (WSOY 2018). Kirjan nimi päättyy pisteeseen, sillä kirjassa puhutaan romaanien lopetuksista. Teoksen takakannessa kirjasta käytetään nimitystä esseedialogi. Maailmojen loppujen alku pohjautuu kirjailijoiden sähköpostiviestittelyyn ja sisältää yleistäkin kirjallisuuspohdintaa ja loppuosassa käsitellään kirjoittajien valitsemien romaanien lopetuksia.  Vaikka olen vasta kirjan puolivälissä (no vähän yli), suosittelen kirjaa kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille. Kirjan lukeminen ei vaadi kirjallisuusopintojen suorittamista eikä teos ole liian akateeminen.

Molemmat kirjoittajat ovat sitä mieltä, että romaanin alku ja varsinkin sen keskiosa ovat yleensä parasta antia ja kirjailija usein väsähtää lopussa tai tulee kiire kun kustantaja vaatii valmista. Muistaakseni Melender antaa kirjalle korkeintaan viisikymmentä sivua aikaa herättää uteliaisuus, hänen mielestään romaani tuskin siitä enää paranee. Näytelmissä monesti se toinen puoliaika on taas parempi ja alku vain pohjustusta (tämä oli oma huomioni, ei kirjoittajien).

Olen usein miettinyt miten teennäistä kirjallisuus on, sillä eihän elämä pääty muuhun kuin kuolemaan. Jostain syystä kirjojen aluista kohkataan, mutta loppulauseita harvoin muistetaan vaikka ne luetaan viimeiseksi.

Lukijoita on monenlaisia, niitä joille juoni on tärkein ja niitä, joille juonella ei ole väliä. Asetun johonkin puoliväliin.

Kirjassa todetaan, että suomalaisille on jostain syystä erityisen tärkeää, että fiktiossakin faktat ovat täydellisen oikein kun vaikka Ranskassa niillä ei ole niin väliä. Täällä fantasia leimataan vain lasten- tai nuortenkirjallisuudeksi ja fiktiokin on melko realistista. Katsoin eilen Areenasta dokumentin kirjailija Sirpa Kähkösestä, jolle tulivat kyyneleet silmiin kun hän muisteli kritiikkiä, jossa häntä oli syytetty huolimattomasta taustatyöstä.

Romaanihenkilöihin halutaan samaistua ja heitä aletaan pitää todellisina. Oma vähäinen kokemukseni lukijoista kertoo samasta. Moni halusi tietää mitä romaanihenkilöille jatkossa tapahtuu vaikka henkilöt elivät ensin minun ajatuksissani ja sitten lukijan päässä. He eivät olleet koskaan syntyneet, kävelleet kadulla, pesseet hiuksiaan tai syöneet aamiaista.

No miten lopuista kertova kirja loppuu? Sinikka Vuola kirjoittaa  viimeiseksi Virginia Woolfin kirjasta Majakka:

"Lily seuraa veneilijöiden saapumista majakalle (aikamoisen etäisyyden päästä siis), sitten Lily katsoo tauluaan, viimeistelee työnsä. Se on ohi. Minäkin näen taiteilijan väsymyksen kun hän laskee kädestään siveltimen, valmiina luopumaan taideteoksestaan - näen uupumuksen urakan jäljiltä, helpotuksen, surunkin."

Lopettaminen on vaikeaa. Jopa näin aamusta hutaistun blogitekstin. Nyt luen tämän kiinnostavan kirjan loppuun.

Toivon teille lottovoittoa!

Suomi ei ole enää entisensä. Lidlin kassahenkilö naputteli numerot pankkikortinlukijaan, minä kosketin laitetta varovasti pankkikortillani ja sanoin "En tarvitse kuittia". Nuori mies sanoi "Hyvää päivän jatkoa" (voi kirjoittaa yhteen tai erikseen, tarkistin). En ollut mitenkään eritysiasemassa, sillä sama litania toistettiin kaikille asiakkaille. Vierastan jotenkin sitä miten konemaisesti kaikki tapahtui. Tämän voisi robottikin tehdä. Robottiin voitaisiin ohjelmoida useampia toivotuksia, jotka vaihtelisivat satunnaistetusti. Jos tekisin kassatyötä, tulisi kiusaus sanoa välillä jotain muuta, vaikka "Toivon teille lottovoittoa" tai "Suosittelisin noiden oluiden unohtamista".

Vesi ropisee ikkunalautoihin joulutähtien takana. Jouluvalolot ovat vähän kuin ehostus vanhan naisen kasvoilla, ei niistä nuoria tule eivätkä joulukoristeet kerrytä katujen varsille korkeita valkoisia lumipenkkoja. Ei pääse joulupukki Korvatunturilta, jos ei tule lunta.  Joudutaan tyytymään sijaispukkeihin. Stuntteihin.

Olen tänään lähettänyt yhden joululahjan, käynyt elokuvissa, imuroinut ja viritellyt ikkunoihin jouluvalot, joiden paloturvallisuuden Kerttu huolellisesti tarkasti.

Sotiemme pitkäsanaiset veteraanit

Kuuntelin eilen Tampere filharmonian itsenäisyyspäiväkonsertin, jonka solistina Karita Mattila lauloi.  Minusta oopperalaulajan on hyvä olla diiva ja sellaista Mattila ainakin näyttelee onnistuneesti. Monikaan ei vaivautuisi kuuntelemaan tähteä, jonka koko olemus pyytelisi  anteeksi. Karita Mattilan karisma levisi konserttisalin jokaiseen nurkkaan.

Olikohan Mikko Franckin selkä kipeä. Franck johti osan konserttia istualtaan ja roikotti oikeaa jalkaansa johtamiskorokkeen ulkopuolella. Musiikista en osaa sanoa muuta kuin, että hienolta kuulosti.

Konsertin jälkeen menimme porukalla L:n luo ja söimme lohikulebjakaa (opin piirakan nimen eilen) ja joimme kuoharia. Katsoimme tietysti itsenäisyyspäivävastaanottoa, arvioimme leningit ja kuuntelimme vieraiden haastattelut.

Sotaveteraanien kammarissa pelkään joka vuosi, että veteraani ei lopeta juttuaan ollenkaan, eikä kukaan mahda asialle mitään. Ei kai juoksuhaudoissa ryömineelle ja miehiä  ampuneelle vanhukselle voi sanoa, että nyt pitäisi jo rientää eteenpäin.

Mitä itsenäisyys teille merkitsee?

Kerttu naukui yöllä kolmelta niin pontevasti, että kuollutkin olisi herännyt. Että voi luontokappaleella olla kova ääni. Seuraavan naukumisepisodin se toteutti tunnin päästä ja kolmannen viideltä. Nyt se nukkuu sikeästi.

Kuuntelen radiosta isänmaallisen laahaavaa kuoromusiikkia. Menen illalla kylään, joten en ole kotona kynttilöitä sytyttämässä. Olen tämänkin kertonut, mutta kerron uudelleen. Isäni mielestä suomalaiset, jotka eivät sytyttäneet ikkunalaudalle kahta itsenäissyyspäivän kynttilää  tasan kello 18, olivat kommunisteja. Ehkä hän ei ole enää sitä mieltä, sillä kommunisteja on kovin harvassa. Ihmiset ovat vain laiskoja tai he eivät pidä asiaa tärkeänä.

Televisiosta tulee varmaankin joku versio Tuntemattomasta sotilaasta ja presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto, jossa rallikuskeilta ja seiväshyppääjiltä kysytään mitä itsenäisyys heille merkitsee. Samaa kysytään joltain söpöltä sotaveteraanilta, josta tulee hetkeksi julkkis.

Jos minulta kysyttäisiin (kukaan ei kysy), niin saattaisin sanoa, että se merkitsee suomalaista kieltä ja kulttuuria ja suomalaisia sanomalehtiä, joita on kiva tuossa aamukahvin ohessa lukea.

Kirjalahjontaa

Sain Sanastolta korvauksia kirjastani. Ajattelin ostaa rahalla suopläntin ja ryhtyä suojelemaan sitä. Suonsilmäkkeen olisi hyvä olla saavutettavissa julkisilla kulkuneuvoilla, sillä en omista autoa. Olisi kiva matkustaa silloin tällöin omaa suotilkkua katsomaan. Kaveri lupasi myydä sopivaa suomaata, jonne tarpoisi bussipysäkiltä vaivaiset neljä kilometriä.  (Jokaisesta lainauksesta saa Sanasto -korvausta noin 25 senttiä.)

Vietimme kirjoittajaporukan pikkujoulua teetä naukkaillen. Ostimme toisillemme kirjalahjat, jotka jaettiin satunnaistetusti. Tällä kertaa käytimme arvontaohjelmaa ja kirjateemana olivat novellit. Pohdimme jo seuraavan vuoden teemaa, joka voisi olla vaikka huonoin romaani tai traumatisoiva kirja.

Pikkujoulun jälkeen söin makaronilaatikkoa, jonka valmistin jo sunnuntaina.  Vaikka olen  nauttinut valmistamaani lohturuokaa useampana päivänä, se ei näytä loppuvan millään. Yritin tuunata sitä chilikastikkeella, mutta siitä huolimatta sen maku ja koostumus alkavat jostain syystä hieman tympäistä.

Kaivoin jouluvalot esille ja istun tunnelmallisten led-valojen paisteessa ja haaveilen jouluisista suklaarasioista.

Some ennen somea

Sain oudon kirkkaan oivalluksen siitä, että 276 facebook-ystävääni ei välttämättä tee mitään sillä tiedolla mihin olen matkustanut, mitä syönyt ja kenen kanssa, minkä elokuvan olen nähnyt tai missä konsertissa olen käynyt. Olen ladannut lukuisia suttuisia keikkakuvia  faceen, enkä missään nimessä paheksu sitä, että moni muukin tekee niin. Mutta kiinnostaako se ketään?

Pohdimme asiaa tänään S:n kanssa Kaupin metsässä, johon on raivattu, tasoitettu ja valaistu turhia reittejä meitä urbaaneja ihmisiä varten. S on kotoisin pieneltä paikkakunnalta, jossa sosiaalinen media toimi jo ennen sosiaalista mediaa. Mitään ei voinut tehdä ilman, että koko kylä tiesi. Kyläläisten käsitys yhteisön jäsenten elämästä oli mahdollisesti todellisempi kuin nykyinen somekuva, sillä jutut mukavista kyläreissuista eivät levinneet yhtä tehokkaasti kuin juorut salasuhteista, huijauksista, sairauksista, juoppoudesta, köyhyydestä tai perheriidoista.

Miksi minä sitten päivitän blogia? Haluan huomiota, luoda itsestäni paremman version (ei sekundaa!), toivon, että teksteistäni pidettäisiin (sehän on melkein kuin minusta tykättäisiin), tämä on kiva ja helppo kirjoitusharjoitus, tapa, jonka voin lopettaa milloin haluan (niinhän sitä luulisi, olen ehkä hieman koukussa).  

Luentaa

Vedin aamulla jalkaani maiharit, kiskoin ja kiskoin ja sain ne lopulta jalkaani. Kävin kirjastolla, palasin kotiin ja lähdin taas kaupungille. En viitsinyt riisua jalkineita siinä välissä vaan makasin hetken sohvallakin jalkojani sohvan ulkopuolella roikottaen. Kenkiin menee kadulla kävellessä soraa, eikä sen poistaminen käy ihan tuosta vaan, sillä jo pelkästään maihareiden riisuminen on operaatio, joka vie aikaa.

Kun puen märän uimapuvun kostealle iholle, kiertyvät olkaimet ja niiden oikaisu on työlästä. Asua saa asetella muutenkin pitkään, että se näyttäisi säädylliseltä urheiluvaatteelta.

Muotoilevat alusvaatteet ja sukkahousut ovat tuskaisia vaatekappaleita. Otsasi hiessä on sinun sukkahoususi puettava. Näiden vaatteiden tarkoituksena on pakata läskit lähemmäs selkärankaa. Jokainen tietää, että läskin voi painaa kokoon, mutta ikävä kyllä se pyrkii pois paineen alta sukkahousujen vyötärönauhan yläpuolelle. En viitsi käyttää näitä alusasuja, sillä niiden pukeminen on vaivalloista.  "Sukkahousut antavat vartalonmyötäisen mekon tai ohuen leningin alle ryhtiä muokaten reisiä, litistäen vatsaa ja kohottaen pakaroita." Näin niitä mainostetaan. 

Nyt harhauduin sukkahousuihin. Anteeksi. 

Lähdin maihareissani kuuntelemaan, kun Raisa Jäntti luki Finnlaysonille perustetussa Tarinapajassa runokokoelmansa Grand plié ihan alusta loppuun. Aikaa kului reilu tunti. Pitäisi järjestää enemmänkin tilaisuuksia, joissa luettaisiin ääneen. Kirja avautui minulle paremmin näin alusta loppuun yhdellä kerralla kuultuna. Kirja on kovin fyysinen, nälkää, irronneita kynsiä, haavoja varpaiden välissä. Baletissa pakataan jalat kärkitossuihin, jotka ovat huomattavasti epämukavammat kuin maiharit.

Aikuinen lapseni on lukenut puolisolleen iltaisin ääneen romaania Taru sormusten herrasta. Nyt he ovat saaneet kirjan luetuksi. Minusta se on kovin liikuttavaa.  

Kirjat tulevat vielä

Käväisin eilen Hämeenlinnassa, kelloni näytti puoli kuutta, oli pimeää ja kävi niin navakka puhuri, että alusvaatteet lepattivat tuulessa. Keskellä kaupunkia kokonainen kauppakeskus ammotti tyhjänä.

Tapasin hämeenlinnalaisia, jotka kehuivat kaupunkiaan. He sanoivat  "Luonto on lähellä".  Koko Suomi on pusikkoa (ainakin junan ikkunasta katsottuna), jota täplittävät harvat taajamat. Hämeenlinnasta löytyy linna, tori, Sibeliuksen syntymäkoti ja Verkatehtaan alue. Varmaan paljon muutakin, josta en tiedä mitään.

Kariston toimistotilat muuttivat kaupungin keskustaan ja juhlimme tupareita. Seisoimme keittiössä, istuimme neukkarissa ja oli jotenkin kotoisaa. En tiedä keitä ne kaikki ihmiset olivat. Palasin Tampereelle yhdeksän maissa lähtevällä täydellä paikallisjunalla.

Kustantamo myi kirjojaan entisissä tiloissaan euron hintaan. Eräs kirjailija kertoi ostaneensa 78 kirjaa.

Nyt kun kaikki haluavat luopua kirjoistaan tulee jonkinlainen kapinahenki, minäpä ostan lisää! Vaikka kirjallisuutta välitetään yhä enemmän sähköisesti, niin kyllä niitä perinteisiä kirjojakin vielä joskus myydään. Nyt halutaan yksinkertaista, mutta kohta kyllästytään valkoisiin askeettisiin huoneisiin ja muotiin tulee sellainen vähän sotkuinen pursuilu, jota itse harrastan.