Eeva Kilpi 91 v. sanoo Parnasson haastattelussa "Mie oon tuntenut, että oon sanonut kaiken". Minulla on vähän sama olo vaikka olen Kilpeen verrattuna melkein nuori tyttönen. Enkä totisesti vertaa itseäni häneen. Sehän on kuin vertaisi Pietarin kirkkoa Kalevan kirkkoon tai Roomaa Suonenjokeen. Tänään ei ole mitään kerrottavaa, mutta eihän se ole aiemminkaan minua haitannut
Vietimme töissä kollegan 60-vuotispäivää, söimme kakkua ja joimme kahvia. Halasin häntä ensimmäistä kertaa. Sairaanhoitopiiri lahjoitti syntymäpäiväsankarille grafiikanlehden ja meiltä hän sai mariskoolin ja kukkia. Keräämme säännöllisesti jokaiselta työntekijältä kymmenen euroa tällaisia tarkoituksia varten.
Muisteltiin menneitä vaikka minulla ei ole hänen kanssaan yhteistä työmenneisyyttä kuin kymmenen vuotta. Jäljelle jäävät enää eläkekahvit ja siinä se sitten on. Viimeistään 68-vuotiaana on lähdettävä, mutta aiemminkin saa (onneksi) poistua ja antaa pukukaappinsa jonkun muun käyttöön.
Pukukaapistani löytyy työtakin lisäksi yksi punainen nahkahanska, huivi, papereita ja kolmet kuluneet sandaalit (olen hylännyt ne jo muusta käytöstä, mutta töihin ne vielä kelpaavat). Käytän niitä, joissa on niin pieni reikä, ettei sitä kukaan huomaa. En suunnittele kaapin tyhjentämistä ennen viimeistä työpäivää. Voihan sinne ilmaantua vielä yhdet sandaalit ja pariton hanska.
Amerikkalaisissa elokuvissa työpaikalta häivytään viimeistä kertaa pahvilaatikkoa kantaen. Minä olen suunnitellut heittäväni kaiken roskiin.
Takaisin ei muuten kannata tulla, sillä eihän ketään enää kiinnosta. Kaikki miettivät, että kuka se nyt olikaan tai jos hyvin käy, muistavat sinut ja naureskelevat piintyneille vanhanaikaisille tavoillesi. Siekin oot sanonut kaiken kiinnostavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti