Virpi Suutarin kaunis dokumentti arkkitehti Alvar Aallosta (1898-1976) koostuu arkistofilmeistä, aikalaisten kommenteista, Alvar ja Aino Aallon kirjeenvaihdosta (lukijoina Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen) ja pitkistä otoksista, joissa kuvataan Alvar Aallon rakennuksia. Vaikuttaa siltä, että dokumentilla pyritään kansainvälisille markkinoille.
Alvar Aallon ensimmäinen vaimo Aino Aalto oli myös arkkitehti (niin oli toinenkin vaimo). Aino Aalto osallistui miehensä työhön ja veti Artekia. Pariskunta sai kaksi lasta, joiden hoito oli Ainon tehtävä, niin kuin muidenkin arkisten asioiden.
New Yorkista Ainolle lähettämässään kirjeessä Alvar vakuuttaa vaimolleen: no girls, no coctails. Miehessä on viehätysvoimaa ja alkoholi maistuu.
Kun Aalto jää leskeksi, hän menee naimisiin huomattavasti nuoremman Elsa Mäkiniemen kanssa, josta Alvar tekee itselleen mieleisen vaimon, nimi vaihtuu Elissa Aalloksi, hiusten pitää olla suorat entisten kiharrettujen sijaan ja Aalto haluaa pukea vaimonsa arkkitehtiväreihin, valkoiseen ja mustaan. Elissa Aalto on tiiviisti mukana miehensä projekteissa.
Aallon rakennukset näkyvät kuvissa kauniina, tyhjinä temppeleinä, olivat ne sitten mitä rakennuksia tahansa.
Alvar Aalto kuolee käytännössä työnsä ääreen. Loppua kohti hänen arvostuksensa hupenee niin kuin on tapana, sillä on nuorempien vuoro.
Mielenkiintoinen ja tyylikäs dokumentti jos arkkitehtuuri vähänkin kiinnostaa. Monet rakennukset ovat sellaisia, joissa on tullut käydyksikin.
Toivoisin vielä joskus dokumenttielokuvaa neron vaimoista, Ainosta ja Elissasta tai noin yleisesti suomalaisista naisarkkitehdeistä.
3 kommenttia:
Minuun Aalto-elokuva vaikutti niin, että ajelimme katsomassa paikallisia Aallon suunnittelemia rakennuksia. Inkeroisissa on teollisuusrakennuksia, erityyppisiä asuintaloja, Tehtaanmäen koulu ja työterveysasema. Oli ollut tarkoitus, että Aalto suunnittelisi koko keskustan alueen, mutta se ei toteutunut.
Lapsuudenkodin lähellä Normarkussa on Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Gullichsenien koti, kaunis Villa Mairea, jota Maire Gullichsen piti museona miehensä Harry Gullichsenin kuoltua. Siellä kävin vasta aikuisena.
Elokuva on hieno. Eikös Suutari halunnutkin kuvaajan nimen tavallista näkyvämmin esiin, eikä ihme, niin upeaa kuvaustyötä.
Harmitti, miten Ainon työ jäi paljolti Alvarin varjoon. Aino-lasit on ainoa esine, minkä tiedän olevan hänen nimellään.
Ainon ja Elissan ulkonäöllinen samankaltaisuus hämmästytti, vankka ruumiin rakenne, sileä kampaus, mustavalkoiset, yksinkertaiset vaatteet. Ikään kuin Alvar olisi nähnyt Elsassa Ainon ja muokannut tätä edelleen ainomaiseksi Elissaksi. En ensin edes huomannut, että nainen vaihtui.
Asuimme aiemmin lähellä Säynätsaloa, jossa on tuo Aallon suunnittelema kunnantalo. Junassa tapasimme japanilaisen arkkitehtiopiskelijan, joka kyseli millä bussilla sinne pääsisi. Ajoimme hänet talon pihaan ja kyselimme pärjääkö hän varmasti. Sinne mies jäi. Antoi minulle rannerenkaan kiitokseksi.
Ulkomaan elävien jatkuva kiinnostus Aallon töihin on kerrassaan häkellyttävää. Nuorena tunsin saksalaisen tytön, joka oli jo alle 2-kymppisenä painaltanut Kuusamoon Karhunkierrokselle, koska... Alvar Aalto. Tietääkseni Alvar ei tosin ollut varsinaisesti mikään vaeltaja, ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä, mutta eihän se mitään haittaa. Suomi rules joka tapauksessa.
Osa porukasta fanittaa sitten yhtä kiihkeästi Tove Janssonia, ja mikäs siinä.
Lähetä kommentti