Tukholma-syndrooma

Tapasin serkkuja, joita olin tavannut viimeksi noin kolmekymmentä vuotta sitten. He olivat vanhentuneet.

Meidät heitettiin lapsena koko kesäksi mummolaan. Siihen aikaan lastenhoito ratkaistiin näin. Mummo ruokki laajaa katrasta ja sen on täytynyt olla raskasta. Hän laittoi ruoan, leipoi ruisleipää, rieskaa ja pullaa. Kuivuneesta pullasta tehtiin korppuja, joita kasteltiin teehen. Sähköjä ei ollut ja vaari haki juomaveden lähteestä.

Me lapset kävimme keskenämme uimassa ja serkkuni kertoi, että mummolla oli tapana välillä kurkata ikkunasta ja laskea montako päätä vielä näkyi veden yläpuolella. Minun muistikuvani mukaan ikkunoista ei ollut näköyhteyttä uimapaikkaan. 

Serkku kertoi, että he kiusasivat minua ja kun sitten lopulta purskahdin itkuun, he lallattivat "Herkkä Heidi, herkkä Heidi!" Jostain syystä en tunne katkeruutta serkkujani kohtaan vaan oli kiva jutella heidän kanssaan. 

Kärsin todennäköisesti Tukholma-syndroomasta.

Kuolinilmoitus

Kaikki somekuplassani intoilevat tänä viikonloppuna kirjamessuista. Olen menossa äidin hautajaisiin, enkä messuille. Tajusin, että jos kirjoitan someen olevani menossa johonkin, niin joku on aina samaan aikaan menossa äitinsä hautajaisiin. Joka ikinen viikonloppu järjestetään jonkun äidin hautajaiset ja jotakuta tytärtä ahdistaa, kun ei tiedä miten kaikki menee. Ja miltä tuntuu. 

Kaikki tunteet ovat sallittuja (näin sanotaan), mutta voin vakuuttaa, ettei niitä vääriä tunteita kannata kuitenkaan ääneen sanoa. 

Tämän kokemuksen jälkeen katson kuolinilmoituksiakin toisin silmin: Ne ovat kompromisseja. Minä kirjoitin, editoin ja hyväksytin aina uudestaan muilla. Käytin äidistä ensimmäistä kertaa sanaa rakas. Ei meillä sellaisia sanottu. Äiti olisi pitänyt kuolinilmoituksestaan.

Varmistimme äidin syntymäpaikan. Mietin, että syntyikö hän oikeasti siellä. Miten hän sitten joutui sinne toiselle laidalle Suomea ja lopulta sinne missä minäkin synnyin. Enää ei voi kysyä. 

Kysykää! Puhukaa! Sopikaa asiat! Sanokaa ne kolme sanaa jos siltä tuntuu (älkää sanoko jos ei tunnu siltä). Ei se äiti ainakaan sitä kuolinilmoitusta lue.

Hautajaiset

Jätin aamun vesijumpan väliin, joka oli tietysti tavatonta. Kadun jo. Minua väsytti niin, etten jaksanut pakottaa itseäni uimahalliin.

Ystäväni lainaa meille autoaan hautajaismatkaa varten. Hautajaisiin kuuluu siirtymisiä ja jotenkin voimavarat eivät nyt riitä junassa istumiseen, junan vaihtamiseen Pasilassa ja  lähdön  odottamiseen. Kävimme eilen toisen poikani kanssa tutustumassa auton ihmeellisyyksiin. Luottavainen auton omistaja ja poikani kävivät pienellä koeajelulla ja minä jäin pihalle odottamaan. He viipyivät mielestäni kauan. Kun he vihdoin palasivat, sanoin epäilleeni heidän ajaneen kolarin. M oli sanonut pojalleni, ettei ehkä kannata viipyä kauempaa, sillä Heidi luulee, että olemme kolaroineet. Näin optimistinen ihminen olen.

Instassa seuraamani nainen luettelee päivän hyviä tapahtumia ja ajattelin kokeilla samaa. Se ehkä kiinnittää mielen kaikkeen positiiviseen. Eilisen positiivisiin kuului auton lainaksi saaminen, joka on tosi iso asia ja olen siitä kiitollinen. Kävin myös kampaajalla, joka on aina virkistävää. Sain luettua lukupiirikirjan (Svetlana Aleksandrovna Aleksijevitš, Neuvostoihmisen loppu, 697 s.) Nyt kaipaan jotain pientä, tiivistä ja kepeää.

Tiistaina treenasin kuntosaliryhmässä (kivaa), käväisin vielä päälle uimahallissa (liikaa?), tapasin R:n ja sain häneltä tuliaiseksi pikkuruisen kauniin lautasen. Lautanen oli vähän tulitikkulaatikkoa suurempi. H ehdotti, että sen päälle voisi illalla riisua korvakorunsa. Kuvasin lautasen ja korvakorut, lautasen ja suklaakonvehdin (ostin ihan siihen tarkoitukseen konvehtirasian) sekä lautasen, jolla makasi pekaanipähkinä. Julkaisin kaiken tämän Insta storyissä. Nyt huomasin, että unohdin kuvata lautasen ja D-vitamiinitabletin, ehkä teen sen vielä. Olen lapsellinen. Tiistai-iltana tapasin pirkanmaalaisia kirjailijoita.

Tein kuolinilmoitusta ja koska en ollut juurikaan nukkunut edellisenä yönä, kaikki muutosehdotukset ärsyttivät minua. 

Maanantaina kävin jumpassa ja juttelin S:n kanssa puhelimessa. S:n miehen yhdeksänkymppisen entisen anopin hautajaisiin osallistui sata surijaa. Ei kannata olla liian pidetty ihminen.

Rumat alushousut

Kävin uimahallissa, jossa pari musliminaista ui lastensa kanssa. Naisten keho oli peitetty vaatetuksella päästä varpaisiin. He kävivät suihkussakin noissa pitkähihaisissa paidoissa ja pitkissä mustissa trikoohousuissa. Miten inhottavilta tuntuvat märät vaatteet iholla.

Kävimme ystävän kanssa Tullintorin kauppakeskuksessa. Pistäydyimme kaupassa, jossa myydään sukkahousuja ja alushousujakin. Näimme siellä sikarumat lörpsöttävät alushousut. Ne oli ripustettu oikein tyrkylle, joten ehkä sellaiset menevät kaupaksi. Mietimme, milloin ryhdymme moisten kammotusten käyttäjiksi. Kaverini sanoi, että siihen väliin kuuluvat vielä  siirtymävaiheen alushousut.  Jos osaisin piirtää, piirtäisin pikkuhousujanan, jossa vasemmalla ovat stringit ja äärimmäisenä oikealla lahkeelliset beiget puuvilla-alushousut (ei elastaania vaan roikkuva malli).

Mummo käytti vaaleanpunaisia lahkeellisia alushousuja ja osti niitä meillekin joulu- ja syntymäpäivälahjoiksi. Niissä oli aina runsaasti kasvun varaa.

Pukeutumista pidetään pinnallisena, toissijaisena asiana. Muodin seuraamista pidetään epäekologisena ja epäeettisenä. Vaatteet pitää kaivella kirpputoreilta tai ostaa järkyttävän hintaisia design-riepuja. Pukeutuminen ei ole kuitenkaan pelkästään kylmältä ja sateelta suojautumista vaan myös itseilmaisua. 

Muistan iäkkäitä potilaita, jotka sanoivat, etteivät he enää tarvitse yhtään uutta vaatetta. Minusta se oli jotenkin surullista, vaikkakin tietysti ekologista ja eettistä. Kaipaisin reilun kaupan vaatteita vai onko vaatteiden valmistaminen aina epäreilua? Jos niiden ompeleminen on reilua, niin vähintään kankaiden valmistus on saatanasta.

Äidin kanssa

Kuuntelin puolella korvalla (miten puolella korvalla kuunnellaan?), kun Ylen ykkösellä soitettiin Anneli Kannon mielilevyjä ohjelmassa "Näistä levyistä en luovu". Ohjelmassa Kanto mainitsi useamman kerran oopperakäynneistään äitinsä kanssa. 

Ymmärsin ohjelmaa kuunnellessani, etten koskaan käynyt oman äitini kanssa kahdestaan muualla kuin ruoka- tai vaatekaupoissa. Kerran hurautimme koko perheen voimalla Savonlinnan oopperajuhlille katsomaan Giuseppe Verdin oopperaa Don Carlos. Välillä mietin, tapahtuiko se ihan oikeasti, sillä onhan se ollut melkoinen rahallinen satsaus. Isä ja äiti kuuntelivat paljon klassista musiikkia yhdessä. Isä ei voi sietää iskelmää tai rockia. Hänellä on asiasta hyvin vahvat mielipiteet.

Äiti olisi epäilemättä lähtenyt mielellään kanssani oopperaan, konserttiin, teatteriin tai elokuviin, jos olisin pyytänyt, mutta en tehnyt sitä. Ei tullut edes mieleeni. Yksi syy oli varmasti se, että isä ja äiti olivat niin kiinteästi pari ja he kävivät kaikkialla kahdestaan. 

Olemme muistelleet, mitä äiti harrasti. Työtä (työ ei taida olla harrastus), sisustamista, joogaa, sudokuja, kävelemistä ja englanninkielisten dekkareiden lukemista. Äiti oli kerran kunnallisvaaliehdokkaanakin. Olimme aikoinaan poliittisesti aika erimielisiä, mutta ajan mittaan ihtohimot ehtivät silläkin alalla tasaantua. 

Minua pelottaa mitä pappi äidistä sanoo, sillä isälläni on taipumusta liioitella saavutuksiamme. Ei tietenkään koskaan meille asianosaisille vaan muille. Minähän olen liioittelutaipumuksesta täysin vapaa.

Sinä jätit sen kotiin

Kävin aamulla uimahallissa. Unohdin ottaa mukaan hiusharjan ja tasapainon vuoksi jätin uimahalliin shampoopulloni. Ei muuten ollut sitä kaikkein halvinta laatua vaan kohtalaisen arvokasta lientä.

Mieleeni tuli äidinkielen opettajamme Helka Nurmi. Kun hänelle sanoi "Unohdin kirjan kotiin", hän korjasi napakasti "Sinä jätit sen kotiin."  Hän jaksoi sanoa sen joka kerran. Hän tarkoitti, että teit sen tahallasi senkin pannahinen.

Uimahallissa oli tosi vähän porukkaa, vaikka nyt lienee syysloma. Meitä oli vesijuoksuradalla vain kuusi. Päämme näyttivät veden pinnalla pomppivilta ongenkohoilta. Vain toinen sauna oli lämmin. Saunassa keskusteltiin kuukautissuojista. 

Pienessä altaassa ei ollut ketään ja kävin siinä yksikseni vesijumppaamassa.  

Eräs ystävä sanoi, että olen liikunnalla käyvä ihminen. Niin olenkin. Käytän liikuntaa masennuksen ehkäisynä/hoitona. Uimahallissa käynti vastaa Cipralex 10 mg tai Efexor dep 75 mg. Vähintään.

Epäpätevä ihminen

Instassa liikkuu haaste, jossa kysytään mitä töitä kukakin on tehnyt. Miksi minullekin tuli tarve kertoa asiasta? En tiedä. 

Olen tehnyt töitä kioskissa myyjänä, toimistotöitä, siivoustöitä (niitä varsinkin), sairaanhoitajan töitä (epäpätevänä tietysti), lääkärin hommia (toivottavasi hieman pätevämpänä), olen kirjailija (päätin käyttää tuota termiä, vaikka olenkin epäpätevä) ja eläkeläinen. Olen tehnyt myös tutkimusta, mutta se laskettaneen tuohon lääkärin professioon.

Häpesin pitkään eläkeläisyyttä ja loukkaannnuin, jos joku ystävällisesti kysyi, olenko jo eläkkeellä (tämä tapahtui pari kertaa jo ennen eläkkeelle jäämistä). En kuitenkaan lyönyt kysyjiä tai sylkenyt heidän päälleen. Eläkeläiskorttia minulta ei ole kysytty kertaakaan, joten en taida olla poikkeuksellisen nuoren näköinen tai sitten eläkeläisyydellä ei ole tapana huijata. 

Häpesin vaihdevuosia. Nehän olivat vitsailun aihe hikoilupuuskineen. Minuun ne vaikuttivat lähinnä niin, että nukuin entistäkin haperammin. Nainen saa tehdä mitä vaan kunhan ei vanhene tai liho. Saa vanhentuakin, jos se ei näy. Sellaisia naisia kuin Seela Sella ihaillaan (no ihan syystäkin). Sella näyttää aina samalta, jotenkin söpöltä pieneltä eläimeltä (se ei ole onneksi hänen ainoa avunsa).

Katsoin eilen Areenasta dokumentin Claes Anderssonista, joka kertoi sairauksistaan,  terapiastaan, peliriippuvuudestaan, Aidsin pelosta, itsemurha-ajatuksistaan ja tietysti työstään poliitikkona ja psykiatrina. Jazz-musiikin esittämisestä. 

Andersson oli sympaattinen. Aikoinaan eräs kollega sanoi, että nuori Andersson oli komein mies, jonka hän tunsi. Dokumentin aikaan mies oli jo rupsahtanut. Englanniksi nimenomaan naisista sanotaan "She let herself go" kun on lihottu, eikä enää niin laittauduta. Miehistä ei tietenkään sanota niin.

Ehkä Anderssonin elämä ja sen ongelmat lohduttivat jotakin, dokumentti tyydytti monen uteliaisuutta ja toisaalta ehkä Andersson avautui mielellään, kun kerran tuli siihen tilaisuus. Ehkä ainakin joku sitten ohjelman katsottuaan lukee miehen runoja tai proosaa. 

Miksi minulla on tarve paljastaa jotain itsestäni? Ei kaikkea tietenkään, mutta kuitenkin. Että joku huomaisi minut ja sanoisi, että oletpa ihana.

Sanotaan, että kirjailija kirjoittaa aina vaan samaa kirjaa. Minä kirjoitan samaa blogitekstiä uudestaan ja uudestaan. 

Oumaigaad

Keitin puoli kiloa kikherneitä. Tein hummusta, josta tuli tosi hyvää, jotenkin raikasta. Syödessä tuntui kuin maata ähöttäisin aurinkotuolissa Välimeren rantahietikolla. 

Vähän kokkareiseksi hummus jäi, sillä minulla ei ole tehosekoitinta vaan sotkin mössöä sauvasekoittimella. Niitä kikherneitä jäi runsaasti yli ja tein niistä keittoa ja pakastin keitettyjä kikherneitä hätätilanteiden varalle. Nyt moni ajattelee, että saahan niitä valmiiksi keitettyinä purkista, mutta se olisi ehdottomasti liian helppoa. Elämään tarvitaan lisää vaikeusastetta.

Aamun Hesarissa puhuttiin murresanoista. Pohjois-Savossa käytettiin runsaasti kummallisia ja hilpeitä sanoja. Kiuruvedellä sanottiin "En kehtaa", kun tarkoitettiin, etten viitsi tehdä jotain. Kun muutin lapsena Helsinkiin, minua ei aina ymmärretty.  Hauska oli tietenkin haaska, huasteleminen juttelemista, hölvääminen oli jonkun tuotteen liiallista käyttämistä (mitä sitä hajuvettä hölväät), kahveli haarukka ja iholla olevasta ruvesta käytettiin nimitystä rahka jne. Mummoni käytti ruisleivän viipaleesta nimitystä kakku ja pulla oli hänelle vehnänen. 

Kun serkut kiusasivat minua, huusin ELÄ! (kaipa se oli savolainen muoto, jolla tarkoitettiin kieltää heitä: ÄLÄ). Ja he vastasivat "Elänhän minä, jos et sinä tapa". Kyllä ärsytti.

Nykyään kuulee nuorten naisten sanovan joka käänteessä oumaigaad. Oh my God miten hyvää hummusta. Voisi toki sanoa myös voe tokkiinsa, miten hyvvee hummusta, mutta olisiko se kovin tyylikästä.

Maailman kautta

Äitini kuoli sunnuntaina. Kuolemaan liittyy monenlaista järjestettävää: hautapaikka, hautakivi, kukat, siunaustilaisuus, musiikki, virret, ruoka, kuolinilmoitus. Ihmiset, joille ilmoitetaan kuolemasta. Virkatodistus. Hoivakotiin vietyjen tavaroiden pois kuljettaminen. 

Monista asioista huolehtii hautaustoimisto. Istun Metso-kirjaston kahvilassa ja Google mapsin mukaan tästä kivenheiton päässä toimii kolme hautaustoimistoa. Olen lukenut jostain, että kyseinen liiketoimi kulkee usein suvuittain.

Siskoni asuu samalla paikkakunnalla kuin vanhempani ja vastaa kaikesta. Kiitokset siitä hänelle. Me muut pääsemme taas kuin koira veräjästä. Äitini muuten käyttäisi tässä tuota kuin koira veräjästä -ilmaisua.

Kun olin lapsi, ystäväni äidinäiti kuoli ja ystäväni äiti käytti suruhattua. Hatusta roikkui musta huntu, joka peitti kasvot. Hän kulki hatussa kaupungillakin. Suruhuntuja myydään näköjään edelleen ja sellaista on kuulemma lähiomaisen sopivaa käyttää. On myös sallittua piiloutua mustien aurinkolasien taakse.

Aikoinaan ollessani töissä terveyskeskuksessa, tulivat vainajan omaiset pyytämään hautajaisia varten diatsepamia, ettei itkettäisi. Jos hautajaisissa ei saa itkeä, niin missä sitten?

Heräsin kolmelta yöllä ja aloin miettiä, miten suositun hautajaisvirren Maa on niin kaunis sanat menevät. Maailman kautta/ kuljemme laulain on oikeastaan hienosti sanottu, sillä mehän vain käväisemme täällä. Kiitävi aika/ vierähtävät vuodet/ miespolvet vaipuvat unholaan pitää myös paikkansa. Kun olin miettinyt sanat läpi, sain taas nukahdettua.

Kävin aamulla vesijumpassa ja jostain syystä minun teki mieleni sanoa  "Äitini kuoli sunnuntaina". En kuitenkaan sanonut.

Lepää rauhassa äiti

Tarkastan kirjastossa käydessäni hyllyn, johon asiakkaat saavat tuoda kirjojaan. Minunkin pitäisi harventaa kirjahyllyni sisältöä, mutta sen sijaan mukaan tarttuu usein lisää painotuotteita. 

Viime viikolla nappasin hyllystä Albert Camus'n klassikkoromaanin Sivullinen. Romaani alkaa näin: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhaikodista sähkeen: "Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme." Samantekevää, ehkä se tapahtui eilen. 

Lukija saa heti jonkinlaisen käsityksen siitä, ettei pojan ja äidin suhde ollut kovin lämmin.  En ole vielä lukenut romaania. Äiti on aina äiti.

Oma äitini kuoli eilen. Hän sairasti pitkään. Syntyessäni äitini oli itsekin melkein lapsi, vain 19-vuotias. Hän lähti Helsinkiin opiskelemaan (isä oli jo siellä) ja minä jäin pariksi vuodeksi mummoni hoitoon. Nuorempi siskoni syntyi viiden vuoden kuluttua ja toinen seitsemän vuotta syntymästäni.

Äitini ei enää koskaan sano "Nuttu nurin onni oikein". Äiti ei ratkaise sudokuita eikä lue englanninkielisiä dekkareita. Kukaan ei puhu minulle kuopiolaisista patologeista (äiti työskenteli osastonhoitajana yksityisessä patologian laboratoriossa ja työ oli hänelle hyvin tärkeää). Minua eivät patologit olisi voineet vähempää kiinnostaa. Äitini ei vaihda enää huonekalujen järjestystä tai lue ilmoituksia myytävistä asunnoista.  En enää koskaan syö äidin leipomia korvapuusteja. 

Äitini ei ole tehnyt näitä asioita muutamaan vuoteen, mutta nyt tekemättömyyden päälle on pudonnut lopullisuuden paino.

Vielä reilu vuosi sitten isä ja äiti lenkkeilivät säännöllisesti. Äidistä tuli viimeisinä vuosinaan kovin laiha ja pieni. Äitiä huimasi ja hän kaatuili, mutta hän vakuutteli, ettei häntä lenkkeillessä huimannut. Vauhti oli ainakin kova, eikä meno ollut erityisen vakaata. Me lapset ehdotimme kävelysauvoja, mutta niihin äiti ei taipunut.

Äiti vietti viimeisen vuotensa hoivakodissa. Torstaina sovittiin saattohoidon aloittamisesta ja eilen hän menehtyi. Nyt minulla tulevat kyyneleet silmiin kun tätä kirjoitan. Olen samaan aikaan surullinen ja huojentunut. Mietin, oliko äiti ollut ainakin silloin tällöin onnellinen. Katuiko hän jotakin. Ei tullut koskaan kysyttyä. 

Lepää rauhassa äiti.

Huonot yhteydet

Olen matkalla junalla Saloon. Sinne on mentävä Pasilan kautta, sillä Turun rautatieasemalla tehdään jotain raideremonttia. Junaliput maksoivat kuusikymppiä ja junavaunu täyttyy jonkun työporukan mölinällä ja matkustajien yskimisellä. En viitsi käyttää maskia.

Reissun aluksi järjestettiin tietovisa, jossa kysyttiin työkaverin lasten nimiä ja Pariisin reissulla hävinneitä tavaroita. Joukkueiden nimiin liittyi jotain sisäpiirijuttuja.

Eräs kaverini sanoi, että Salo on hänen mielikaupunkejaan. Salossa on hyvä kirpputori. Kaupunkiin on kehnot yhteydet Tampereelta. Oma vikani, kun haluan asua Tampereella enkä Salossa.

Rakkaani merikapteeni

Näin eilen Klaus Härön elokuvan Rakkaani merikapteeni. Odotukset olivat korkealla, sillä elokuva sai Hesarin arvostelijalta neljä tähteä. 

Elokuvaan oli palkattu erinomaiset brittinäyttelijät ja maisemat olivat upeita kuin television brittisarjoissa. Meri myrskysi ja entisen merikapteenin talo törrötti yksinäisellä, tuulisella paikalla. Ihmisillä oli brittityyliin liian vähän vaatteita päällään. 

Tarinassa entinen merikapteeni Howard (James Cosmo) asustaa yksinään ja hänen tyttärensä Grace (joka on muuten sairaanhoitaja ja jota näyttelee Caterine Walker) yrittää huolehtia äkäisestä ukosta. Gracella on ongelmia itsensä kanssa, hän käy vastentahtoisesti jossain naisten ryhmäterapiassa ja avioliitto vetelee viimeisiään.

Kun Howard alkaa hukkua sotkuihinsa, palkkaa Grace miehelle taloudenhoitajan, Annien (Brid Brennan).  Alun lyhyen kiukuttelun jälkeen Howard ja Annie rakastuvat toisiinsa. Howard nousee nojatuolistaan ja Annien sukulaiset pyörivät nurkissa, eikä Grace pidä siitä. Menneisyyden traumat paljastuvat.

Lähdin elokuviin suurin odotuksin. Rakkaani merikapteeni näytti hyvin epäsuomalaiselta, enemmänkin brittielokuvalta. Näyttelijät olivat erinomaisia. Ihanaa, että käsiteltiin vanhempien ihmisten rakkautta. Juoni oli aika arvattava, mutta eikö usein ole niin. 

Mielestäni elokuvasta puuttui jokin omaperäinen, taika, joka oikein hyvissä elokuvissa on. En osaa tätä selittää. Minun olisi pitänyt rakastaa elokuvaa, mutta en kuitenkaan rakastanut. Kuulin kuinka lähelläni istuvat naiset kehuivat elokuvaa ihanaksi. 

Syöminen on vaikeaa

Käyn kerran viikossa kuntosaliryhmässä. Liikunnan jälkeen pukuhuoneessa sanoin naisille meneväni heti juomaan pullakahvit, johon joku sanoi, että mitätöin näin liikunnan positiivisen vaikutuksen. Ajatus tuntuu hassulta, sillä enhän liiku laihtuakseni. Liikun koska se on kivaa ja liikkuminen pitää minut kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti. 

Kuuntelin lenkillä Raisa Omaheimon kirjaa Ratkaisuja läskeille ja ymmärsin, että läskifobia vaikuttaa myös meihin keskipainoisiin (Omaheimo kritisoi termiä normaalipainoinen). Lapsuudenkodissani puhuttiin jatkuvasti lihottavista ruoka-aineista, lihomisesta ja laihdutuksesta. Syömisen jälkeen usein voivoteltiin kaikkea sitä, mistä oli juuri äsken nautittu. Kaduttiin jokaista herkkupalaa.

Vaikka olen ollut suuren osan elämästäni hoikka, olen useasti rajoittanut syömistäni eri tavoin Tein sitä varsinkin nuorena. Tälläkin hetkellä syön pääosin vegaanisesti, jonka varjolla voi säädellä kalorimääriäkin, onhan taustalla suurempi missio, syömisen ekologisuus. Noin yleisesti ottaen en enää suuremmin ajattele painoani.  Nykyäänhän tiedetään, että kun normaalipainoinen laihduttaa, niin pitkällä tähtäimellä tämä voi johtaa ylipainoon.

Omaheimo kertoo, että kun tutkija Saara Särmä lopetti laihduttamisen, hän sai siitä säästyneellä energialla tehtyä väitöskirjan. 

Omaheimon kirjassa pohditaan miten läskit (tätä termiä kirjailija käyttää) nähdään elokuvissa. Nyt kun mietin, en oikein saa päähäni muita "läskielokuvia" kuin Gilbert Grapen, jossa sairaalloisen lihava äiti kuolee. Häntä ei saada pois omakotitalon yläkerrasta kuin nosturilla, joten lapset päätyvät polttamaan koko höskän. 

Kun elokuvissa nainen on ruma ja läski, hän on joko hauska tai psykopaatti.  

Nyt tuli nälkä. Tiedän kyllä lihavuuden terveysriskit. Lähden laittamaan ruokaa.