En ole vieläkään päättänyt ketä äänestäisin. Ensin mietin taktikointia, mutta nyt olen päätynyt siihen, että äänestän itselleni sopivaa ehdokasta ilman sen kummempaa laskelmointia. Pitäisi päättää ketä.
Keskustorin ohi kulkiessa kiiluvasilmäiset puolueaktiivit käyvät kimppuuni lippusineen. Olen sanonut, että olen jo päätökseni tehnyt, vaikka en olekaan. Vihreät ovat kaikkein innokkaimpia. Olenhan tämmöinen kaupunkilainen viherpiipertäjä.
Löysin kirjaston vaihtohyllystä (siitä, jonne ihmiset voivat jättää omia tarpeettomiksi käyneitä kirjojaan ja toiset niitä hakea) kolme mahtavaa uutuuskirjaa. Teen niitä löytöjä jatkuvasti. Pidän tätä merkkinä siitä, että paperikirja kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan. Tai ehkä siitä tulee vähän samanlainen fanituote kuin LP-levystä. Minusta se on kamalan surullista.
Juuri kukaan ei puhu enää kirjan lukemisesta vaan kuuntelemisesta ja siitä, että Jukka Pitkänen on paras lukija. Luin Suomen kuvalehdestä, Pitkänen lukee äänikirjat omassa kellarissaan. Ensimmäinen kymmenen minuuttia ovat kuulemma vaikeimmat, sitten alkaakin sujua. Pitkänen itse nauttii vanhanaikaisesti paperikirjoista.
Sanotaan, että on ihan sama luetaanko vai kuunnellaanko kirjoja, pääasia, että tekstistä nautitaan jollakin tavalla. Pitäisi kysyä joltain neurologilta, mutta arvelen kuuntelemiseen ja lukemiseen ainakin osittain käytettävän eri aivoalueita. Toisaalta sama lukeeko puhelimen näytöltä vai käänteleekö kirjan sivuja. Lukupiirissäkin kirjaa valitessa ratkaisee, onko se saatavilla ruotsalaisesta lukuaikapalvelusta.
Nyt kun toisen asteen opinnot ovat ilmaisia (hyvä sinänsä), ei koulukirjoja osteta kirjakaupasta. Kohta ei enää ole kirjakauppoja vaan lahjatavarakauppoja, joissa on tarjolla, tuoksukynttilöiden lisäksi, muutama urheilijan kirjoittama runomuotoinen self help -opas. Jos vaikka tarvitsee ostaa joululahja anopille tai ylioppilaslahja naapurin lapselle.
Haluan edelleen lukea kirjoja, enkä ota lukuaikapalvelua, vaikka niitä kuinka tyrkytetään. Olen kyllä kokeillut, mutta ei ollut minun juttuni. Minulla on romanttinen suhde perinteiseen kirjaan.
P.S. En tällä kertaa kirjoittanut kirjailijoiden palkkioista. En jaksa.
4 kommenttia:
Yritin kuunnella äänikirjaa. Latasin jopa palvelun. En pystynyt/jaksanut keskittyä. Ajatus oli harhaantunut. Tipahdin juonesta. Ehkä kokeilen joskus uudestaan. Kuulokkeet myös ahdistavat. Marita
Surullinen muutos.
Me kirjan ystävät jäämme marginaaliin, eikä siitä ole kauan, kun "kaikki" lukivat.
Lisäksi lukumaut ovat eriytyneet niin paljon, että kirjan ostaminen lahjaksi nuoremmille ihmisille on tavattoman vaikeaa. Olen katsonut parhaaksi antaa lahjakortteja kirjakauppaan.
Olen miettinyt, että onhan moni muukin asia ajan myötä hävinnyt, miksei lukeminenkin tai ainakin kaunokirjallisuuden lukeminen. Me emme tule sitä vielä kokemaan. Nyt tehdään äänikirjoja, joista ei julkaista luettavaa versiota saati perinteistä kirjaa ollenkaan.
Minä taas olen kuunnellut kirjoja aina.
1970-luvulla mentiin kirjastoon, jossa musiikkiosaston kiltti täti tai -setä (kyllä, yksi setäkin oli) antoi suuret pehmustetut sankakuulokkeet ja laittoi satu-älpeen levylautaselle pyörimään. Sitten kytkimme itsemme musiikkipöytään ja pääsimme kuulemaan ainakin Lasse Pöystin luentaa.
Seuraavalla vuosikymmenellä tulivat jo c-kasetit, kasettimankat, korvalappustereot ja kokonaiset äänikirjat.
Olen silti myös - ja ennen kaikkea - lukenut kirjoja; kuuntelu on ollut kivaa ekstraa. Kokemusasiantuntijan vakaalla rintaäänellä voinkin todeta, ettei kirjan reseptio (vastaanottoprosessi) ole tosiaankaan yhtäläinen luettuna tai kuunneltuna. Lukiessa voit pysähtyä ja jäädä miettimään, kuunnellessa et tai muuten putoat kärryiltä. Myös mieleenpainuminen tai -painaminen on kuuntelemalla hankalampaa. Jos itseni pitäisi vaikka tenttiä joku teos yhden kuuntelukerran perusteella, ei taitaisi tulla mitään. En silti epäile, etteikö joltakulta toiselta saattaisi sellainenkin temppu luonnistua.
Lähetä kommentti