Raakku

Kotimaisten kielten keskuksen kuukauden sana on raakku. Raakku on luultavasti tullut venäjän rapua tarkoittavasta sanasta rak, taustalla voi olla myös venäjän simpukkaa ja näkinkenkää merkitsevä sana rákovina. 

Raakku oli minulle tuntematon otus kunnes metsäkoneenkuljettaja ajoi satoja kertoja raakkuraukkojen yli ja sanoi asiasta huomauttaneelle biologille "riisu rintaliivit".  Jokihelmisimpukasta olin kuullut.

Oli viimeinen viikko käydä Muutos.art-taidetalossa ja pitihän siellä pistäytyä. Jotkut huoneet näyttivät siltä, että roskat olivat jääneet viemättä, mutta oli myös upeita juttuja. 

Pidin valtavasti Arttu Niemisen videoista. Katsoin videot alusta loppuun, vaikka yleensä jaksan seisahtaa vain hetkeksi taidemuodosta nauttimaan. Kuvasin pätkän videota ja taustalle oli tallentunut erään pariskunnan keskustelu. "Se on väärään suuntaan." / "Ei kuin oikeaan suuntaan."/ "Istu nyt siihen."

Luin Juha Raution blogitekstin (linkki blogiin),  jossa hän kertoo runoteoksensa Tradin olleen äänikirjana lukuaikapalveluissa vuodesta 2021 ja se on näinä vuosina tuottanut yhteensä 0.5 euroa (palkkiohan perustuu aikaan ja runokokoelma on lyhyt). Yksi kuuntelukerta on tuottanut kirjailijalle 0.02 e. 

Joudun leikkaukseen tai kaipa nykyaikana pitäisi sanoa, että pääsen leikkaukseen. Ehkä kerron siitä jossain vaiheessa enemmän. Mahdollisesti käytän operaatiota hyväkseni kerjätäkseni sääliä, lukijoita tai ainakin säilyttääkseni vakilukijat.

Yllä surkea kuva upeasta videosta.

Lumealkoholi

Elokuvateattereissa menee tällä hetkellä ranskalaisen Robert Guédiguianin romanttinen elokuva Elämä on juhla. Taas kerran totesin, etteivät ranskalaiset osaa tehdä romanttisia komedioita. Oliko tämä  komedia?

Kaikki tapahtuu Marseilles'n auringossa, jonka myötä iskee vahva kaukokaipuu.   Elokuvaa mainostetaan näin: "Unelmat eivät katso ikää eikä rakkaus tunne rajoja". Höpö, höpö. Minusta teos oli vähän tylsä.  

Usein elokuvissa joku kroolaa suuressa uima-altaassa ihan yksin, niin tässäkin.  Ei edes yhden yhtä vesijuoksijaa näy. Ei sellaisia altaita ainakaan Tampereelta löydy.

Koska elokuvan nimi oli Elämä on juhla,  siinä juotiin paljon viiniä ja muitakin alkoholijuomia, mutta kukaan ei onneksi humaltunut, kuten vaikka Tampereella saattaisi käydä. 

Jälkeenpäin teki mieli käväistä oluella. Otin poikkeuksellisesti alkoholittoman oluen, jolla on mielestäni selvä placebo-vaikutus. Tulen lumealkoholista pieneen hiprakkaan. 

Kävimme parin kaverin kanssa eilen ravintola Kajossa. Söimme "Oodi luonnolle" -menun, joka sisälsi kymmenen pikkuruista annosta. Söin menun vegaaniversion. Syömiseen meni kolme ja puoli tuntia, joten ihan joka päivä tämä ei onnistuisi ja olihan se kohtalaisen kallistakin. Tippaakaan ruokahävikkiä ei muodostunut. Olisin halunnut vielä nuolla kipot ja lautaset, mutta en kehdannut. 

Ateriajuomiksi olisi voinut ottaa viinipaketin, alkoholillisia ja alkoholittomia juomia sisältävän paketin tai juomapaketin, joka ei sisältänyt alkoholia lainkaan. Otimme tuon keskimmäisen, sillä olemme keskitien kulkijoita. Paketti sisälsi Neipa- olutta, puna- ja valkoviiniä sekä kekseliäitä alkoholittomia juomia, kuten omenamehun ja savunmakuisen Lapsang Souchong teen sekoitusta. Hyviä olivat. Otimme tietysti aperitiiveiksi kuohuviinit ja kun olimme sopivasti hiprakassa, meille strategisesti suositeltiin jälkiruoan kanssa luumusakea. Tartuimme oitis tarjoukseen. 

Hieno elämys, mutta ei ehkä ihan ensi viikolla uudestaan.

Toimenpiteitä

Olen lampannut tällä viikolla  Hatanpäällä, jossa sijaitsee erilaisia terveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palvelupisteitä. 

Eilen kävin seulontamammografiassa. Hoitaja tuntui tylyltä ja leipääntyneeltä, enkä ihmettele. Tissien litistely ja kuvaaminen vaikuttaa aika rasittavalta työtehtävältä. Homman loputtua hän havahtui hyvästelemään minut ystävällisesti. 

Mietin usein Sokoksen ruokaosaston kassahenkilöitä, jotka sanovat satoja kertoja päivässä "Hyvää päivän/illan jatkoa". Tekisi mieli ehkä vähän varioida sanomalla "Onpa teillä kaunis lippalakki" tai "Mitä mieltä olette Petteri Orpon kesälomasta?"

Tänään sain nähdä kohtuni limakalvon. Minusta se näytti ihan kelvolliselta. Kohdustani poistettiin polyyppi ja näin kaiken monitorista. Se oli tosi hienoa. 

Hysteroskopia-toimenpiteen teki gynekologi, jota avusti kaksi hoitajaa. Mietin, oliko kaksi ehkä liikaa vai oliko toinen heistä vasta opettelemassa työtehtävää. Voisiko Purra tulla leikkaamaan jotain pois. Tapahtumaan osallistui myös kalvakka lääketieteen opiskelija, joka ei sanonut mitään. 

Olin tosi kiltisti ja sain UÄ-kuvan itselleni, vähän kuin lapsi kiiltokuvan. Olin erittäin tyytyväinen saamaani palveluun. Minut valtasi toimenpiteen jälkeen "selvisin hengissä"-euforia ja taisin jopa vähän liioitella kiitoksissani.

Ihmisen näköinen

Luen  Tommi Melenderin esseitä kokoelmasta "Ihmisen näköinen" ja olen saanut päähänpinttymän Moleskine-muistikirjan hankkimisesta. Melender ja monet muutkin kirjailijat käyttävät noita arvokkaita merkkituotteita. Naputtelen muistiinpanoja kännykkääni. Siinä jää nyt joku hieno aivoalue käyttämättä, kun ei töherrä aivoituksiaan kaunolla paperille, mutta toisaalta saan vielä jälkikäteenkin selvää, mitä olen kirjoittanut. 

Nautin Melenderin tekstistä, vaikka pidän miestä kirjallisuuden rokkipoliisina: "Rockklubin takaosissa hengaileva kuuntelija, joka katsoo kädet puuskassa arvostelevan näköisenä bändin keikkaa; tyypillisesti itsekin muusikko." (Urbaani sanakirja). Kokoelman esseet ovat aiempaa lyhyempiä ja helppolukuisempia.

Nyt kun moni kaverikin on "päässyt" eläkkeelle, ihmettelen miksi eläköitymistä hehkutetaan jatkuvana lomana. Lomaa ei voi olla, jos ei ole työtäkään. Kaikki on samaa tasapaksua putkea, tosin ilman valvottuja öitä, sunnuntaipäiviin kuuluvaa  maanantaiahdistusta, päivystyksiä, esitelmiä ja työstressiä. Olen yrittänyt tehdä kirjoittamisesta työn, josta ei kyllä käytännössä kerry tuloa, varsinkaan kun ei ano apurahoja. 

Luin Thomas Mannin novelleja. Monessa novellissa käsitellään vanhenemista ja kun mainitaan henkilön vanhentuneen, kerrotaan hänen kasvojensa muuttuneen teräväpiirteisiksi. Mummollani oli suora, terävä nenä ja olen mielestäni perinyt hänen nenänsä. Aiemmin peilistäni katsoi äitini, mutta nykyään sieltä pilkistää mummoni.  Toivon olevani edelleen myös ihmisen näköinen.

Pihajuhlat

Eilen järjestettiin Otavan perinteiset pihajuhlat: Buffet-pöytiä, juomia, hämäävän tutun näköisiä ihmisiä, jotka eivät ole tuttuja lainkaan ja karaokea (onneksi en laulanut). 

Osa kirjailijoista verkostoitui innokkaasti, minä jumiuduin heti juhlien alussa pöytään, jossa istui Kariston kirjailijoita, enkä siitä liikkunut kuin vessaan ja juomia hakemaan. 

Me Naiset -lehti otti kuvia joistakin kirjailijoista. Minua eivät kuvanneet, vaikka olin meikannut ja laittanut hiukseni.  Pukeuduin värikkääseen mekkoon, joka olisi varmasti näyttänyt hyvältä naistenlehden sivulla. 

En koskaan nähnyt isän- tai äidinäitiä pitkissä housuissa. Äitini pukeutui vielä iäkkäänäkin farkkuihin. Naisten pukeutuminen on muuttunut. Miesten pukeutuminen on pysynyt samana. Harva suomalainen mies laittaa mekkoa tai hametta päälleen, vaikka helleilmalla heiluvat helmat ovat kivat ja viileämmät kuin housut.  Nyt me naiset käytämme lenkkareita mekon kanssa. Joskus sitä olisi pidetty omituisena.

Kun kesällä ostaa mekon  myyjät houkuttelevat ostokseen sanomalla  "Tätä voi talvella käyttää vaikka poolopaidan kanssa". Inhoan poolopaitoja. 

Tulin kymmenen junalla kotiin, joten yöuni jäi vaillinnaiseksi. Aivoni raksuttavat edelleen "Mitä kaikkea tuli sanottua" ja erityisesti "Mitä tuli sanottua kustantamon väelle" -kehää.  Ihanat juhlat. Ihanaa, että ne ovat ohitse.

Teatterin taika, Tampereen teatterikesä

Tampereen teatterikesä tuli ja meni ja nyt sataa vettä.  Lauantaina katsoin Pakkahuoneella Oulun kaupunginteatterin näytelmän Kuolema Venetsiassa. Siinä kärsitään kuumuudesta, mädän hajusta ja myöhemmin uhkaa vielä koleraepidemia.

Luin etukäteen Thomas Mannin novellin Kuolema Venetsiassa, johon näytelmä perustui. Olen nähnyt myös Luchino Viscontin elokuvan vuodelta 1971. 

Novellissa ja näytelmässä Gustav von Achenbach on kirjailija, elokuvassa Achenbechista on jostain syystä tehty säveltäjä. Achenbach matkustaa Venetsiaan ja näkee siellä puolalaisen 14-vuotiaan pojan jonka kauneudesta tulee hänelle pakkomielle. Hän jää Venetsiaan, vaikka kaupungissa leviää kolera. 

Novelli on julkaistu 1912, jolloin Mann oli 37-vuotias (jos oikein laskin). Tekstissä pohditaan vanhenemista ja kuolemaa. Innostuin lukemaan muitakin kirjailijan novelleja: Niissä sairastetaan koleran lisäksi hinkuyskää, munasarjasyöpää, jonkinlaista henkitorvivaivaa ja kokoelman ensimmäisen novellin mieshenkilö on vauvana puhdonnut lattialle ja vammautunut. En tiedä onko Mann itse sairastanut paljon, mutta jotain henkilökohtaista hän luultavasti käsittelee. 

Näytelmässä mainitaan, että kirjailijoita pelottaa ajan loppuminen. Muistan jostain lukeneeni, että Petri Tamminen pelkäsi jäävänsä auton alle ennen kuin saisi käsikirjoituksensa julkaisuvalmiiksi. Samaa olen minäkin pelännyt, vaikka onhan se järjetöntä. Thomas Mann kuoli 80-vuotiaana.

Pidin oululaisversiosta ja sen lyhyestä kestosta (1 tunti 20 minuuttia). Esitys oli hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Kuolema Venetsiassa on luultavasti hankala toteuttaa, sillä se ei  juurikaan sisällä dialogia. Oululaiset käyttivät apuna tanssia ja se kyllä sopi hyvin. Pentti Korhonen oli hyvä vanhenevan kirjailijan roolissa. 

Iltamyöhällä, joka tarkoittaa minulle klo 21, menin vielä GLivelabiin seuraamaan Jani Toivolan Rakastamisesta -esitystä. Tiesin paljon Toivolan elämästä haastattelujen pohjalta, joten esitys ei tuonut sen suhteen mitään uutta. Ei voi sanoa muuta kuin että Toivola on rohkea mies. Sellaisia miehiä tarvitaan laajentamaan mieskuvaa. 

Jyväskylän kaupunginteatteri esitti perjantaina Duncan Macmillanin näytelmän Keuhkot. Huomasin heti esityksen alussa, että minähän olen nähnyt tämän aiemmin Kansallisteatterin esityksenä ja jopa kirjoittanut kokemuksesta blogiin (linkki)  

Keuhkot kertoo pariskunnasta, jota näyttelivät ensin mainitussa versiossa Mikko Nousiainen ja Ria Kataja, näytelmän ohjasi Juha Jokela, nyt lavan ottivat haltuun Markus Virtanen ja Hegy Tuusvuori ja sen ohjasi Perttu Leinonen. Muistan Kansallisteatterin esityksen jotenkin rytmiltään parempana. Hyvin jyväskyläläisetkin pärjäsivät, vaikka näytelmän kirjoittaja on antanut ohjeet, ettei väliaikaa, lavasteita ja näyttämöltä poistumista sallita. 

Näin yhteensä seitsemän Tampereen teatterikesän esitystä tai oikeastaan kahdeksan. Pidin eniten Akse Petterssonin ohjaamasta "Joitain keskusteluja merkityksestä" ja yllättäen toiseksi tuli vaikuttava ja yllättävä Satan. 

Muutama vuosi sitten videot olivat muotia ja niitä käytettiin jokaisessa esityksessä, nyt ne on melkein kokonaan pistetty varastoon, josta ne otetaan varmasti myöhemmin uudestaan esille. 

Yksi asia säilyy: teatterin taika. 

Kuva: Kaisa Tiri, Tampereen teatterikesä

Plup plup, Tampereen teatterikesä

Koska en ole teatterikriitikko, en osaa kirjoittaa teatterikritiikkiä. Kerron vain miltä minusta tuntuu. Siitähän kaikki kertovat.

Pääsin eilen jo toista kertaa Tampereen teatterikesän aikana Teatterimonttuun, joka sijaitsee Tampereen yliopistolla. Ei väliaikatarjoilua, ei kyllä väliaikaakaan.  Unisex-vessat. Kovat tuolit.

Tällä kertaa näin näytelmän Plup plup, joka on saanut ensi-iltansa Teatteri Takomossa 2021. Kyseinen teatteri sai tänä vuonna Kiitos kotimaisesta näytelmästä -tunnustuksen.  

Plup plupissa näytteli Samuli Niittymäki, joka oli myös kirjoittanut tekstit ja ohjannut näytelmän. Kai itsäänkin voi ohjata.

Plup plup kertoo laboratoriorotasta nimeltä Splinter, jota käytetään huumetutkimuksessa. Hän joutuu valitsemaan puhtaan veden ja kokaiinilla terästetyn juoman välillä ja päätyy tietysti viimeksi mainittuun. Näistä kokeista sitten tehdään johtopäätöksiä meidän ihmisten suhteen. Jos joutuisin elämään vastaavissa oloissa kuin Splinter, saattaisin päätyä samaan ratkaisuun. 

Olen aina inhonnut ja pelännyt rottia, vaikka moni pitää niitä söpöinä. Niitä myydään lemmikeiksikin. Rotan ohut siimahäntä on  minusta vastenmielinen. Ilman häntää se saattaisi olla söpö eläin. 

Samuli Niittymäen esittämällä rotalla on onneksi paksu liikkumaton häntä, jota hän joutuu vetämään perässään. Splinter puhuu rottakieltä, joka on käännetty ihmiskielelle. Tekstin voi lukea näytöltä. 

Splinterille on suotu virikkeitä, hän voi jumpata televisioruudun jumppaohjaajan ohjauksessa, masturboida (hulvaton rottamasturbointi) ja laulaa karaokea. Välillä Splinter kärsii massiivisista vierotusoireista.

Niittymäki on ilmeinen rotta. Hänen syömistään ja liikkumistaan oli välillä todella vaikeaa ja turhauttavaa seurata. Varmasti vaativa rooli fyysisesti ja todennäköisesti henkisestikin. En kadehdi. Miten näyttelijällä saattoi olla sellaiset jyrsijän silmät? 

Miltä minusta sitten tuntui? Välillä olin itsekin siinä häkissä, takapuoli ja jalat puuduksissa. Ihailin Samuli Niittymäen rottuutta. En osaa kirjoittaa tähän hienoa lopetusta. Jotenkin mieleen muistui Yhdysvaltojen opioidikriisi.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä

Näytelmä, jonka nimeä en muista (Joitakin keskusteluja merkityksestä, Tampereen teatterikesä)

 

Näin Työviksen suurella näyttämöllä Akse Petterssonin ohjaaman, Q-teatterissa  ensi-iltansa saaneen näytelmän Joitakin keskusteluja merkityksestä. Miksi tämän näytelmän nimeä on niin vaikea muistaa? Pystyn palauttamaan mieleeni keskustelut ja ehkä merkityksenkin, mutta en koko nimeä koskaan. 

Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka näyttelevät näyttelijöitä, joilla on sivuroolit jossain hämärässä produktiossa, ehkä elokuvassa, josta kukaan näistä kolmesta ei tunnu tietävän mitään. Mikä heidän tehtävänsä on? Joku on ehkä kuullut jonkun sanoneen jotain ja sitä sitten vatvotaan.  Odotetaan jotain tapahtuvaksi.

Korpelan jonkun toisen projektin käsikirjoitus hukkuu. Katoamisesta on luontevaa syyttää muita. Käsikirjoitus on tietysti salainen, eikä siitä saa vielä puhua. Voi vain arvailla. Mahdollisesti kadehtiakin.

Lähes koko näytelmän ajan nuori nainen (Ringa Manner) makaa kämyisellä patjalla kuulokkeet korvillaan ja miesnäyttelijä on sitä mieltä, ettei tuolta naiselta kannata kysyä mitään. 

Välillä tanssija Jyrki Karttunen ilmaantuu eri asuissa näyttämölle tanssimaan. 

Näytelmän tapahtumapaikka näyttää pubin takapihalta tai muulta joutomaalta. 

Vaikka on kyse näyttelijöistä, voi jokainen samaistua tilanteeseen, jossa kukaan ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Jossa jotain hukkuu ja syytellään toisia. Joku tekee päätöksen, että nyt riittää, mutta toiset estävät hänen poistumisensa. Jokainen käy vuorotellen kurkkimassa, mitä on meneillään, mutta eihän se tietenkään selviä koskaan. 

Näyttelijöiden yhteistyö sujuu mahtavasti (tiedän Korpelan ja Knihtilän olevan aviopari ja olen lehdestä lukenut, että naiset ovat pitkäaikaisia ystäviä). En millään osaa kuvata heidän kommunikaatiotaan, joka on niin luontevaa kuin kyseessä olisi perhe eivätkä näytelmän ohitetut freelance -näyttelijät. 

Varsinkin Knihtilä loisti. Hän esitti mm. sellaista uskomattoman pitkää sanarimpsua, josta Hesarin kriitikko käytti hienoa nimitystä sana-akrobatia. 

Kaikki oli täydellistä ja nautittavaa, vaikka huomenna en todennäköisesti muista näytelmän nimeä, joka on jostain syystä minulle vaikea.  Näytelmän kyllä muistan aina.

P.S. On ollut mahtavaa, että näkemäni esitykset ovat olleet niin erilaisia.

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä

Kaksi näytelmää (Satan ja Kysy siskolta, Tampereen teatterikesä)

Katsoin eilen kaksi hyvin erilaista näytelmää: Satan ja Kysy siskolta.

Saatanalla saattoi olla sormensa pelissä: Kirjekuoressa, jonka sain,  piti olla kuusi lippua, mutta niitä olikin  seitsemän ja yksi lipuista oli ruotsalaisen Iggy Malmborgin esitykseen Satan. En ollut sitä pyytänyt.

Esitteen mukaan Satan leikitteli omaelämäkerrallisilla aineksilla. Todellakin leikitteli, katsoja mietti koko ajan mikä oli totta. Jossain vaiheessa alkoi tuntua selvältä, että minua huijattiin. Odotin jatkuvasti, milloin jotain kamalaa tapahtuisi, sillä olihan näytelmän suositusikäraja 16+ 

Esityssaliin mennessämme soi erittäin kovaääninen elektroninen musiikki. Kuin omat voimakkaasti vahvistetut sydämen lyönnit. Paukutuksen jälkeen hiljaisuus tuntui viisikymmentä metriä syvässä tyhjässä kaivossa istumiselta.

Suurimman osan ajasta Malmborg nöhjötti tuolissaan tyhjällä lavalla, puhui ja joi välillä vettä pullostaan.  Hän kertoi lapsuudestaan uskonnollisessa kodissa. Jumala ei ollut lempeä ja anteeksiantava ja karkin syöminenkin oli syntiä. Enempää en halua juonesta kertoa, sillä se pilaisi katsomiskokemuksen. 

Näyttelijä puhui englantia ja tekstityskin oli hyvä. 

Outo näytelmä, mutta hyvällä tavalla. Kannatti ehdottomasti nähdä. Kamalat penkit (esityspaikkana oli Teatterimonttu), ehkä epämukavuus sopi esitykseen. Iggy Malmborg istui vastaavalla tuolilla.

Kysy Siskolta oli edellisen vastakohta. Satu Rasilan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän esityksessä lava oli täynnä naisia ja musiikkia. 

Näytelmän lähtökohtana on ollut Rasilan oma vanheneminen:

 “Aloin kirjoittaa tekstiä ohjenuoraksi itselleni. Oma pelkoni on, että viisikymppisyys muuttaa minut tapettiin sulautuvaksi tädiksi, ja haluaisin vanheta rohkeasti, tyylikkäästi sekä huumorintajuni säilyttäen. Siihen toivottavasti auttaa, kun tietää mitä muutoksia hormonit aiheuttavat kropalle ja mielelle. Tämän esityksen myötä otan vaihdevuodet haltuun ja kieltäydyn muuttumasta näkymättömäksi.”

Kysy siskolta -näytelmän musiikin oli säveltänyt Anna-Maija Kähärä, joka oli myös koko ajan lavalla. Toinen muusikko oli Sara Puljula ja moni näyttelijäkin soitti välillä jotain instrumenttia ja kaikki tietysti lauloivat. Tunnetuimpia olivat ne esityksen "vanhat" Susanna Haavisto ja Eija Ahvo.

Lavan takaseinälle oli rakennettu erilaisten ovien rivi, josta naiset astuivat lavalle ja ottivat jonkun naiselämän roolin, joissa käsiteltiin PMS -oireita, kuukautisia, synnytyksiä, keskenmenoja, vaihdevuosia jne. Usein mainittiin aviomies, tunsin eronneena ja yksin asuvana jonkinlaista vierautta. En ehkä muutenkaan oikein osaa samaistua kaikkiin noihin naisten juttuihin, vaikka en ole koskaan toivonut olevani muuta sukupuolta kuin nainen. Ehkä tämä esitys oli vähän sovinnainen ja hyvinkin heteronormatiivinen. Kun hormoneista oli puhe, olisi mukaan voinut ottaa vaikka transnaisen tarinan. 

Ympärilläni kaikui välillä nauru ja toisinaan kuului niiskutusta ja kyllä minäkin nauroin. Lopussa noustiin seisomaan ja taputtamaan. Näytelmä kesti väliaikoineen kolme tuntia, joten nouseminen olikin jo terveellistä. 

Katsomiskokemuksen perusteella voisin sanoa, että teatterikatsomon voisi täyttää väsyneillä, itsensä rumiksi ja vanhoiksi kokevilla naisilla ja moni heistä kävelisi esityksen jälkeen ulos salista rinta rottingilla ja  oven karmit ryskyen. 

Ylempi kuva: Rolf Arnold, Tampereen teatterikesä 

Alempi kuva: Maria Peltoniemi, Tampereen teatterikesä

Rednose Company, Mieletön (Tampereen teatterikesä)

 

Tampere-talon Pienessä salissa esitettiin eilen Rednose Companyn näytelmä Mieletön osana Tampereen teatterikesän ohjelmistoa. Olin jo aiemmin nähnyt Rednose Companyn tuotannot Aleksis Kivi, joka perustuu Aleksis Kiven elämään ja hänen romaaniinsa Seitsemän veljestä ja Don Quijote, jossa kerrotaan Miguel de Cervantesin elämästä ja hänen möhkälemäisestä romaanistaan. Mieletön mukailee Siddharthan tarinaa Herman Hessen samannimisen 1922 julkaistun romaanin pohjalta. 

Ensimmäinen kohtaamiseni Rednose Companyn kanssa oli puhdas rakastuminen. On vaikea rakastua aina samaan henkilöönkin, saati teatteriin, joten tämä kokemus jäi laimeammaksi, mutta kyllä osa viehätyksestä oli säilynyt.

Herman Hesse on tuttu kirjailija, sillä lukioaikaan hänen tuotantonsa lukeminen oli muodikasta, ja olen aina kulkenut muodin mukana. Silloin vielä kuvittelin olevani fiksu, myöhemmin moinen painolasti on pudonnut hartioiltani. Siddharthan elämäntarina ja lopun valaistuminen oli painettu ohjelmalehtiseen, joten romaania ei ole pakko lukea etukäteen.  Valaistumisen voi kokea ilman etukäteisvalmistautumista.

Aiemmissa Rednose Companyn esityksissä on heilunut kaksi miestä, tällä kertaa näimme lavalla kaksi naispuolista klovnia (Amira Khalifa ja Nora Raikamo), Aleksis Kivi -näytelmän esityksessä musiikista huolehti Avanti, nyt Jussu Pöyhönen. 

Näytelmä ei kertonut vain Siddharthan tarinaa, vaan siinä puhuttiin mm. äidin väsymyksestä, vaihdevuosista, meditaatiosta ja vähän maailmanmenostakin. Kovnit ottivat sopivasti kontaktia yleisöön ja Jussu Pöyhönen laulattikin meitä. Musiikki oli hienoa ja näyttelijät sekä Pöyhönen lauloivat hyvin. Huumori tuntui kesäillan lämpöiseltä ja pehmeältä iholla.  Tampere-talosta poistuessamme satoi, vaikka ei pitänyt.

Rednose Company kannattaa nähdä vähintään kerran elämässä ja se on mahdollista, sillä esitykset kiertävät Suomea ristiin rastiin. Tämänkin esityksen aikana saattoi joku varmasti kokea rakastumisen, valaistumisen tai edes pienen katharsiksen. 

Kuva: Ekku Raikamo, Tampereen teatterikesä

Lepo on feministinen teko

Kuuntelin Ylen Areenasta kirjailija Anni Kytömäen haastattelun. Kytömäki sanoi, että ihmisen huonoin ominaisuus on touhukkuus. Moinen vitsaus saa ihmisen leikkaamaan nurmikon, hävittämään pusikot, kaivamaan kuoppia ja rakentamaan uusia pytinkejä. 

Kirjailijan mielestä joutilaisuus on hyve, ei  ehdi tuhota luontoa. Minulle tämä oli mieluinen ajatus. 

Asuimme aikoinaan omakotitalossa, jonka puutarha villiintyi omistuksessamme. Pihaan kertyi epämääräisiä lehti- ja risukasoja, joissa asusti siilejä. Eräs kaverimme huudahti pihamme nähdessään "Voi miten slaavilaista".  Anni Kytömäki olisi varmasti arvostanut silloista kotipihaamme. 

Liityin tänä vuonna feminismipuuskassani Naisasialiitto Unioniin. Liiton lähettämässä jäsenkirjeessä (sähköpostissa) sanottiin: "Lepo on feministinen teko ja siksi kannustamme lämpimästi kaikkia ottamaan aikaa itselleen." 

Levätkäämme!

P.S. Unohdin mainita tärkeän asian: Ensi viikolla alkaa Tampereen teatterikesä.

Tädit ja ylikulutuspäivä

Katsoin netistä  Donald Trumpin kannattajien haastatteluja. Trumpilaiset väittivät, että Kaliforniassa lapsia saa "abortoida" laillisesti vielä neljä viikkoa lapsen syntymän jälkeen.  Vaikka haastattelija sanoi, ettei se pidä paikkaansa ja ettei se olisi abortti vaan murha, haastateltavat pitivät tiukasti kiinni uskomuksestaan. 

Vanha ystävä jakaa somessa Halla-Ahon puheita. Samaten juttuja, joissa väitetään, että ihmisten osuus  ilmastonmuutoksessa on valhe. Meemejä, joissa mummo turisee, että ilmastonmuutosta kutsuttiin aikoinaan kesäksi, syksyksi, talveksi ja kevääksi. Mietin kommentoisinko. En kommentoi. Siitä ei olisi mitään hyötyä. 

Eilen "vietettiin" maailman laskennallista ylikulutuspäivää, eli eiliseen mennessä olimme käyttäneet ne uusiutuvat luonnovarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Suomen ylikulutuspäivä ohitettiin 12.huhtikuuta. Qatarin asukkaat törsäsivät luonnonvaroja siinä määrin, että he kaahasivat ylikulutuspäivänsä ohi jo helmikuussa.

Luen virolaisen Mudlumin (Made Luigan kirjailijanimi) kirjaa Tätini Ellen, joka kertoo 1966 syntyneen kirjailijan originellista tädistä, joka keräsi kaiken mahdollisen muovikasseista pussinsulkijoihin ja tupakka-askien hopeapapereihin, niin että rojussa joutui kahlaamaan polviaan myöten. Vanhoista kynttilänpätkistä valettiin kynttilöitä, vaatteet ommeltiin itse ja  viikonloppuisin  herkuteltiin kotleteilla.  Täti päällysti huonekaluja tekoturkisella, jota oli käytetty auton penkkien verhoiluun. Kun tavaroita sitten saatiin ja elintaso nousi niin alettiin tilata postimyynnistä kaikkea hullua. 

Täti oli Oulun yliopiston ensimmäinen viron kielen lehtori 1960-luvulla.  Ellen omisti käsirenkaan, jonka hän oli saanut lahjaksi Urho Kekkoselta (tärkeä tieto!) 

Olen lukenut kirjaa puoliväliin ja se on sellaista nostalgista jutuskelua. Ei mitään Knausgårdia. Ei tarvitse ahdistua. 

Minulla on ollut kolme tätiä, joista yksi on elossa ja edelleen tosi terävä. Hän on joskus hoitanut minua ja päivitteli äidilleen lähettämissä kirjeissä kyltymätöntä ruokahaluani. Olin muuttanut maalta vanhempieni luo ja kaipasin isovanhempiani. "Luulee varmaan, että on täällä vain käymässä", tätini kirjoitti.  Kunnia tädeille!