Kirjoittajakoulu

Suunnittelin meneväni Helsingin kirjamessuille ja olisin saanut vapaalipunkin. En kuitenkaan mennyt. Ainoa sopiva päivä olisi ollut lauantai, jolloin kaikki muutkin tuppautuvat sinne ruuhkauttamaan käytävät ja lavojen edustat.

Katsoin muutaman haastattelun Hesarin sivuilta. Minusta on kiinnostavinta kuunnella, kun kirjailija haastattelee kirjailijaa, mutta näissä taltioinneissa Hesarin toimittajat jututtivat kirjailijoita . 

Taija Tuominen haastatteli minua kirjamessuilla, kun esikoiskirjani julkaistiin 2016. Yleisöä oli niukasti ja osa heistäkin viereisen kahvilan asiakkaita. Yllättäen tilanne oli jännittävä. Toinen romaanini julkaisiin 2020. Esiintymiseni peruuntui koronan vuoksi. 

Somesta olen lukenut Ruotsin suurlähetystön vastaanotosta ja kaiken maailman bileistä, joihin kirjailijat pääsevät.

Olen kuunnellut liikuntaa harrastaessani Miina Supisen podcastia Miina Supisen kirjoittajakoulu (löytyy ainakin Open Spotifysta).  Jos olet kiinnostunut kirjoittamisesta tai ihan vaan kirjallisuudesta, niin suosittelen. Viimeisimmässä osassa Supisen "apuopettajana" toimi Jari Tervo. Hän neuvoi poistamaan tekstistä turhat sanat. Jari Tervo on arvostettu kirjailija, joten kuunnelkaa häntä. Jari Tervolla on jännä tapa vastata kysymyksiin: Hän alkaa esitelmöidä. 

Osallistuin Miina Supisen pitämälle viikon kurssille Oriveden opistolla ehkä kesällä 2015. Saimme henkilökohtaisen palautteen (en muista montako sivua opettajalle sai viedä). Palautteeni jäi viime tinkaan ja se hoidettiin samalla kun kiirehdimme paikalliseen markettiin. Supinen sanoi tekstistäni "Onhan tämä aika tavanomainen, mutta on tällä mahdollisuuksia tulla julkaistuksi". Jännä, miten tyytyväinen olin saamaani palautteeseen. 

Fanaattinen ilmastopolitiikka

Vesijumpatessa sain kuulla tavan kansalaisten käsityksiä infektiosairauksista.  Osa jutuista meni ihan oikein, osa ei.  Afrikkaa pidettiin maanosana, josta leviää vaarallisia tartuntatauteja.

Miksi erityisesti vanhempia ihmisiä (joku voisi väittää, että kuulun niihin vanhempiin ihmisiin) sairaudet kiinnostavat niin suuresti? Omat sairaudet tietysti, mutta myös yleisellä tasolla. Eikö olisi innostavampiakin keskustelunaiheita? No puhun toisinaan itsekin sairauksista. Joskus sanottiin, että lääkäriystäviä pitää olla siksi, ettei tarvitse puhua kenenkään sairauksista.

Naisten sanotaan keskustelevan naisten jutuista. Mitä ne ovat? Keskustelen naisten kanssa politiikasta ja taiteesta (sisältää myös elokuvat ja televisiosarjat). Puhumme myös vanhoista sukulaisista, jotka aiheuttavat huolta. Kanssaihmiset ovat aina innostava keskustelun aihe. Joidenkin naisten kanssa puhun ruoasta, yhden naispuolisen ystävän kanssa puhumme vaatteistakin. 

Haapajärvellä tilanvuokraaja perui juhlatilan vuokrauksen muistotilaisuutta varten, koska pitopalveluyrittäjä oli homo.  Homofoobikko-Eira oli saarnannut, etteivät niihin tiloihin homot ja lesbot tule. Kiireessä oli onneksi löydetty uusi tila. Eira oli ylpeä ja itseensä tyytyväinen, sillä hän totteli "Jeesuksen lakia", josta niin moni meistä on luopunut. 

Pekka Aittakumpu vaihtoi Keskustapuolueesta perussuomalaisiin ja mainitsi yhdeksi syyksi fanaattisen ilmastopolitiikan. Harrastaako Keskustapuolue siis "fanaattista ilmastopolitiikkaa"? Minusta kyllä kannattaisi. Aittakumpu taisi sanoa, että persuista käsin on helpompi vastustaa fanaattista ilmastopolitiikkaa. Mielestäni sitä ei edes tehdä yhtään missään.

Otin käyttööni valtakunnallisen E-kirjaston ja olen erityisen ilahtunut digilehdistä, joita on tarjolla. Olen lukenut mm. Maaseudun tulevaisuutta. Ehkä jossain vaiheessa kommentoin lukukokemustani. Olenhan syntynyt ja ensimmäiset vuoteni viettänyt aidossa maalaisympäristössä. 

Kirjat luen mieluiten perinteisinä paperiversioina.

Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut

Kävelin eilen Kalevankankaan hautausmaalle. Haudoille oli kerrostunut keltaisia vaahteranlehtiä. Huomasin, että muutaman puun rungossa roikkui lappu, jossa luki puun nimi. Suosittelisin samaa tapaa kaikkialle. Ei tarvitsisi arvuutella, mistä puusta on kyse. Jospa lintuihinkin saisi nimilaput. Kuka keksisi sellaiset älylasit, jotka tunnistaisivat linnut?

Jyväskylässä jotkut potilaat sanoivat joutavansa Seppälänkankaalle ja meni hetki ymmärtää, että kyse oli hautausmaasta. Tampereella en ole kuullut kenenkään joutavan Kalevankankaalle. 

Sara Hildenin hautamuistomerkissä lukee: Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut. 

Siitäpä saankin aasinsillan (ruotsiksi åsnebrygga) Sara Hilden museoon, jossa on Maaria Wirkkalan näyttely. Maaria Wirkkala on kahden taiteilijan (Tapio Wirkkala ja Rut Bryk) jälkeläinen. Hän piirsi nelivuotiaana tapettimallin ja tuota tapettia valmistetaan edelleen. Jos muistan oikein, hän aloitti opiskelemalla keramiikkaa (äiti oli keraamikko). 

Wirkkala rakentaa näyttelynsä aina tiettyyn tilaan. Tampereella on esillä ainakin lasisia tikapuita ja keinuja, joissa keinuu isän muotoilemia laseja. Lasit on täytetty vedellä. Mietin käsitteleekö taiteilija lasitöillä isäsuhdettaan. Kaikkeahan sitä saa miettiä. Lasiset tikkaat vaikuttavat kovin haurailta. Vesi ei ihme kyllä läiky keinuvista laseista. Seinille on liimattu muutamia taidepostikortteja. Niitä vanhemmat lähettivät matkoiltaan tyttärelleen. 

Yhteen työhön on aseteltu kolariautojen rikkoutuneita tuulilaseja.  Videossa taivaalla kulkevat Lahden seurakunnan vanhat ruumisvaunut. Museon pihalla seisoo keveän näköisiä valaistuja mökkejä.

Wirkkalan taiteessa esiintyy tikapuita, laseja, perhosia, postikortteja, taloja ja tuoleja. Varmaan paljon muutakin. Jännä, että taiteilijoilla toistuvat samat aiheet ja he voivat sanoa, etteivät halua selittää töitään.

Unohdin mainita monta asiaa, mutta ehkä käyn näyttelyssä vielä uudestaan.

Kohtalaisen hiljaista joogaa

Osallistuin "Hiljaisuuden joogaan" Aleksanterin kirkossa. Jooga järjestettiin kirkkosalissa. Joogasin kahden penkkirivin välisellä leveämmällä väylällä. Ohjaaja opetti alttarin edessä ja hänet saattoi nähdä skriiniltä. Suositeltiin lämpimiä vaatteita ja omaa jumppa-alustaa.  Seurakunta tarjosi peittoja ja tyynyjä.

Jooga oli minusta hyvä ja sopivan lempeä tämmöiselle suorittajalle. Ohjaaja puhui välillä yleiskristillisiä kannustavia juttuja, joiden ydin oli, että kelpaat sellaisena kun olet. Minua tuo  kristillinen puoli ei haitannut, enemmän minua häiritsevät joogatunneilla esitetyt huuhaa-terveysväittämät. 

Vaikka oltiin hiljaisuuden joogassa, kuului kirkkoon liikenteen melua. 

Luin jostakin, että italialaiset ovat innoissaan kun näkevät Suomessa ensimmäistä kertaa elämässään uuden kirkon, eikä satoja vuosia vanhaa kulunutta pyhäkköä. Heille tulee yllätyksenä, että kirkkoja voi edelleen rakentaa.

Hiljaisuuden joogaa saa kokeilla kerran ilmaiseksi (eikö sama päde huumeisiin, näin ainakin koulussa luvattiin), muuten kahden kuukauden jakso (jooga järjestetään kerran viikossa) maksaa 25 euroa. Tämä oli toiseksi viimeinen kerta, ensi torstaina en pääse. 

Kävin kysymässä, järjestetäänkö Hiljaisuuden joogaa ensi vuonna ja kuulemma järjestetään paaston aikaan. Paasto taitaa liittyä pääsiäiseen. Entä jos muutenkin sovittaisiin kaikki kirkkopyhien mukaan kuten "Yhtiökokous järjestetään tuhkakeskiviikon jälkeisenä päivänä".

Asunnnottomien päivä

Viime yönä heräsin kahden maissa.  En saanut unta. Yritin toistaa merkityksetöntä sanaa. Kääntelin jalkateriäni kuin tuulilasin pyyhkimiä. Hengitin tietoisesti, pidensin  uloshengitystä. Ei mitään hyötyä. Luovutin.  

Sytytin valot ja aloin lukea kirjaa (Sally Salminen, Aikani Amerikassa). Nousin ylös ja söin mandariinin. Kirjoitin tekstiä liuskan verran, enkä ole vieläkään uskaltanut katsoa mitä. Muutin aikamuotoa, vaihdoin näkökulmaa. 

Joku tiesi kertoa, että on täysikuu.  Se kuulemma selittää kaiken.

Kävin tänään ottamassa influenssa- ja koronarokotukset. Rokottaja ei ollut mikään varsinainen ilopilleri. Ehkä hänkin oli valvonut yöllä.

Tutustuin kuntien yhteiseen E-kirjastoon, jossa on saatavilla useita aikakausilehtiä ilmaiseksi. Eeva-lehdestä luin juttuja voimaantuneista keski-ikäisistä naisista, jotka haluavat elää yksin.  

Rokotuksesta kotiin palatessani näin pitkän surullisen jonon: Asunnottomien yön tapahtumassa (tapahtumaa ei järjestetä yöllä, kuten ei taiteiden yötäkään) vapaaehtoiset jakavat lahjoituksena saatuja vaatteita, hygieniatuotteita, lämmintä ruokaa ja lahjakortteja. On mahdollista saada hiustenleikkuu, Kelan neuvontaa, asunto- ja talousneuvontaa. Artistit esiintyvät.  Ehkä asunnottomien yö kuulostaa dramaattisemmalta kuin asunnottomien päivä. Taiteiden päiväkin vaikuttaisi enemmän eläkeläisten jutulta, eikä ollenkaan yhtä trendikkäältä kuin taiteiden yö.

Minäkin tein pienen lahjoituksen, jolla joku pääsee myöhemmin syömään lounaan. Lahjoitus ei mitään ratkaise, mutta itselle tuli hyvä mieli, eikä maksanut paljon. Jos olisin Jeesus-tyyppi tarjoaisin jollekin asunnottomalle kodin. Koska en ole, maksan  7.70 e.

Viattomuuden aika

Kavin näytöksessä Niagarassa esitettiin Martin Scorsesen elokuvan Viattomuuden aika. Elokuva oli oikea filmikopio, joten ainakin alkuun näytti siltä kuin valkokankaalle olisi levitelty kasa roskia. Koska Niagarassa on vain yksi filmiprojektori, elokuva katkeaa aina kahdenkymmenen minuutin välein ja sali pimenee hetkeksi. Joku lähtee vessaan ja joku toinen yskii. Kaikki järjestelevät jalkojaan parempaan asentoon. 

Viattomuuden aika on vuodelta 1993 ja se on yllättävän hidas amerikkalaiseksi elokuvaksi. Nykyään korkeintaan japanilaiset voivat tehdä näin verkkaista elokuvaa. 

Pidin Viattomuuden ajasta tosi paljon. Elokuva kuvasi 1870-luvun New Yorkin hienostopiirejä, joissa sovinnaiset tavat olivat tärkeitä ja tunteet piti piilottaa. Elokuvan miespääosatyyppi oli kaikesta ihan kuutamolla. 

Salainen rakkausjuttu on tosielämässäkin sellainen,  että kaikki tietävät missä mennnään. Toisiinsa sopimattomasti tykästyneet luulevat, ettei kukaan ole huomannut mitään. Sovinnaisuus voitti tässä elokuvassa, ei rakkaus. Vai voittiko rakkaus kuitenkin? Näin asiat kuitenkin menivät. Heidän elämänsä oli sellainen. Unohdin, että he ovat fiktiivisiä hahmoja.  Pitäisi lukea Edith Whartonin romaani.

Ehkä yksi maailmanhistorian eroottisimmista elokuvakohtauksista näyteltiin hevosvaunuissa, jossa Newland Archer (Daniel Day-Lewis) avasi Ellen Olenskan (Michelle Pfeiffer) hanskan resorin rystypuolelta kaksi nappia ja suuteli hänen paljastunutta rannettaan. 

Tietoturva

Kurssikaverini S on säilyttänyt muinaismuistoja opiskelu- ja kouluajoilta. Kävimme aikoinaan samaa koulua, mutta olimme eri luokka-asteella. Emme vielä tunteneet toisiamme. 

Koulussamme jaettiin oppilaitoksen toimintakertomuksia, haalistuneita vihkosia, joita S edelleen onneksi säilyttää. Vihkosesta löytyvät silloisten opettajien nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Erään opettajan neljän päivän sairausloman alkamis- ja loppumispäivämäärät on kirjattu vihkoon kaikkien nähtäväksi. Ei sentään diagnoosia. Sellaista oli tietoturva 70-luvun puolivälissä. Toisaalta nuo vihkoset eivät levinneet sentään koko universumiin.

Olen lukenut viime aikoina romaaneja, jotka on kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Kiinnostaisi kirjoittaa vähän omasta taustastaan, mutta tiedän siitä melko vähän. Isäni on elossa ja tolkuissaan, mutta häntä vaivaa kapea-alainen muistamattomuus, joka kohdistuu kaikkeen varhaislapsuuttani koskevaan. Joitakin päiviä sitten ymmärsin, että puuttuvat palaset voi hyvin keksiä ihan itse. Säästyy taustatyöltäkin.  Totuus ei rajoita kirjoittamista, eikä tekstistä tule autofiktiota vaan fiktiota. 

Voi olla, ettei tämä toteudu koskaan, mutta saahan sitä ideoida (tämä oli pakko lisätä tähän perään).

Kirjallisuustapahtumat ovat vaarallisia

K kävi pitämässä esitelmän Diabetes-päivillä ja yöpyi luonani. Minunkin oli pakko nousta pystyasentoon ja aktivoitua.

Kävimme Vapriikissa. Luulin, että museon Australian alkuperäisasukkaiden kulttuuria käsittelevä näyttely oli alkanut. Ei ollut. 

Nostalgisoimme Manserock-näyttelyn parissa, pelasimme pelimuseon flippereillä ja kokeilimme laskettelupeliä, joka kävi keskivartalotreenistä. Törmäilin vuoren seinämiin.

Ilalla kävimme ravintola Laternassa, jossa järjestettiin Elämäni runo-tapahtuma. Jos meitä kulttuurikaapuja ei olisi, jouduttaisiin tämmöiset tilaisuudet lopettamaan. 

Esiintyjät puhuivat itselleen tärkeistä kirjoista. Laulaja Seija Hurskaisella se oli Aapinen, toimittaja/tietokirjailija Juha Drufvalla Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia,  kirjailija Salla Simukalla Lea Pennasen Kettusaari ja kirjailija Harri Istvan Mäellä Pascal Quignardin Kaikki elämäni aamut. 

Mies vailla ominaisuuksia on älykön valinta. Normaali-ihminen ei moisiin kirjoihin tartu. Jos olisin lukenut romaanin, muistaisin kyllä mainita asiasta joka käänteessä. Romaani julkaistiin 1930-luvulla ja siinä on kaksi osaa, kolmas jäi kirjailijalta keskeneräiseksi. Drufva sanoi, että toista osaa lukiesssa oli ensimmäinen jo unohtunut. Ensimmäisessä osassa on 858 sivua ja toisessa vain 468. 

Olen nähnyt elokuvan Kaikki elämäni aamut, romaania en ole lukenut, näyttää löytyvän Metsosta. Elokuva on vuodelta 1991 ja se oli silloin ainakin tuttavapiirissäni suosittu. Kaikki elämäni aamut ohjasi ranskalainen  Alain Corneau. Kyse on musiikista, kahdesta säveltäjästä, taiteesta ja barokkisoittimesta nimeltä viola de gamba. 

Jännä, että molemmat naiset olivat valinneet lastenkirjan. En todellakaan väheksy lastenkirjallisuutta. Lea Pennasen kirja kuulosti kiinnostavalta.

Tapahtuman toisessa osassa luettiin osallistujien valitsemat ruonot, ja yritettiin arvata, mikä oli kenenkin runo siinä onnistumatta. Harri Istvan Mäki oli valinnut oman runonsa, joka tuntuu minusta vähän kummalliselta, vaikka ei kai sitä ole kielletty. Muita runoilijoita olivat Fernando Pessoa ja Claes Andersson, yhden runoilijan nimen olen unohtanut. Runot lausui Eriikka Magnusson. 

Lopussa Seija Hurskainen lauloi Kaj Cydeniuksen sävellyksiä Safka Pekkosen säestämänä. 

Kotiin tultuani olin hieman hiprakassa ja ostin K:n kannustamana nettikaupasta vihreän mekon. Kirjallisuustapahtumat ovat vaarallisia.

Tekstihäpeä

Kirjoitin Lääkärilehden tulevaan juttusarjaan pienen henkilökohtaisen tekstin, jonka lähetin eilen. Heti lähetä palkin näpäytyksen  jälkeen minut valtasi epäilys ja häpeä. Pitää hillitä itsensä, ettei pistä sinne uutta karsittua versiota.

Olen käynnistänyt villasukka- ja kirkasvalolamppukauden. En ole vielä sytyttänyt kynttilöitä. Sytytän, kunhan löydän kynttilävarastoni. 

Ihan fiksuna pitämäni henkilö julkaisee somessa juttuja, joilla halutaan kieltää ihmisten toiminnan vaikutus ilmastonmuutokseen tai oikeammin kieltämään koko ilmastokatastrofi. Hän jakaa tekstejä, joissa kerrotaan, miten lämmin helmikuu oli Ruotsissa joskus 40-luvulla. 

On totta, että sää vaihtelee koko ajan, mutta nyt on poikkeuksellista, että vuodesta toiseen keskilämpötila nousee. Myös meriveden lämpötila kohoaa. Sään ääri-ilmiöitä esiintyy aiempaa enemmän. Miksi joku haluaa uskoa jotain harrastelijasäätieteilijää enemmän kuin asiantuntijoita? 

Mietin pitäisikö piilottaa tämän tyypin julkaisut, vastata niihin vai peräti estää hänet? Vai kannattaisiko poistua somesta? Kannattaisi.

Luin Sirpa Selänteen haastattelun Hesarin kuukausiliitteestä. Olisi vaikea viettää aikaa hänen kanssaan. Toisaalta kaltaiseni ilmastoahdistuja ja "mikä nyt on sitten oikein"  -ihminen melkein kadehtii Selänteen selkeää maailmankuvaa.

Retkellä Kuopiossa

 

Pistäydyimme ystävän kanssa Kuopiossa. Hän kävi katsomassa äitiään hoivakodissa, jonka nimi on PuijonKuppee.  Tarkastin yrityksen nimen kirjoitusasun firman sivuilta. 

Ajoimme Kuopioon ystävän autolla, pysähdyimme Jyväskylässä, jossa olen asunut pitkään. Keskustan ostoskeskuksessa pysäytimme vanhemman miehen kysyäksemme parkkihallin sisäänkäynnin sijaintia. Mies näytti ja kuulosti hämmentävän tutulta. Hänellä oli aikoinaan tapana vetäistä kammalla hiuksensa kaljun peitoksi ennen lääkärinkiertoa.  Nyt mies oli laihempi, valkeiksi muuttuneiden hiusten peittona oli tummansininen myssy. Ääni oli sama. Kysyin onko hän M ja hän myönsi olevansa. Kerroin, että olemme olleet aikoinaan samassa työpaikassa. M ei kysynyt mitään, hän ei silloin aikoinaankaan erityisemmin arvostanut naisia. Ihana huomata, etten arastellut häntä enää. En pelkää ketään! Runoilijoita ja filosofeja ehkä pikkuisen.

Kuopio keskellä viikkoa vaikutti hiljaiselta kuin joulupäivän varhainen aamu Tampereella.  Me kolme luokkakaverusta kävimme ravintolassa syömässä. Meitä palveli englantia puhuva sympaattinen nuori mies. Innoistuimme kiistelemään erinäisistä asioista kuten lukuaikapalveluiden merkityksestä kirjailijoiden ansioille. Käytimme niin kovaa ääntä, että tarjoilija tuli kysymään, onko meillä joku ongelma. Hän pelkäsi, että vedämme seuraavaksi erilaiset astalot esille.

Yksi meistä ehdotti, että lukuaikapalvelun käyttäjä voisi tipata kirjailijaa, jos pitäisi kirjasta. Entä, jos lääkärille tai sähköasentajalle maksettaisiin vain nimellinen korvaus ja ansiot koostuisivat palveluiden käyttäjien armosta antamiin ropoihin?

Kävimme VB-valokuvakeskuksessa, jossa oli esillä Maria Laxin näyttely The Other Crowd, joka käsitteli mm. UFO-havaintoja Suomalaisessa pikkukaupungissa. Kuvat olivat vähän Twin Peaks -henkisiä. 

Nukuin yön ystäväpariskunnan vierashuoneessa. Minulle on pedattu perinteiset Beatles-lakanat.

Sain sankollisen puolukoita, joita siivosin iltamyöhällä, puolukat vierivät pitkin keittiön lattiaa tai sitten silmissäni vain vilisi.