Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut

Kävelin eilen Kalevankankaan hautausmaalle. Haudoille oli kerrostunut keltaisia vaahteranlehtiä. Huomasin, että muutaman puun rungossa roikkui lappu, jossa luki puun nimi. Suosittelisin samaa tapaa kaikkialle. Ei tarvitsisi arvuutella, mistä puusta on kyse. Jospa lintuihinkin saisi nimilaput. Kuka keksisi sellaiset älylasit, jotka tunnistaisivat linnut?

Jyväskylässä jotkut potilaat sanoivat joutavansa Seppälänkankaalle ja meni hetki ymmärtää, että kyse oli hautausmaasta. Tampereella en ole kuullut kenenkään joutavan Kalevankankaalle. 

Sara Hildenin hautamuistomerkissä lukee: Kun taide tulee tarpeettomaksi, on loppu alkanut. 

Siitäpä saankin aasinsillan (ruotsiksi åsnebrygga) Sara Hilden museoon, jossa on Maaria Wirkkalan näyttely. Maaria Wirkkala on kahden taiteilijan (Tapio Wirkkala ja Rut Bryk) jälkeläinen. Hän piirsi nelivuotiaana tapettimallin ja tuota tapettia valmistetaan edelleen. Jos muistan oikein, hän aloitti opiskelemalla keramiikkaa (äiti oli keraamikko). 

Wirkkala rakentaa näyttelynsä aina tiettyyn tilaan. Tampereella on esillä ainakin lasisia tikapuita ja keinuja, joissa keinuu isän muotoilemia laseja. Lasit on täytetty vedellä. Mietin käsitteleekö taiteilija lasitöillä isäsuhdettaan. Kaikkeahan sitä saa miettiä. Lasiset tikkaat vaikuttavat kovin haurailta. Vesi ei ihme kyllä läiky keinuvista laseista. Seinille on liimattu muutamia taidepostikortteja. Niitä vanhemmat lähettivät matkoiltaan tyttärelleen. 

Yhteen työhön on aseteltu kolariautojen rikkoutuneita tuulilaseja.  Videossa taivaalla kulkevat Lahden seurakunnan vanhat ruumisvaunut. Museon pihalla seisoo keveän näköisiä valaistuja mökkejä.

Wirkkalan taiteessa esiintyy tikapuita, laseja, perhosia, postikortteja, taloja ja tuoleja. Varmaan paljon muutakin. Jännä, että taiteilijoilla toistuvat samat aiheet ja he voivat sanoa, etteivät halua selittää töitään.

Unohdin mainita monta asiaa, mutta ehkä käyn näyttelyssä vielä uudestaan.

Helminauhaa

Kävin Sara Hildenillä katsomassa ranskalaisen Jean-Michel Othonielin näyttelyn Under an Endless Light. 

Paljon kookkaita helminauhoja. Yhdet helmet roikkuvat jopa museon pihapuussa. Mietin, ovatko jotenkin kiinni oksassa. Pystyisikö tuonne kiipeämään ja pudottamaan kalliit helmet maahan. Onko valvontakameroita? Minua ei kannata epäillä jos niin käy, sillä olen surkea kiipeämisessä ja nilkkakin on vielä kipeä.

Sara Hilden taidemuseon aulaa varten tehtyyn taideteokseen on kasattu vihreitä ja hopean värisiä valaistuja lasitiiliä.  

Näyttelyssä on esillä suuria maalauksia, joissa on kuvattu tyyliteltyjä lähes abstrakteja kukkia sekä vulkaanisesta lasista ja kastanjapuusta muovattuja veistoksia, jotka näyttävät melkein ihmisten rintakuvilta, mutta eivät kuitenkaan ihan. 

Yhdessä huoneessa on ruostumattomasta teräksestä valmistettuja helminauhoja, jotka muodostavat solmuja. Niiden kyljistä voi nähdä oman kuvansa monistettuna. Kuitenkin niin pienikokoisena, etteivät virheet näy.

"Othonielin installaatiot ja veistokset eivät ainoastaan heijasta ympäristön loistoa vaan myös valaisevat sen maagista olemusta. Niitä luonnehtii mahtavuus, ja ne käyvät vuoropuhelua sekä historian että innovaation kanssa." (Näyttelyn esittelystä)

Sara Hilden taidemuseo osti taiteilijan Muranon lasista valmistetun helminauhamaisen työn  kokoelmiinsa jo 2010 (ostovuodesta en ole varma, teos on valmistunut 2010).

Jos en tietäisi, että Othoniel on arvostettu taiteilija ja ritariksi lyöty mies, epäröisin saako näistä pitää. Ovatko työt liian kimaltavia ja koristeellisia.  Liian kauniita.

Uskalsin tykätä näyttelystä, sillä onhan töillä asiantuntijoiden hyväksyntä. Nautin taideteosten kauneudesta ja jälkeenpäin Cafe Saran korvapuusteista ja kahvista. 

Tampereella on nyt esillä kiinnostavaa taidetta. Pitäisi nähdä myös Finlayson Art Area -näyttelykokonaisuus ja Tampereen taidemuseossakin kuuluisi poiketa. Purettavasta toimistotalosta tehdään kesän ajaksi elämyksellinen taidekeskus. Siitäkin pitäisi olla jotain mieltä.

Minullakin on mielipiteitä, usein aika epävarmoja ja tiuhaan vaihtuvia. Othonielin näyttelyä suosittelen (Hesarikin suositteli).

Raportti

Olen viimeisen päivityksen jälkeen käynyt teatterissa (Rednose Companyn Don Quijote) ja sen jälkeen viinillä Teatterinkulman ravintolassa, kuntosalilla, Sara Hildenin taidemuseossa ja kahdesti tekstipajasssa (toisen tekstipajan jälkeen viinillä Konttorissa).  Viherkasvini on menehtynyt.

Eilisessä tekstipajassa käsiteltiin oman kässärini alkua. Tämä herätti horrostavan tekstin kuplimaan kuin jääkaapista lämpimään otetun ja ruokitun taikinajuuren.  Sain vielä tänäkin aamuna uusia ideoita. Tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi tehdä jotain. 

Rednose Company oli taas ihana. "Luimme" aikoinaan lukupiirissä Don Quijoten, joka lienee ensimmäinen eurooppalainen romaani (ainakin espanjalaisten mielestä). Miguel de Cervantes on espanjalaisten Aleksis Kivi ja Don Quijote Seitsemän veljestä, mutta huomattavasti tylsempi ja varhaisempi teos (anteeksi espanjalaiset, nämä ovat omia tulkintojani).

Romaani on todella puuduttava, yli tuhatsivuinen, eikä oikein etene mihinkään, joten lukematta jäi. 

Nämä Rednose Companyn tyypit tekivät siitä mahtavan karnevaalin, jossa yhdistettiin nykyaikaa ja historiaa. Musiikkia, klovneriaa, naurua ja osaavat nuo tyypit tarvittaessa liikuttaakin. Ei liene sattumaa, että yksi heidän näytelmistään on nimeltään Aleksis Kivi (se kannattaa myös ehdottomasti nähdä). 

Sara Hildenillä on esillä museon omia kokoelmia, ulkomaista taidetta.  

Ylimpänä kuva Sara Hildenin suosikkimaalauksesta (Paul Delvaux, Kesä vuodelta 1938). Kerrotaan, että Hilden halusi aina museolla vieraillessaan nähdä maalauksen. 

Seinällä roikkuu myös yksi museon aarteista Francis Baconin maalaus, Kaksoistutkielma George Dyerin muotokuvaa varten vuodelta 1968. Dyer oli pikkurikollinen ja taidemaalarin rakastettu. Alkoholisoitunut Bacon teki itsemurhan 1971. Sara Hilden istui kerran illallispöydässä miehen vieressä ja kuvasi tätä hiljaiseksi ja miellyttäväksi mieheksi. 

Nyt on ryhdyttävä kirjoitustöihin. 

Kuvat: Jussi Koivunen

Heavy Thinker

Vanha ystäväni ja luokkakaverini Kuopiosta tuli käymään Tampereella. Nyt hän on tapaamassa poikaansa ja sen jälkeen hän kyläilee iäkkään tätinsä luona.

Lähden pian kuuntelemaan Eric Claptonia. Keikan piti olla pari vuotta sitten Helsingissä, mutta sattuneista syistä se järjestetään tänään Tampereella paikassa, joka oli ensin Uros areena ja nyt Nokia areena. Pelkäsin Claptonin saavan vaikean koronan, sillä hän kuuluu riskiryhmään (hän on 77-vuotias). Vastoin odotuksiani hän on edelleen soittokunnossa. Näin ainakin oletan.

Kävimme eilen Ikurissa toisen luokkakaverimme ja hänen perheensä luona. Matkustimme junalla, joka pysähtyi johonkin epämääräiseen paikkaan odottamaan Porin junaa. Luulimme sapuneemme Tesomalle ja odotimme turhaan ovien aukeamista. Näimme pusikkoa. Ei ollut vielä Tesoma. 

Näin kolmatta kertaa Anna Retulaisen maalaukset Sara Hildenillä ja toista kertaa taidenäyttelyn Finlaysonin alueella (Samuli Heinonen, Emma Jääskeläinen, Matti Hagelberg,  Heli Hiltunen, Tapani Kokko, Fanni Niemi-Junkola, Jorma Puranen, Janne Rahunen, Esa Riippa, Michael Schilkin, Sebastian Schultz, Christina Stadlbauer, Pauliina Turakka-Purhonen ja Meri Westlin). En ole vieläkään varma, löysinkö kaikki työt, sillä ne on ripoteltu sinne tänne.

Tänään näimme taas Emma Jääskeläisen (vuoden nuori taiteilija) pyöreitä marmorisia veistoksia ja Kristian Krokforsin (vuoden nuori taiteilija vuodelta 1984) mäkiä, taloja, ilma- ja rantapalloja. 

Kärsin Stendhalin syndroomasta (kts.Wikipedia). 

Makoilen sohvalla ja kuuntelen sähkölaitteiden surinaa ja Kerttu-kissan hengitystä.  Kuvassa yllä Emma Jääskeläisen teos Heavy Thinker, joka on tehty jostain kivestä ja narusta. Tykkäsin, kuten muistakin töistä.

Taidetta

Liukastelin Sara Hildenin taidemuseoon katsomaan Anna Retulaisen maalauksia. Ne ovat minulle juuri sopivaa katsottavaa, sillä teokset asettuvat johonkin esittävän ja abstraktin taiteen rajavyöhykkeelle. Hienoja värejä ja helposti sulavia aiheita kuten hedelmä- ja vihannesasetelmia ja kukkia. Retulainen ei todellakaan kopioi kukkia ja vihanneksia, joihin hänellä vaikuttaa olevan erityinen suhde. Ne putkahtavat hänen alitajunnastaan.

Taidemuseossa näytetään lyhyt dokumentti taiteilijasta. Siinä hän liikkuu pääasiassa siirtolapuutarhamökkinsä rönsyilevässä puutarhassa. Retulaista muuten pisti Berliinissä herhiläinen ja hän sai pistoksesta anafylaktisen reaktion. Tämä varmasti kiinnosti teitä. 

Dokkarissa hän kertoo välillä epäilevänsä, ettei hänen teoksistaan ole mihinkään. Toisaalta hän sanoo, että jos maalaus epäonnistuu, niin pitää muistaa, että se on vain maalaus. Sen voi vaikka sutia piiloon. 

Mieleeni tuli, että käsikirjoituskin on vain käsikirjoitus. Se ei ole sota, rakastuminen, kuolema, syntymä, viidenkymmenen vuoden tupakointi tai liukastuminen jäisellä jalkakäytävällä. Käsikirjoituksen voi deletoida.

Kuuntelen David Foster Wallacen kulttiteosta Päättymätön riemu. Käytän nopeutta 1.25, lukijana toimii ihana Olavi Uusivirta. Lukemisen on täytynyt olla melkoinen ponnistus. Erityisen suuri saavutus on ollut romaanin suomentaminen (Tero Valkonen). Olen pian kuunnellut äänikirjaa kuuden tunnin verran ja jäljellä on vaivaiset 63 tuntia. Romaania kuunnellessa saattaa aavistaa, ettei sitä ole kirjoittanut onnellinen ihminen. Wallace tekikin sittemmin itsemurhan.  Toisaalta ei pitäisi tehdä päätelmiä kirjailijan psyykestä hänen tekstiensä perusteella. Tässä tapauksessa kirjailijan mielenterveyden huono tola on muutenkin tiedossa.

Olen ajatellut ukrainalaisia melkein koko ajan. Lähettänyt näkymättömiä rohkaisuajatuksia ja rahaakin. Kävin muuten Kiovassa 80-luvulla, jolloin kaupungin ravintoloista sai tasan yhtä ruoka-annosta, joka koostui kanasta, riisistä (tästä en ole varma vai oliko perunaa) ja säilykeherneistä. Ruokalista oli kyllä varsin pitkä, mutta se löytyi vain paperilta.

Yllä olevan kuvan Anna Retulaisen maalauksesta on ottanut Jussi Koivunen ja kaappasin sen taidemuseon nettisivulta.

Pullarutiini

 

Siskon kanssa on sovittu, että teemme joka päivä vähintään viiden minuutin jumpan, maanantai on vapaapäivä. Jumppasuoritus kuitataan WhatsAppissa. Tämä systeemi toimii, en tiedä miksi. Tavoitteenani on lisäksi ottaa vähintään 7500 askelta päivässä, usein käyn aamusta pienellä lenkillä ja illalla taas uudestaan.

 

Luin tutkimuksen, jonka mukaan uuden rutiinin kehittäminen vie keskimäärin 66 päivää, joten vielä kyse ei ole rutiinista. 

 

Olen kehittänyt rutiinin, jonka mukaan syön joka päivä yhden pullan (tätä rutiinia en ole kehittänyt mitenkään tietoisesti). Pullarutiini toimii yleensä paremmin kuin muut rutiinit, ainoana riskinä on pullien kappalemäärän nousu. Pullan saa korvata leivoksella tai kakkupalalla.

Kävelin eilen Sara Hildenin taidemuseoon (2840 askelta), jonne pääsee ilman ajanvarausta. Nyt pelkään, että koska pääkaupunkiseudulla menee koronan suhteen huonosti, aletaan koko maata kurittaa. Tampereella menee hämmästyttävän hyvin. Museossa oli lisäkseni noin viisi ihmistä. Näyttelyvahdit piileskelivät näyttelysalien nurkissa. Katsojat ja koko henkilökunta käyttivät maskeja.

Esillä oli Kari Vehosalon (1982) töitä. Mies voitti Ars Fennica -palkinnon 2017. Näytillä oli pääasiassa taiteilijan valokuvamaisen tarkkoja suuritöisiä maalauksia, mutta myös piirroksia ja naudan rasvasta tehtyjä veistoksia. Taiteilija kuvaa ikuisia aiheita, kuten kuolemaa ja seksuaalisuutta. En nyt osaa sanoa muuta, käy vielä kun voit.

Odotan suurta kuvataidekokemusta

Kuuntelin toimittaja Anna Tommolaa, joka on kirjoittanut kirjan "Yöllinen elämämme. Miksi näemme unia." Erään teorian mukaan unet ovat simulaatiota, samaan tapaan kuin lentäjät harjoittelevat lentämistä simulaattorissa, me mahdollisesti harjoittelemme unien avulla elämäämme. Myöhästymme junasta, hävitämme lapsemme ja muutenkin epäonnistumme nukkuessamme. Ehkä se sitten auttaa meitä.

Aamun Hesarin digiversiossa haastateltiin unitutkija Timo Partosta. Olemme joko illan tai aamun virkkuja. Olen aamuvirkku. Tarkastan herättyäni vastapäisen kerrostalon valot ja näen valot kolmessa ikkunassa. Siitä tulee turvallinen olo.

Tampereen taiteilijaseura täyttää sata vuotta ja sen kunniaksi Sara Hildenillä on esillä kuuden taiteilijaseuran jäsenen töitä, kaikki taiteilijat ovat syntyneet 50-luvulla: Tomas Byström,  Tuula Lehtinen, Osmo Rauhala, Teemu Saukkonen, Jyrki Siukonen ja Ilkka Vääti. 

Jälkeenpäin ajattelin eniten Tuula Lehtisen töitä (hänen ansiostaan tästä näyttelystä ei tullut all male panel!). Hän on alunperin taidegraafikko ja toiminut alan professorinakin Bergenissä. Nyt ei esillä ollut grafiikkaa vaan maalauksia, punainen vessanpytty täynnä ruusuja ja joukko naisellisia kenkiä.

Taiteilijalle on opetettu, ettei saa maalata pikkutarkasta, kopioida, eikä ainakaan maalata kukkia! Lehtinen on tehnyt tätä kaikkea, mutta kukkatauluissa on aina mukana jotain hyvin henkilökohtaista. 

Vaikka käyn säännöllisesti taidenäyttelyissä ja gallerioissa, en ole ollenkaan varma, vaikuttaako kuvataide minuun kovinkaan voimakkaasti. Liikutun elokuvista, teatterista, kirjallisuudesta ja musiikista. En ole itkenyt taulun ääressä tai vihannut patsasta. Odotan edelleen sitä suurta kuvataidekokemusta. Ärsyynnyn kun joku alkaa tulkita teoksia.

Monissa taidemuseoissa on kiva kahvila ja museokauppa.

Kotikaupunkini Tampere

Maailmassa olisi niin paljon surtavaa, lähi-itää ja muuta. Murehtimiseni ei globaaleja ongelmia ratkaise, joten keskityn tänään sopivan laajuisiin murheisiin. Roskapussin kokoisiin.

Asukas X oli jälleen heittänyt roskapussinsa roskasäiliön viereen. Oli kuitenkin jaksanut singota Sokoksen muovikassiin pakatut jätteet roskiksia ympäröivän lauta-aidan ylitse, mutta kokenut roskasäiliön kannen nostamisen ylivoimaiseksi. Kuka sen sitten siirsi oikeaan paikkaan? Minä. Prkl.

Ystävä Helsingistä tuli käymään. Olin rautatieasemalla häntä vastassa ja ohjasin Tampereen kauneimpia katuja pitkin Sara Hildenin taidemuseoon, jossa on vielä sunnuntaihin saakka esillä Juhani Harrin hieno näyttely.

Taiteilija on asetellut puisiin lootiin lasin taakse kellojen koneistoja, purjelaivojen pienoismalleja, kauhtuneita mekkoja, simpukoita, hiekkaa, kirjoja ja paljon muuta. Esineitä, joita aika on kuluttanut. Mistä taiteilija on tiennyt, että nyt tämä on valmis? Vai onko miettinyt, että ehkä pistän vielä yhden simpukan tai perhosen ja siinä se sitten on.

Vain taideteoksen tekijä tietää, milloin on aika lopettaa. Milloin viimeinen sana, siveltimen veto tai nuotti on paikoillaan. Tai tietää jos tietää.

Ajoimme hissillä Näsinneulan ravintolaan myöhäiselle lounaalle, taivas oli pilvetön, lattia pyöri (pyörii ympäri kerran 45 minuutissa, ei mene pää sekaisin), maisema vaihtui ja olin ylpeä nykyisestä kotikaupungistani. Ruoka maistui herkulliselta, viini oli virkistävää ja palvelu ystävällistä, eikä hintakaan ollut laatuun nähden ihan mahdoton. Kaikki saavat ikkunapöydän.

Näsinneula on valittu vuoden 1970 betonirakenteeksi, jos ette sattuneet tietämään! Se jos mikä on riittävä syy vierailla yläilmoissa.

Kissan unikoulu

Sara Hildenin taidemuseossa on esillä Juhani Harrin töiden (miehen sukunimi oli alunperin Wirtanen) näyttely. Taitelija teki puulaatikoihin asetelmia vanhoista loppuun käytetyistä, usein rikkinäisistä esineistä, joita Juhani Harri ei kuulemma etsinyt vaan ne putkahtivat jostain hänen elämäänsä. Puulaatikot peitettiin lasilla ja teokset ripustettiin seinille.

Minulle tulivat mieleen haaksirikot (johtuisiko siitä, että asetelmissa oli paljon laivoja), hylätyt talot, ajan kuluminen ja kuolema. Asetelmat olivat kauniita.

Istuin näyttelyn jälkeen kahvilassa, johon ilmaantui ryhmä matkalaisia, jotka ottivat kahvia ja ainakin pari vanhempaa miestä nautiskeli kuohuviiniä. Hyvä kun ehtivät istua pöytään, kun piiskuri matkanjohtaja tuli kahvilan ovelle huutamaan, että opastus alkaa. Kahdella vanhemmalla mieshenkilöllä ei ollut kiire, mutta lopulta hekin lähtivät, tosin vastahakoisen oloisesti. Melko pian miehet kuitenkin palasivat, ottivat punaviiniä ja valittivat, ettei oppaan puheesta saanut selvää.

Yhdessä miehet totesivat, että ennen sentään taiteilijat olivat taiteilijoita ja osasivat maalata. Viittasivat varmaan Juhani Harrin taideteoksiin, jotka eivät olleet maalauksia.

Juhani Harri muuten näytti suorastaan kliseisen taiteilijalta, mutta samalla keikarilta komeine viiksineen, partoineen ja hyvin istuvine pukuineen.

Kuulin ohi mennessäni oppaan äänen, joka oli mielestäni erittäin selkeä ja kuuluva. 

Pidän Kertulle unikoulua, aamuyöstä se raapii makuuhuoneeni ovea tassut maitohapoilla, mutta en aio antaa periksi.