Miten selvitä tammikuusta?

 

Tarvitaan punaviiniä, kirjallisuutta, villasukkia,heijastimia, sateenvarjoja, kumisaappaita, veden kestävää ripsiväriä ja resilienssiä. 

Lapsuuteni Kuopiossa tammikuusta selvittiin hengissä  järjestämällä tammimarkkinat (järjestetään niitä kai vieläkin).  Oli aina niin kylmä, että silmäripsiin kertyi sentin paksuinen jää. 

En muista ostaneeni markkinoilta oikein mitään, silti sinne oli päästävä. Helppoheikit kailottivat  jonkun rahasumman ja alkoivat latoa toripöydälle rukkasia. Pöydälle kertyneen rukkaspinon sai sitten sillä summalla.  Tarjoukseen piti tarttua heti. Samaa strategiaa käytetään nettimyynnissä. Helppoheikit näyttelivät, että joutuivat myymään hanskat tappiolla.  

Tarjolla oli viipurinrinkeleitä, hiivalla kohotettuja kuivahkoja leivonnaisia. Maalaisisännät kävivät strip tease -teltassa tai stripparia ja yleisöä varten pysäköidyssä linja-autossa. Markkinat olivat talvinen kohokohta, ihmisiä keräävä atrappi. 

Palataan nykytodellisuuteen. Laternassa järjestettiin taas eilen runoraati. Raatia veti runoilija Erkki Kiviniemi, vakioraatilaisiin kuuluvat edelleen Niina Hakalahti ja Heikki Salo ja vieraana kävi näyttelijä Auvo Vihro. Runot luki Eriikka Magnusson. Eriikka Magnusson on ehkä ainoa ihminen, jonka puheääntä kadehdin. Hän on kuulemma saanut äänen syntymässään. Ääntä ei voi ostaa sovelluskaupasta.

Katsojat saavat runotekstit runoraatiin tullessaan, raati on saanut ne jo aiemmin.  Heillä on siis pieni etumatka. Runoille annetaan leikkimieliset pisteet ja runoja pyritään analysoimaan. 

On ilo kuunnella raatia, mitä kaikkea he runoista löytävät ja miten itsekin alkaa löytää oman tulkintansa. Runoja ei käsitellä tiukkapipoisesti vaan huumori kuuluu asiaan. 

Siteeraan pätkän Anna Elina Isoaron runoa (29/30 pistettä):

"katsot ylös, et näe kattoa/ katsot ympärillesi, seinät ovat lahonneet kuin oljet/ on jäljellä vain ovi, jota vasten painaudut/ vain ovi säpissä/ kahden maailman välissä."

 

Elämä ei ole pelkkää teatteria, se on myös...

Yksi elämän hienoja asioita on kahvipaketin onnistunut aukaisu. Paketista nouseva tuoksu leijailee suloisesti nenän hajureseptoteihin ja huomaa, ettei kärsi anosmiasta.  Olin joskus töissä neurologialla ja siellä hajuaistia testattiin mm. kahvilla. Join juuri avatun kahvipaketin sisällöstä keitetyt aamukahvit.

On turha luulla, etteivät teatteriesitykset kiinnostaisi suomalaisia. Sirkku Peltolan näytelmän Kärpäset (Eino Salmelaisen näyttämö, TTT) näytökset myytiin nopeasti loppuun ja nyt kun keväälle tuli lisänäytöksiä, ne myytiin tunnissa. Tänä aamuna lippuja löytyy enää uudenvuoden aatoksi. Muut 36 näytöstä ovat loppuun varattuja.

Sain liput 3. 5 näytökseen. Olen ostanut kevääksi liput myös näytelmään Verot ja kuolema, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Liila Jokelin, jota fanitan (TTT:n pieni näyttämö), Oppitunteja eläville (Akse Pettersson, Kansallisteatteri pieni näyttämö) ja Rikos ja rangaistus (Esa-Matti Smolander, Q-teatteri). Haluan kokea myös Reko Lundanin kirjoittaman näytelmän Aina joku eksyy (Jaakko Kiljunen, Tampereen teatterin Frenckell näyttämö).  Olen aikoinaan nähnyt KOM-teatterin hienon esityksen samasta näytelmästä.

Elämä ei ole pelkkää teatteria, siihen kuuluvat myös menetykset: Ostin Tokmannin alelaarista kultaköynnöksen  kuolleen värinokkosen tilalle. No ei kultaköynnös korvaa värinokkosta. Ei ihminenkään korvaa toista ihmistä.

Joku kirjoitti somessa, että on niitä, jotka sanovat, etteivät saa pidettyä huonekasveja hengissä ja sitten toisia jotka katsovat kuolevaa kasvia ja toteavat, että kyllä tuolla vielä jotain vihreää näkyy ja alkavat amputoida kasvin nekroosiin menneitä osia. Huonearaliani näytti menetetyltä tapaukselta, mutta se on kaikesta huolimatta toipumassa laajoista amputaatioista. 

Huomasitte varmaan, että yritin muotoilla klikkiotsikon.

Urheilublogi

Olen ulkoiluttanut kirjastosta lainaamiani vastuskävelysauvoja neljä kertaa. Sain säädetyksi sauvojen pituuden sopivaksi, mutta niitä vaivaa merkittävä lyhenemistaipumus. Ehkä joku tietää miten pitäisi toimia. Ihan kelvolliset ne ovat kuitenkin. 

Tänään kävelin Pyynikin jäisiä kävelyuria. Painoin sauvaa alustaa vasten, jolloin kävelysauva lipsahti taaksepäin. Välillä vedin sauvoja perässäni. Hiki valui selkääni pitkin, en tiedä liittyikö se voimakkaampaan rasitukseen vai olinko pukenut liikaa vaatteita päälleni. 

Tunnustan tehneeni kahvakuulajumpassa askelkyykyt ilman painoja ja kädet suorana alhaalta eteen nostot vain kahden ja puolen kilon painolla.

Tästä on muodostumassa vanhenevan naisen urheilublogi. 

Vaihdoin käsikirjoituksessani erään iäkkään naisen ammattin koulun keittäjästä rehtoriin. Se ei vaatinut kuin yhden sanan muutoksen. Kun ihmisestä tulee riittävän vanha ja sairas, ei uralla ole enää niin väliä. Ihan sama onko nainen keittänyt työkseen hernekeittoa vai johtanut koulua. Suunnittelin ensin vaihtavani keittäjän ammatin poliisin työhön, mutta naisia otettiin opiskelemaan poliiseiksi vasta vuonna 1973. Seuraavaksi suunnittelin kansanedustajan ammattia, mutta ehkä heitä muistetaan hautajaisissa jotenkin erityisesti, joten jätin sen. Kukaan ei kiellä minua vaihtamasta ammattia vielä monta kertaa. 

 

 

Residenssi

Hain Vinhan kirjakaupan yhteydessä toimivaan kirjailijaresidenssiin ja pääsin sinne (luulisin, että kaikki halukkaat pääsevät). Kirjakaupan yläpuolella sijaitsevat huoneet ovat residenssikäytössä matkailusesongin ulkopuolella. Aion siis viettää helmikuussa viikon Ruovedellä, jossa on asukkaita alle kolmasosan siitä, miten paljon Nokia areenalle mahtuu katsojia.  Ruovesi on kaunis mökkipaikkakunta, mutta talvella oletan siellä olevan hiljaista. Toivottavasti Ruovedellä ei ole mitään tekemistä, että tulee kirjoitettua. Viikon residenssijakso maksaa 250 euroa. Vieraat seinät inspiroivat kirjoittamaan, ainakin toivon niin. 

Vinhan kirjakaupan yrittäjät Pasi Vainio ja Mikko Vartiainen ovat perustaneet uuden kustantamon, jonka nimi on Vinhan kustantamo.  "Haluamme puolustaa painetun kirjan asemaa ja tuoda saataville tarinoita ja sisältöjä, jotka ansaitsevat tulla kansien väliin", Pasi Vainio sanoo. Kuulostaa hyvältä.

Moni yrittää paeta Facesta, Instasta ja WhatsAppista ja siirtyä johonkin korvaavaan systeemiin. Toivottavasti Bloggerin omistaja ei paljastu natsitervehtijäksi tms. Olen jo aiemmin ladannut puhelimeeni Signalin, jolla viestittelen toiselle pojalleni. Se toimii ihan kuin WhatsApp, paitsi ettei siellä ole juuri ketään. Kuulin myös sellaisesista sosiaalisen median alustoista kuin Pixelfed ja Mastodon. En ole perehtynyt asiaan. 

Tunnen monia ihmisiä, jotka eivät ole somessa, eikä siitä tunnu olevan heille minkäänlaista haittaa. Elävät tyytyväisinä ja seesteisinä ja nukkuvat yönsä rauhallisesti. Vältän äkkiliikkeitä: Katselen rauhassa ja mietin mitä tehdä.

Yliluonnollinen ilmapallo

Keskustelimme kampaajani kanssa yliluonnollisista ilmiöistä. Kampaaja kertoi ystävästään, jonka mies oli kuollut. Vaimo oli toivonut merkkiä mieheltään tuonilmaisista. Mahdollinen merkki näkyi ilmapallon kummallisen käytöksen muodossa. Se toi lohtua kuolleen miehen vaimolle ja lapselle. Todennäköisesti jollain tiedeihmisellä olisi selitys ilmapallon oudolle leijailulle, mutta ei sillä väliä. Lohtu oli tärkein. 

Kun olin lapsi vietin kaksi ja puoli ensimmäistä vuottani äidinäidin luona. Hän oli kansakoulunopettaja, ankara ja uskonnollinen. Kun hän sitten kuoli,  pelkäsin, että hän voisi seurata minua pilven reunalta. Pelkäsin noita yliluonnollisia ilmapallomerkkejä. Kuvittelin, etten pääsisi piiloon hänen katsettaan mihinkään. Ehkä pelkään pikkuisen vieläkin.

Mietin yhtenä päivänä sellaista, että miten kävisi, jos kaikki ihmiset olisivat prikulleen samannäköisiä. Yrittäisivätkö ihmiset jotenkin erottautua toisistaan.  Heräsi monia muitakin kysymyksiä. Olen käyttänyt monta päivää asian pohtimiseen.

Olen käynyt kirjoituskurssilla, jossa olen oppinut uusia sanoja kuten aktanttimalli ja ekspositio.

Kirjastolaina

Ystäväni S vastustaa kirjastojen uudehkoa tapaa tarjota lainaksi urheiluvälineitä.  Tässä yhteydessä mainitsemme usein kahvakuulat. Kirjaston päätehtävä on lainata kirjoja, ei kahvakuulia tai porakoneita (niitäkin on näköjään saatavilla). Voihan olla, että joskus ei fyysisiä kirjoja enää olekaan ja kirjastot siirtyvät lainaamaan soutuveneitä, vasaroita, kitaroita ja sauvasekoittimia. 

Varasin kirjastosta neljän kilon vastuskävelysauvat. Sauvat poikkeavat tavallisista siinä, että kun sauvaa painaa maata vasten, se joustaa. Olen kokeillut sauvoja ainoastaan olohuoneessani. Kun kävin hakemassa varaamani urheiluvälineet, minut valtasi voimakas halu selittää lainaamistani. 

Jos kävelysauvat osoittautuvat toimiviksi muuallakin kuin parketilla, aion hankkia sellaiset itselleni ihan omaksi. Kokeilen ehkä nettikirppareita, sillä tiedän että monessa kodissa pyörii käyttämättömäksi jääneitä urheiluvälineitä. 

Kävin katsomassa ranskalaisen Jaques Audiardin ohjaaman  elokuvamusikaalin Emilia Pérez. Elokuvassa gangsteripomo palkkaa nuoren naisjuristin organisoimaan itselleen sukupuolen korjauksen. Rahasta ei ole pulaa. Minusta tuntui epäuskottavalta, etteivät omaiset tunnistaneet naisen ruumiiseen muuttanutta aviomiestä ja isää, vaikka asuivat myöhemmin hänen kanssaan yhdessä (Emiliaa sanottiin lasten "tädiksi"). Ihminen on muutakin kuin hänen sukupuolensa. Pidin elokuvan tanssi- ja laulunumeroistaan, muuten koin, että elokuvasta puuttui se jokin, joka voisi osua katsojan sieluun.

Tunnustus

 

Tein tänään reki- ei kun ratikkaretken Hiedanrantaan, jonne kiskot nykyään ulottuvat. Kun ratikka kulki Näsijärven rantaan tehtyä tekosaarta pitkin mieleeni tulivat sellaiset paikkakunnat kuin Novosibirsk, Irkutsk tai Jakutia (en ole käynyt niistä yhdessäkään). Haaveilin joskus matkustavani Siperian rataa pitkin, mutta se tuskin on elinaikanani enää mahdollista. Kävelin takaisin kaupunkiin ratikkakiskojen viertä ja äkäinen tuuli kohteli kasvojani kaltoin. 

Minulla on huono omatunto. Sain väitöslahjaksi maalauksen, joka ei enää mahdu olohuoneen  seinälle. Vein teoksen lähellä sijaitsevaan taidekauppaan myytäväksi. Nyt se näyttää koristavan näyteikkunaa. Liikkeen omistava nainen tiesi kertoa, että tauluni maalannut taiteilija on jo iäkäs ja muistisairas. Mies on ollut kovin tuottelias, joten hänen taulujaan näkyy paljon huutokaupoissa. Hän on kyllä taitava ammattilainen ja opiskellut Taideteollisessa korkeakoulussa.

Maalaukseni on tehty sekatekniikalla. Siinä oli kullanväriset kehykset, jotka häikäisivät silmiäni, joten ostin ystäväni neuvosta askarteluliikkeestä maalia ja tupsutin kehykset sienellä hillitymmiksi. Tätä en viitsinyt kertoa naiselle, joka arveli kehysten olevan taiteilijan valitsemat. 

Minun olisi pitänyt varmaan neuvotella hinnasta. Ensin siitä menee 25 % alvia ja sitten viisi prosenttia jotain muuta ja sen jälkeen jäävästä voitosta liike ottaa puolet. Eihän tässä ole mitään järkeä. 

Taideliikkeen myyntiartikkelit hankitaan pääasiassa huutokaupoista tai perikunnat kantavat niitä sinne toiveikkaina. Valikoima on nätisti sanoen monipuolinen.

Tämmöinen huono ihminen minä olen. Taideteoksen ostaminen toiselle on riskipeliä. Olenhan toisaalta nauttinut maalauksesta  jo vuodesta 2008. 

Tavallinen tiistai

Olen iloinen tavallisesta tiistaista. En pidä juhlapyhistä. 

Kahlasin aamulla kuntosalille. Siellä nuori mies hakkasi nyrkkeilysäkkiä niin, ettei omasta hartaasta liikuntatuokiosta meinannut tulla mitään. Hän löi ensin säkkiä nyrkillään ja sitten potkaisi sitä kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Päästi taisteluääniä.  Nyrkkeilysäkki voitti tai ehkä se oli tasapeli.

Kuntosalin lattialla makaa matto, jota yritin siirtää lähemmäksi seinää, mutta se ei liikahtanutkaan. Matto painoi ainakin viisikymmentä kiloa. Oloni oli hämmentynyt, sillä luulin sitä muovilla päällystetyksi vaahtomuovipatjaksi. Eräs nainen sanoi, että oli yrittänyt samaa, mutta patja ei ollut hievahtanutkaan. 

Katsoin dokumentin Pepe Willbergistä ja itkin. Ne vanhat biisit ja artistipapparaiset liikuttivat minua. Pepe Willberg oli sympaattinen. 

Eräs tuttuni pelkäsi lapsena Willbergiä ja parahti itkuun aina kun mies ilmaantui televisioruudulle. Hänen äitinsä joutui sulkemaan television. 

Mietin liikutustani. Vaikka pidän vaikkapa Bachin musiikista, se ei itketä minua samalla tavalla kuin Pepe Wilberg laulamassa "Sinua, sinua rakastan" tai "Rööperiin mä kaipaan niin", jotka ovat saavuttaneet minut siinä iässä, kun aivoni ovat olleet vielä kehittymässä.  Nyt aivoni kutistuvat.

Sunnuntaina näin Jesse Eisenbergin ohjaaman elokuvan A Real Pain, joka kertoo juutalaisista serkuksista, jotka menevät Puolaan valmiiksi järjestetylle matkalle isoäitinsä muistoksi. Minusta se oli paras amerikkalainen elokuva vähään aikaan.

Valepuku

Jatkan Sirkka Turkan runojen parissa. Luin loppuun kokoelman Valaan vatsassa vuodelta 1975. Kokoelman alaotsikko on kertomus. Mikä kertomus? Tämä kertomus ajelehtii proosan ja runon välillä, eikä osaa päättää mihin kuuluu. Minusta se kuuluu runoihin. Pystyn lukemaan runoja vain aamuisin ja siitä viimeistään erotan runon ja proosan. Runohan on välillä  puettu häijysti proosan valepukuun. 

Kuten huomaatte, tässä kirjoittaa ihminen, joka ei ole opiskellut kirjallisuutta vaan lääketiedettä. Joka on joskus sanonut, ettei koskaan lue runoja.

Valaan vatsassa päättyy näin:

 Puiston penkillä auringon ratkomat kasvot hartaalla poimulla Bertil jakoi leivän varpusten ja tiirojen kanssa. Ilta istui vierelle, kesä on aina lyhyt, harvassa lämpimät yöt. Jalassa raskaat saappaat, sielu kuin linnuilla. Ei ketään joka odottaisi. 

Ryijy tuli valmiiksi. Ostin askartelukaupasta rimat sen molempiin päihin. Ripustin käsityön naulaan, joka sattui törröttämään seinästäni.  Katsoin jo eilen netistä ryijymalleja, katselen myös kissavideoita. Pysyn toivottavasti tiukkana ja jätän ryijypaketit ja kissat virtuaalimaailmaan.   

Kertulla oli tapana istua nojatuolin selkänojalla ja terottaa kynsiään ovenkarmeihin. Kuvassa voi erottaa Kertun aiheuttamat tuhot. Nojatuolinkin se tuhosi, mutta verhoilimme sen ystävän kanssa tuolla halvalla ruusukankaalla.

"Kun yritän kirjoittaa, on voima käsistä pois"

 

Luen Sirkka Turkan runoja. Kaikki runoilijan julkaistut runot on tungettu samojen kansien väliin. Yli kahdeksansataa sivua. Kirja painaa suunnilleen saman verran kuin muhkea vesimeloni.  Olen päättänyt lukea ne kaikki. Lainasin runot kirjastosta, mutta päädyin sitten tilaamaan kirjan myös ikiomaksi.

Nyt on menossa hänen toinen kokoelmansa Valaan vatsassa (1976). Sirkka Turkka on ollut aikaansa edellä, sillä hänelle eläimet (varsinkin koirat) olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin ihmiset.  Valaan vatsassa -teos lienee proosarunoa. Tarinat noudattavat runon logiikkaa (onko sellaista termiä), joka poikkeaa meidän arkinuhruisesta logiikastamme. "Kun yritän kirjoittaa, on voima käsistä pois" siinä sanotaan. Ymmärrän hyvin. Voima on käsistä pois, kun pitelee tätä paksua kirjaa, jota Sirkka Turkka ei tule koskaan näkemään.

Kirja alkaa Olli Heikkosen tekstillä Sirkka Turkasta ja hänen runoudestaan. Siitä käy ilmi, että runoilija lopetti kirjoittamisen ollessaan nuorempi kuin minä nyt, toisaalta hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 34-vuotiaana. Toisaalta hän voitti Finlandia-palkinnon ja minä olen voittanut vain ananaskonvehtipalkinnon (valitsijaraatiin kuului ainoastaan yksi henkilö, minä). Toisaalta hän oli nero.

Huvitti lukea siitä, miten turhaa on yrittää hypätä haudan yli, kun kuolema tulee kohdalle, sillä se on melkein sama kuin yrittäisi pidätellä henkeään sen ajan joka tukehtumiseen tarvitaan. Minua huvittavat oudot asiat. 

Valaan vatsassa -kokoelmaa lukiessa tulee sellainen olo, ettei se kirjoittaminen ole niin vakavaa ja vaikeaa vaikka onkin. Luin jostain, että kuoleva kirjailijakollega oli kertonut Anna-Leena Härköselle, että kun hän sai tietää kuolevansa, hänen ensimmäinen helpottunut ajatuksensa oli ollut, ettei hänen tarvitse enää koskaan kirjoittaa. 

Vuoden 2024 toimintakertomus

Minulle ei tapahtunut vuonna 2024 mitään. 

Kävinhän minä leikkauksessa ja minusta irroiteltiin osia, jotka katsottiin tarpeettomiksi. Syöpää ei lopultakaan todettu. Olen siitä iloinen. Molemmat lapseni ovat aikusopiskelleet ja toinen valmistui. Kävin interreilaamassa, vietin viikon Ykspihlajan matkustajakodissa ja osallistuin kirjailijakokoukseen Lahdessa.  

Olen kirjoittanut käsikirjoitusta, josta sitten joskus kuuluu jotakin tai sitten ei. 

Luin 99 kaunokirjallista teosta, ihan vähällä piti, etten yltänyt sataan. Olisi kannattanut lukea eilen joku ohut runokokoelma, jotta sata olisi tullut täyteen. Mitään lukumäärällisiä tavoitteita minulla ei ollut. 

Lukemiini teoksiin kuului myös seitsemän runokokoelmaa (voisi olla enemmän), esseitä luin kolmen kirjan verran ja sarjakuvaromaaneja neljä. Romaaneista liikuttavimpia olivat Claire Keeganin pienoisromaanit Kasvatti ja Nämä pienet asiat. Ehkä vaikuttavin oli Ágota Kristéfin trilogia, hauskin Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Eniten mietitytti Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki. Elizabeth Stroutin romaaneja luin uudestaan enkä pettynyt.

Kävin eilen aamulla kuntosalilla, jossa treenasivat vakiotyypit: pitkä laiha mies, pienikokoinen kahdeksankymppinen sitkeä papparainen, joka käyttää parissa laitteessa irrallista koroketta, saparopäinen nainen ja minä.  Pitkä laiha kertoi käyneensä Nääshallissa kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän tervehtii aina yhtä iloisesti miespuolisia maahanmuuttajasiivoojia ja kehuu heidän työnsä laatua.

Eilisillan istuin yksin kotona ja tänä aamuna näin somesta, että muut olivat viettäneet illan suurissa ystäväryppäissä. Ryvin itsesäälissä. Kukaan muu ei viettänyt iltaa yksin tai ainakaan kertonut yksinäisestä illasta kenellekään. Minulla ei ole krapulaa (nuorena vuoden ensimmäisenä päivänä usein oli) ja lähden kohta ulos.  

Tänään Hesari ilmestyi vain digiversiona ja siinä siteerattiin ruotsalaislehteä, jonka mukaan "Suomi tajuaa, että sota on jo täällä".  Vielä vähän aikaa sitten vakuuteltiin, että Suomi ei ole minkäänlaisessa vaarassa, nyt puhutaan sodasta kuin se olisi väistämätön tai peräti olisimme jo joutuneet sotaan. Pitää täyttää marjaämpäri vedellä. Se on ainoa asia, jonka osaan tehdä.  Toivoisin, että Hesari haastattelisi pasifistia, jos sellaista on enää mahdollista löytää Suomesta.

Toivotan kaikille blogini lukijoille onnellista vuotta 2025!