Olen iloinen tavallisesta tiistaista. En pidä juhlapyhistä.
Kahlasin aamulla kuntosalille. Siellä nuori mies hakkasi nyrkkeilysäkkiä niin, ettei omasta hartaasta liikuntatuokiosta meinannut tulla mitään. Hän löi ensin säkkiä nyrkillään ja sitten potkaisi sitä kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Päästi taisteluääniä. Nyrkkeilysäkki voitti tai ehkä se oli tasapeli.
Kuntosalin lattialla makaa matto, jota yritin siirtää lähemmäksi seinää, mutta se ei liikahtanutkaan. Matto painoi ainakin viisikymmentä kiloa. Oloni oli hämmentynyt, sillä luulin sitä muovilla päällystetyksi vaahtomuovipatjaksi. Eräs nainen sanoi, että oli yrittänyt samaa, mutta patja ei ollut hievahtanutkaan.
Katsoin dokumentin Pepe Willbergistä ja itkin. Ne vanhat biisit ja artistipapparaiset liikuttivat minua. Pepe Willberg oli sympaattinen.
Eräs tuttuni pelkäsi lapsena Willbergiä ja parahti itkuun aina kun mies ilmaantui televisioruudulle. Hänen äitinsä joutui sulkemaan television.
Mietin liikutustani. Vaikka pidän vaikkapa Bachin musiikista, se ei itketä minua samalla tavalla kuin Pepe Wilberg laulamassa "Sinua, sinua rakastan" tai "Rööperiin mä kaipaan niin", jotka ovat saavuttaneet minut siinä iässä, kun aivoni ovat olleet vielä kehittymässä. Nyt aivoni kutistuvat.
Sunnuntaina näin Jesse Eisenbergin ohjaaman elokuvan A Real Pain, joka kertoo juutalaisista serkuksista, jotka menevät Puolaan valmiiksi järjestetylle matkalle isoäitinsä muistoksi. Minusta se oli paras amerikkalainen elokuva vähään aikaan.
2 kommenttia:
Eikös Pepe Willberg sanonut jotain sellaista, että hän laulaa niin kuin ajattelisi laulamalla. Siltä se kuulostaakin.
Aloin vähän kadehtia Pepen ajelehtivaa elämänasennetta, kun itse olen kova murehtija ja varmistelija.
Olen menossa katsomaan tuon saman elokuvan. Kiva kuulla, että pidit sitä tasokkaana. Jospa minäkin.
Hieman petyin Conclaveen, vaikka oli siinä myös puolensa. Petyin myös niin kovasti kehutun sarjan Queen of Fucking Everything loppuosiin. (Oliko niissä puutteita vai onko minusta tullut yleispettyjä?)
Pepeen en pettynyt. Siinä dokumentin perässä tuli myös taltiointi kahdesta Pepen konsertista. Katson varmaan nekin.
Minäkin vähän petyin QOFE sarjaan, en osaa analysoida, mikä mätti. Olihan siinä vauhtia, mutta oliko liikaakin. Ihmettelin sitä humanistimiestä, mitä se siinä teki.
A Real Pain oli elokuva, jossa lopulta tapahtui aika vähän, mutta ne ihmiset alkoivat elää minun päässäni. Eläydyin niihin niin, etten miettinyt ajan kulumista. Siinä ei toisaalta yritetty pakolla itkettää katsojaa, kuten usein amerikkalaisissa elokuvissa.
Lähetä kommentti