Kalliossa

Havaitsin kylpyhuoneessani vikkeläliikkeisen sokerioukan. Havainto johti suurimittaiseen kylpyhuonesiivoukseen. Luin toukkien olevan vaarattomia ja niiden hävittäminen lienee melko mahdotonta, sillä ne voivat pakata tavaransa ja siirtyä asunnosta toiseen. 

Sokeritoukat ovat onneksi äänettömiä. Talossani asuu myös ihmishäiriköitä, joiden häätäminen on kuulemma ollut sekin vaikeaa ja aikaa vievää puuhaa. Häiriköt eivät onneksi asusta samassa rapussa.  

Neuloin villapaidan, jonka malli on leveä. Tein siitä ehkä liiankin laajan, molempiin kylkiin pullistuvat pussit, joissa voisi salakuljettaa useamman kartongin tupakkaa. 

Kävin viime viikolla kahdesti Helsingissä. Ensin kaverin pikkuruisessa yksiössä Kalliossa ja toisella kertaa siskon kanssa Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmän Rosettan kivi. 

Kalliossa lienee Suomen suurin vintagemyymälätiheys. Ostin sähköjohdosta tehdyt korvakorut, sillä oli vaikea poistua pienestä myymälästä ostamatta mitään ja myyjä oli itse väkertänyt korut. 

Kävimme syömässä ravintolassa nimeltä Flät NO 14. Ravintola mainostaa mm. innovatiivisia pikkuannoksia. Ne tarjoiltiin teevadeilta. Ihan hyviä olivat. Pistäydyimme Sivukirjasto-nimisessä baarissa.  

Rosettan kivi oli pieni pettymys, sillä Ryhmäteatterin esityksiltä on tottunut odottamaan paljon. Näytelmä kertoi nimensä mukaisesti Rosettan kivestä. Kivi sijaitsee British Museumissa, mutta Egypti on vaatinut sitä itselleen. Britit ovat keränneet paljon tällaisia "matkamuistoja", ihan ilman lupaa.

Näytelmässä liikutaan 1800-luvulla, jolloin Rosettan kiven kyljen tekstin arvoitusta selvitettiin ja vuodessa 2022, jolloin British Museumissa kohtaavat suomalainen Kaino, joka tekee työtä tulkkina jouduttuaan pois professorin hommista ja anestesialääkäri Safiiya, joka on myös joutunut jättämään työnsä, mutta  eri syystä. Näytelmässä käsitellään kolonialismia ja monia muitakin tärkeitä aiheita, mutta jotenkin näytelmä tuntui vaisulta.  Yllättäen kyseessä on suomalainen näytelmäteksti ja sen ensiesitys, joka on tietysti hieno juttu. 

Söimme teatterin jälkeen kivassa ravintolassa nimeltä The Alley. Kolmen aterian menu maksoi 39 euroa ja ruokia sai jakaa. Saimme maistaa monenlaisia hyviä makuja. Tarjoilijat eivät puhuneet suomea, mutta eivät vaikuttaneet orjatyövoimalta (sitäkin maassamme tapahtuu esimerkkinä nepalilaisravintolat ja thaimaalaiset marjanpoimijat).  

Nyt aion pysytellä Tampereella, joka on hyvä paikka elää.  

Pelastusoppi

Leikkasin tomaattiveitsellä vasemman käden nimettömän kärjestä pienen ihokaistaleen. Veitsessä on vihreä muovinen kahva ja se on petollisen terävä. Muut veitseni ovat tylsiä, joten tämän yhden veitsen terävyys tuli taas kerran yllätyksenä vähän kuin huono ajokeli näin syksyllä. 

Verta tuli paljon, vaikka vamma oli mitättömän näköinen. Yöllä sormea särki niin, että jouduin ottamaan särkylääkettä. Vuoto on jo tyrehtynyt. Pistin nimettömän muovipussiin suihkun ajaksi. 

On hankala kirjoittaa kun yhdessä sormessa tököttää paksu tuppo. 

Suosituttu sarjani Nääshallilla tapahtuu jatkuu. Koska Nääshallin pukuhuoneista on varastettu vaatteita, ne on tuotava kuntosalin naulakkoon. Harjoituksen jälkeen, kun olin kerännyt vaatteeni käsivarrelleni,  joku sanoi, että minulta putosi jotakin. Matolla lojui keltainen muovinen hammastikku. Kun kumarruin nostamaan sen, jostakin putosi erilaisia hammastikkuja ja hammaslankaimia noin kymmenen kappaletta. Keräsin niitä lattialta ja ojensin selkäni, jolloin ulkoiluhousujeni taskusta tippui vielä pari hammastikkua. Olen ahkera hammasvälien puhdistaja, mutta laiska viemään välineitä roskiin, joten pistän ne taskuuni ja saatan käyttää uudestaankin. Porukka istui penkillä ja katseli kun keräsin tikkuja lattialta ja kannoin roskikseen. 

Tuossa julkisessa tapahtumassa oli jotain noloa, en kyllä tiedä mitä.  

On harmaa päivä. Luen Jon Fossen kirjaa Septologia 1-2. Norjalainen kirjailija sai Nobel-palkinnon 2023. Mies kuuluu pisteiden vihaajiin. Piste on ehdoton suosikkivälimerkkini, mutta pidän silti Fossen tekstistä. Fosse käyttää paljon toistoa, ilmankos Septologia on kokonaisuudessaan lähes tuhatsivuinen. Tarinan hidas eteneminen on jotenkin rauhoittavaa. Ei tarvitse pelätä, että jotain tärkeää vilahtaa huomaamatta ohitse.  

Fosse on harvinainen kirjailija, sillä hän on julkiuskovainen ja niin on myös Septologian päähenkilö. Tarinassa ei matkusteta kauas, eikä se yritä olla jotenkin filosofinen kuten Joel Haahtelan pienoisromaanit. Olen kyllä pitänyt niistäkin, mutta pientä kyllästymistä on ilmassa. Saatan kyllästyä Fosseenkin, jos hän jatkaa tällä linjalla ja todennäköisesti jatkaa, sillä ihmisen on vaikea muuttua.  

Tekoäly tiesi, että septologia on uskonnollinen termi ja tarkoittaa pelastusoppia.  

Oletko elossa?

Kun tein väitöskirjaa, matkustin välillä toiseen kaupunkiin tapaamaan statistikkoa.  Eräällä minullekin tutulla miehellä oli tapana soittaa päivittäin tilastonerolle tarkistussoitto, jolla kuulemma varmistettiin, että molemmat olivat elossa. Soittaja kuoli vuosia sitten. Siinä eivät tarkistussoitot auttaneet. 

Olemme kuitenkin sopineet M:n kanssa, että lähetämme päivittäisen tarkistusviestin. Tämä on pilotti, joka jatkuu ellemme kyllästy. Lähetin aamulla ensimmäisen elossaoloilmoituksen. 

Istun Helsingin junassa. Junasta puuttuu vaunu, ja puute aiheuttaa erilaista sähläämistä. Minun vaununi on kyllä paikoillaan. Olen menossa tapaamaan ystävääni, jolla on pääkaupungissa kakkosasunto, pieni yksiö Kalliossa. 

Näin eilen italialaisen elokuvan Timantit, joka kertoo kahden siskoksen omistamasta ompelimosta, joka tekee mm. elokuva- ja teatteripuvustuksia. Elokuvan on ohjannut turkkilainen ohjaaja nimeltään Ferzan Özpetek. Tarina sijoittuu 70-luvulle. Elokuvateatteri oli täynnä katsojia. 

Elokuvassa on paljon naisrooleja, miehet toimivat lähinnä tarinan koristeina. Yleensä se on naisten tehtävä. On siinä rakkaustarinakin, joka tuntuu aika turhalta. Muutamia epäuskottavia tapahtumia. Tärkeintä oli naisten yhteishenki, he auttavat toisiaan. 

Elokuvassa on kuulemma monta italialaisista sarjoista tuttuja näyttelijöitä. 

Timantit on ehdottomasti viihdyttävää katsottavaa.  Huomasin kaipaavani Italiaa. Puhutaan paljon ja syödään hyvää ruokaa. Pukeudutaan huolellisesti. Kaikki on kaunista, surkeakin. 

Elokuvaa katsoessani huomasin pitäväni vanhoista  italoiskelmistä.  

En tahdo

Uimahuoneella nuorehko nainen kertoi ystävälleen, että hän oli mennyt kihloihin. Naisen avomies oli kosinut jossain heille merkittävässä paikassa. Sitä siis oikeasti tapahtuu muuallakin kuin romanttisissa elokuvissa. 

Nainen näytti kihlasormustaan ja minäkin kysyin, saisinko nähdä sen. Nätti oli, vähän vintage-tyylinen, keltakultainen, yksi pieni kivi, mahdollisesti timantti, kiven laadusta ei keskusteltu. 

Nainen sanoi ystävälleen, ettei tuleva avioliitto varsinaisesti muuta mitään. Niin on usein tapana sanoa. 

Kosinta ei ollut julkinen. Niitä näkee elokuvissa ja televisiosarjoissa. Julkinen kosiminen on kamalaa. Mitä sitten jos toinen osapuoli ei haluakaan. Pläjäyttääkö kosittava ein siinä vai vasta jälkeenpäin? 

En ole koskaan haaveillut kosinnasta. Kun odotin kaikin puolin toivottua lasta, äiti alkoi vihjailla ja painostaa meitä avioitumaan. Ja mentiinhän me naimisiin, hankittiin vielä toinenkin lapsi ja sitten myöhemmin erottiin.

Kävimme N:n kanssa Plevnassa yksillä, mutta joimmekin kahdet. Plevnan tarjoilijat oli puettu dirndl-mekkoihin, joka tuntui vähän kornilta. Toivottavasti asuun pukeutuminen on vapaaehtoista, tosin dirndl-mekko näytti olevan jokaisen naistarjoilijan yllä. Miehillä ei ollut nahkashortseja.

Tuossa ylempänä kirjoitin, että usein sanotaan ettei avioliitto muuta mitään. Kun perhesuhteista puhutaan käytetään muitakin kuluneita ilmaisuja. N sanoi, että hän ei pidä siitä että äidit sanovat "Olen minä ainakin jotakin tehnyt oikein, kun lapseni..." Kolmen pisteen tilalle voi sijoittaa tekovaatimatonta lapsen tekemisillä kehuskelua. Mikä lopulta on äidin ansiota. 

Minä voisin sanoa: "Olen minä ainakin jotakin tehnyt oikein, sillä lapseni eivät ole nääntyneet nälkään tai pudonneet hoitopöydältä". 

Saa tulla kosimaan. Kieltäydyn, mutta otan mielelläni timanttisormuksen.  

 

Maaginen raja

Uimarit Mältinrannassa ovat vakuuttuneita siitä, että kymmenen astetta (veden lämpötila) on maaginen raja , jonka alapuolella sormet ja varpaat kärsivät (eivät kuitenkaan ilmeisesti irtoa). 

Kymmenestä asteesta puhutaan näinä päivinä paljon, sillä veden lämpötila oli tänään 10.5 astetta. Kun vesilämpömittari takahuoneessa lopulta näyttää 9.9 astetta on puettava neopreenisormikkaat ja -sukat (tai tossut). 

Sormikkaiden hintahaitari näyttää olevan 7.70 euroa (Temu) ja 39.95 (Partioaitta). Jotkut ovat jo siirtyneet hanska- ja tossukauteen. Omistan neopreenisukat, mutta jostain syystä niitä käyttäessäni jalkateräni pyrkivät kohti veden pintaa, ja se häiritsee uimista. Kukaan muu ei ole havainnut samanlaista ilmiötä. 

Avantouintikin on välineurheilua. 

Joku kehui romaaniani Ei saa elvyttää (2020) Facen Kirjallisuuden ystävissä ja nyt sitä lainataan taas enemmän. Helmet-kirjastoon on ilmaantunut peräti neljä varausta. Somen voima on ihmeellinen, samalla Bookbeatissakin on kehuttu kirjaani. 

Montakohan kertaa olen kuullut samat hyväntahtoiset neuvot: Voisitko kirjoittaa dekkarin (isä)? Historiallisen romaanin (isä)? Kirjoita jostain kahvilasta, jossa ihmiset tapaavat toisiaan (eräs kustannustoimittaja). Kirjoita hassuja sairaalajuttuja (eräs). Etkö voisi julkaista omakustanteen (moni)? Kirjoita omaksi iloksesi (myös moni)/ sukulaisillesi/ naapurin koiralle (tätä kukaan ei ole vielä ehdottanut). 

Vieraani lähti tänä aamuna. Kotona on kovin hiljaista. Taidan lähteä ostamaan ne avantohanskat.  

Kuva: Sain kukan, jonka pystyn ehkä pitämään hetken hengissä.  

Turvapaikka

Osallistuin kaksipäiväiselle ”Ompele merinovillamekko"  -kurssille. Oppilaita oli viisi (yksi äiti ja tytär, sekä kolme muuta) ja opettajia yksi. 

Saatoimme valita kahdesta mallista, joista toista suositeltiin aloittelijoille. En noudattanut suositusta. Muokkasimme kaavoja, leikkasimme kankaat ja ompelimme mekot. 

Olin tilannut sinistä kangasta, joka oli tietysti loppunut, valitsin tilalle värin nimeltä nougat. Mekosta tuli vähän munkin kaavun näköinen.

En ollut koskaan aiemmin käyttänyt saumuria. Mainio vekotin. Huolittelee kankaan reunan, leikkaa ylimääräisen kankaan pois ja ompelee sauman. Voisin ommella enemmänkin, jos käytössäni olisi päivystävä assistentti, joka pujottelisi langat ja ratkaisisi eteen tulevat ongelmat. 

Muu porukka ompeli hiljaa ja keskittyneesti, minä hurrasin, kun sain sauman ommeltua. Miksi aina pitäisi käyttäytyä niin hillitysti. 

Olen katsonut Areenasta ohjelmaa Unelmakoti, jossa osallistujat rakentavat/remontoivat unelmakotiaan, haaveilevat suurista päivällisistä ja ystävien vierailuista. Asuntoihin rakennetaan vierashuone ja ja ruokapöydän ääreen mahtuu vähintään kaksitoista ruokailijaa.  

Keittiössäni on pieni pyöreä ruokapöytä, minulla on (liian) ahdas kylpyhuone. Kodissani on vieras/työhuone, jossa on kapea sänky. Pidän sitä edelleen Kerttu-kissan huoneena, vaikka Kerttu on jo tuhkattu. En omista suuria astiastoja. 

Olen laiska kestitsemään vierailta. Nuorena oli toisenlaista, järjestimme paljon juhlia. Nykyään koti on minulle pääasiassa turvapaikka, jonne kätkeydyn piiloon pahalta maailmalta. 

Kun lakkasin yrittämästä

Olen aikoinaan lukenut työterveyslääkäri Juhani Seppäsen kirjan Selvästi juovuksissa (kirja julkaistiin 2011), joka kertoo Seppäsen yrityksestä pidättäytyä alkoholista vuoden ajan. Kirjoittaja kuoli hiljattain hoivakodissa, jonne oli joutunut alkoholidementian vuoksi.  Laura Pörsti kirjoitti kirjan Antiliikkuja siitä, miten yritti tehdä liikunnasta mieluisan tavan. Laura Friman piti vuoden vaatteiden ostolakon ja kirjoitti traumaattisesta kokemuksestaan kirjan nimeltä Tauko. 

Suunnittelin kirjoittavani kirjan Vuosi ilman kirjoittamista, mutta miten voi kirjoittaa kirjan siitä, ettei kirjoita? R ehdotti nimeksi Lakkasin yrittämästä, vai oliko se Kun lakkasin yrittämästä. 

Eilen tuli Hylsy (alan kirjoittaa Hylsyn isolla alkukirjaimella). Hylsy on ruma karvainen otus, joka örisee, haisee pahalta, eikä sillä ole alkeellisimpiakaan pöytätapoja. Sen ilmaantuminen vie elämänilon useaksi päiväksi. 

Uin 12.4 asteisessa vedessä ja se auttoi. Ainakin hetkeksi. Vesihoitoja on aikoinaan käytetty mielen sairauksien hoitoon, tuskin kovin hääppöisin tuloksin. Vesihoidot saattoivat kestää niin pitkään, että ammeessa joutui nukkumaankin. Kävin tänäänkin uimassa, sillä tarvitsen päivittäisen kylmäaltistukseni. 

Feministinen aikakausilehti Tulva on valinnut seitsemän miestä, joista yleisö saa valita Suomen kelvollisimman miehen. Ehdokkaat ovat: Paleface, Juha Hurme, Fathi Ahmed, Sixten Korkman, Antti Rinne, Riku Rantala ja Pirkka-Pekka Petelius. En ole ihan vakuuttunut tuosta listasta. Tunnen paljon kelvollisempia.  Lehden sivuilla voi äänestää tai ehdottaa jotakuta listan ulkopuolistakin. 

Oletko robotti?

Blogini on ohittanut huomaamatta kahden miljoonan kävijän rajan. Ei kannata juhlia, sillä blogissa pistäytyneet eivät välttämättä ole oikeita ihmisiä. Epäilen robotteja. Kaikki "lukijat" eivät osaisi tunnistaa linja-autoa tai liikennevaloja lukuisista kuvista. Miksi ne tunnistuskuvat ovat usein jotain liikenteeseen liittyvää? Miksei vaikka jäniksiä, päivänkakkaroita, sateenvarjoja, kahvikuppeja tai korvapuusteja? Huomaa, että insinöörit ovat olleet asialla.

Löysin suihkulähteeseen liimatun lapun, jossa luki hyppytyynytyydytys ja alla Suomi, Substantiv/ Freude beim Hüpfen auf einem Sprungkissen. Onhan hyppytyynytyydytyksessä monta y-kirjainta. 

Oli pakko keksiä muitakin sanoja, joissa ei ole muita vokaaleja kuin y. Sytytys, synnytys, kysymys, tylytys, synnytyskysymys, pyydys, pyrkyryys, kyy, syy, pylly, mylly, kylpy, pyllykylpy, sylys, hyppy, kylmyys, yllytys, kyyry, kyykky...

Uintiharrastukseni saavutti eilen huippupisteensä. Kävin uimassa kuntosalin jälkeen ja uudestaan illalla, kun R halusi tutustua Mältinrannan uimahuoneeseen. Haluatte varmaan tietää veden lämpötilan: 12.4 astetta.

En ole aikoihin raportoinut kuntosaliryhmästä. Osa osallistujista on vaihtunut, osa kyllästynyt, sairastunut, toivottavasti kukaan ei ole kuollut (sekin on mahdollista, sillä kyseessä on 60+ ryhmä). Nyt porukkaan on liittynyt nainen, jonka hiukset on sidottu tiukalle poninhännälle, ja joka tekee terhakkaita kyykkyjä samalla kun odotamme ohjaajan aloittavan yhteisen alkulämmittelyn.  Jouduin tuon naisen kanssa pieneen sanaharkkaan. Sukulaiseni vihjasi, ettei sellainen ollut minun osaltani yllättävää vaan suorastaan odotettavissa.  

Kuningatar Kristiina

Osallistuin teatteriretkeen, jollaisia olisin joskus halveksinut. Nuorena katsoin pitkin nenänvarttani tilausbusseilla teatteriin kuljetettuja ikivanhoja (yli 40-vuotiaita) naisia ja mukaan pakotettuja miehiä. Arvelin bussikyytiläisten olevan oikeasti vain vähäisessä määrin kiinnostuneita itse esityksestä. Voi miten väärässä olenkaan ollut. Busseilla teatteriin saapuu myös teatteria rakastavia ihmisiä. 

Bussilla on mukava matkustaa suoraan teatterille ja varsinkin sieltä kotiin. Tällä kertaa bussin viinitarjoilu toteutui vasta paluumatkalla. Kaikki saivat myös sämpylät, joita jäi neljä ylimääräistä, jotka myös jaettiin halukkaille. Tosin pian huomattiin, että kuski oli jäänyt ilman eväitään.  Yksi matkustaja luopui ylimääräisestä sämpylästään, josta oli jo pikkuisen puraissut. 

Näimme Kuningatarnäytelmän, jota esitetään Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Näytelmä kertoo Ruotsin kuningatar Kristiinasta (1626 Tukholma- 1689 Rooma). Kristiinan aikaan Ruotsi oli suurvalta, johon Suomikin kuului. Kun Kristiina syntyi,  toivottiin kovasti poikaa, ja alkuun häntä luultiinkin pojaksi. Poikaahan oli ennustettukin. Kristiina kuulemma pukeutui usein miesten vaatteisiin ja käyttäytyi kuin mies. Miehen sukupuolielimet kuitenkin puuttuivat.

Kristiina sai hyvän koulutuksen ja hänestä oli tarkoitus tehdä kuningatar. Hänen isänsä, Kustaa II Adolf kuoli 30-vuotisessa sodassa, kun Kristiina oli kuusivuotias. Kristiinasta tuli hallitsija 18-vuotiaana. Kuningatar Kristiina ei  halunnut avioitua tai hankkia lapsia, joten hän adoptoi serkkunsa, josta tuli hänen kruununperijänsä.  Kunigatar on kuulemma sanonut "Naimisiin meno vaatii suurempaa rohkeutta kuin sotaan lähtö".

Kuningatarnäytelmässä Kristiinaa esitti Elsi Sloan, joka on käsittämättömän taipuisa ja vahva. Kristiinalla on näytelmässä suhde hovineitoonsa, mutta ei ole tietoa, oliko tämä historiallisesti totta. 

Kristiina kehitti itseään, luki, halusi edistää oppineisuutta ja kulttuuria. Hän kääntyi katoliseen uskoon ja joutui luopumaan kruunustaan, koska eli luterilaisessa Ruotsissa, jossa moisesta saatettiin tuomita kuolemaan. Hän on kuulemma ainoa ruotsalainen, joka on haudattu Pietarin kirkkoon Vatikaaniin. 

Näytelmän oli käsikirjoittanut Jussi Moila ja ohjannut Sini Pesonen. Tarina oli kiinnostava ja kaikin puolin hyvin tehty. Ehkä joku epämääräinen, vaikeasti määriteltävä ja mitattava koskettavuus jäi minulla vajaaksi. Osa yleisöstä nousi lopussa aplodeeraamaan, mutta moinen epäsuomalainen into ei levinnyt koko yleisöön. Nouseminen olisi ollut järkevää, sillä jaloille oli penkkien välissä melko rajallisesti tilaa. 

Kunigatarnäytelmään oli sävelletty oma musiikkinsa (Aleksi Saura). Näytelmä oli melko äänekäs, toivottavasti näyttelijäparkojen kuulo on otettu huomioon. Vaikuttavinta oli kun Elsi Sloan puhkesi laulamaan. 

Haluan tietää Kristiinasta enemmän ja löysinkin hänestä kertovaa kirjallisuutta.  Mika Kaurismäen elokuva Tyttökuningas (2015) kertoo sekin kuningatar Kristiinasta. Eräs lukija tiesi kertoa, että hänestä on tehty myös Hollywood-elokuva, jossa Kristiinaa näytteli Greta Garbo.

Kuva: Cata Portin, Helsingin kaupunginteatteri 

Tavallinen elämä ja riittävästi yliluonnollista

Mike Flanaganin ohjaaman elokuvan, Chuckin ihmeellinen elämä sanotaan perustuvan Stephen Kingin romaaniin (näin kertoo Helsingin Sanomat), mutta ilmeisesti käsikirjoitus on laadittu hänen novellistaan, joka sisältyy kokoelmaan, joka on julkaistu suomeksi nimellä Mitä enemmän verta. En ole mikään suuri Stephen Kingin tai kauhukirjallisuuden ystävä , mutta tekisi mieli lukea tuo novelli. 

Stephen Kingillä on käsittämättömän laaja kirjallinen tuotanto ja monista kirjoista on tehty elokuvia.  Alkuun hänen käsikirjoituksensa tulivat bumerangina kustantamoista ja hän ripusti hylsykirjeet seinälle hakkaamaansa naulaan, johon niitä kertyi paksu pino. Enää kustantamot eivät välttämättä lähetä kenellekään kielteistä vastausta, ei ainakaan paperilla, vaan ottavat yhteyttä vain siinä tapauksessa, että teksti kiinnostaa heitä. Yleensä ei kiinnosta. Stephen King ei ole luultavasti saanut hylsyjä kymmeniin vuosiin.

Chuckin ihmeellinen elämä alkaa kolmannesta näytöksestä, seuraavaksi esitetään toinen näytös ja viimeisenä ensimmäinen näytös. Nyt haluaisin katsoa Chuckin ihmeellisen elämän uudestaan. Tavallaan Chuckin elämä ei ole mitenkään ihmeellinen vaan oikeastaan aika tavallinen. En halua kirjoittaa juonesta enempää. Pidin elokuvan sentimentaalisuudesta ja rakastin yhtä tanssikohtausta. 

Sain lääkäriajan terveyskeskukseen, vaikka kaikki väittävät, että se on mahdotonta. Vaivani ehtivät oikeastaan mennä ohitse aikaa odotellessani, mutta tein saman kuin isäni, menin lääkäriin joka tapauksessa. Lääkäri oli nuori nainen ja kovin ystävällinen. Hän ei tutkinut minua ollenkaan. Minulle opetettiin lääkiksessä, että tärkeintä on anamneesi ja toiseksi tärkein on status, jota hän ei siis tehnyt, vasta kolmanneksi tulevat laboratorio- ja kuvantamistutkimukset. Sain lähetteen laboratoriotutkimukseen, johon toivoin pääseväni. 

Katson Areenasta ruotsalaista ohjelmasarjaa Unelmakoti, jossa arkkitehti ja toimittaja seuraavat ihmisten rakennusprojekteja. Arkkitehti, jo vanhempi mies pussaa kodinrakentajia molemmille poskille niin että kuuluu äänekäs muiskaus. Odotan niitä märältä kuulostavia suudelmia. Siskoni väitti, että mies suutelee ilmaa, minusta hän pussaa uhrin molempia poskia.  Tekisi mieli kelata ohjelmaa ja katsoa suudelmat hidastettuina. 

Tästä tuli tyylitön ja järjetön sotku, mutta omapahan on blogini.  Tämmöinen on Heidin ihmeellinen elämä, ehkä tästäkin saisi elokuvan jos Stephen King lisäisi siihen muutamia yllättäviä yliluonnollisia tapahtumia.