Rauhaa maailmaan

Voitaisiinko Suomeen järjestää humanitäärisiä jalkakäytäviä, joita pitkin saisi liikkua turvallisesti kaatumatta ja luitaan murtamatta.  

Blogin päivittäminen on työlästä: Jos ei kirjoita Ukrainan sodasta on tunteeton ja jos kirjoittaa, ei kukaan halua lukea, sillä sota ahdistaa liikaa. Toisaalta minulla ei ole mitään viisasta sanottavaa sodasta. 

Siskojen kanssa on mietitty sellaista, että pitäisi koota makaronivarmuusvarasto. Kriisin myötä kaupoista alkavat makaronit loppua. Viinipulloja ei kannata viedä kierrätykseen vaan säästää, sillä niistä voi myöhemmin askarrella aseita. 

Olen kuunnellut 12 tuntia David Forster Wallacen romaania Päättymätön riemu, vajaa 57 tuntia on Riemua jäljellä. Kuuntelunopeuteni on 1.25. 

Päättymätön julkaistiin 1995 ja sen tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen. Yhtiöiden sponsoroimat vuoden nimet korvaavat alkuperäiset vuosiluvut ja kirjassa eletään lähinnä Depend-aikuisalusvaatteen vuotta. Romaanissa kuvataan pääasiassa Bostonissa sijaitsevan Einfieldin tennisakatemian opiskelijoita. Huumeet ovat romaanissa suuressa osassa. 

Päättymättömässä riemussa on hulvaton pätkä miehestä, joka päättää lopettaa hampun polttamisen. Kyseisestä huumeesta käytetään peitenimeä Bob Hope. Mies ostaa aina "viimeistä kertaa" Bobbya ja kieltää myyjää enää myymästä hänelle, joten seuraavalla kerralla on etsittävä uusi myyjä. Hän heittää joka kerran kaiken välineistön roskiin ja joutuu sitten ostamaan uuden.  Ostotoimenpiteet ja itsensä pettäminen alkavat hiljalleen vaatia yhä suurempaa vaivannäköä. 

Eipä minulla muuta. Kuten misseillä oli tapana sanoa, toivon rauhaa maailmaan. 

Taidetta

Liukastelin Sara Hildenin taidemuseoon katsomaan Anna Retulaisen maalauksia. Ne ovat minulle juuri sopivaa katsottavaa, sillä teokset asettuvat johonkin esittävän ja abstraktin taiteen rajavyöhykkeelle. Hienoja värejä ja helposti sulavia aiheita kuten hedelmä- ja vihannesasetelmia ja kukkia. Retulainen ei todellakaan kopioi kukkia ja vihanneksia, joihin hänellä vaikuttaa olevan erityinen suhde. Ne putkahtavat hänen alitajunnastaan.

Taidemuseossa näytetään lyhyt dokumentti taiteilijasta. Siinä hän liikkuu pääasiassa siirtolapuutarhamökkinsä rönsyilevässä puutarhassa. Retulaista muuten pisti Berliinissä herhiläinen ja hän sai pistoksesta anafylaktisen reaktion. Tämä varmasti kiinnosti teitä. 

Dokkarissa hän kertoo välillä epäilevänsä, ettei hänen teoksistaan ole mihinkään. Toisaalta hän sanoo, että jos maalaus epäonnistuu, niin pitää muistaa, että se on vain maalaus. Sen voi vaikka sutia piiloon. 

Mieleeni tuli, että käsikirjoituskin on vain käsikirjoitus. Se ei ole sota, rakastuminen, kuolema, syntymä, viidenkymmenen vuoden tupakointi tai liukastuminen jäisellä jalkakäytävällä. Käsikirjoituksen voi deletoida.

Kuuntelen David Foster Wallacen kulttiteosta Päättymätön riemu. Käytän nopeutta 1.25, lukijana toimii ihana Olavi Uusivirta. Lukemisen on täytynyt olla melkoinen ponnistus. Erityisen suuri saavutus on ollut romaanin suomentaminen (Tero Valkonen). Olen pian kuunnellut äänikirjaa kuuden tunnin verran ja jäljellä on vaivaiset 63 tuntia. Romaania kuunnellessa saattaa aavistaa, ettei sitä ole kirjoittanut onnellinen ihminen. Wallace tekikin sittemmin itsemurhan.  Toisaalta ei pitäisi tehdä päätelmiä kirjailijan psyykestä hänen tekstiensä perusteella. Tässä tapauksessa kirjailijan mielenterveyden huono tola on muutenkin tiedossa.

Olen ajatellut ukrainalaisia melkein koko ajan. Lähettänyt näkymättömiä rohkaisuajatuksia ja rahaakin. Kävin muuten Kiovassa 80-luvulla, jolloin kaupungin ravintoloista sai tasan yhtä ruoka-annosta, joka koostui kanasta, riisistä (tästä en ole varma vai oliko perunaa) ja säilykeherneistä. Ruokalista oli kyllä varsin pitkä, mutta se löytyi vain paperilta.

Yllä olevan kuvan Anna Retulaisen maalauksesta on ottanut Jussi Koivunen ja kaappasin sen taidemuseon nettisivulta.

Kiitokset kääntäjille

Oodi-kirjastossa järjestetään käännöskirjallisuuden festivaali Helsinki Lit, joka vaikuttaa vähän tyngältä pandemian vuoksi (tapahtuman voi katsoa Yle Areenasta). Olen oppinut arvostamaan kääntäjiä (aiemmin en heitä juuri ajatellut, en tosin ajatellut paljon muutakaan kirjallisuuteen liittyvää, mietin vain mitä laittaa tänään ruoaksi ja montako potilasta huomenna tulee). Minusta suomentajan nimen voisi laittaa romaanin kanteen, sillä he tekevät hienoa työtä. Harva meistä osaa edes englantia niin hyvin, että tavoittaisi kaunokirjallisen tekstin kaikki vivahteet. 

Kari Hotakainen sponsoroi David Foster Wallacen romaanin Infinite Jestin kääntämistä suomeksi. Rahat käännöstyöhön on hankittu Kimi Räikkös -kirjalla. Romaanin suomentamista on aiemmin pidetty mahdottomana, mutta nyt se ei ilmeisesti sitä enää ole (käännöksen tekee Tero Valkonen). Hotakainen toteaa Imagen haastattelussa, että hänen vaimonsa sanoo menneensä naimisiin ihmisen kanssa, joka maksaa kymmeniä tuhansia siitä, että saa lukea yhden kirjan. 

Parhaan käännöskirjan Jarl Helleman -palkinnon sai tänä vuonna 1800-luvun klassikkoromaanin Daniel Deronda käännös, jonka on tehnyt Alice Martin. Romaanin kirjoittanut George Eliot on muuten nainen (Marian Evans).  Käsitin, ettei teosta ole aiemmin suomennettu. Sitä kuvataan yllätykselliseksi rakkausromaaniksi, joka tempaa lukijan mukaansa toisaalta sanotaan harvan teoksen löytävän samoihin syvyyksiin kuin tämä. Huumoriakin romaanista löytyy. Pitäisi lukea. 

Lukupiirikirjamme Emily Brontën Humiseva harju on sen sijaan suomennettu moneen otteeseen (löysin viisi käännöstä). Nappasin oman kirjani vanhempieni kirjahyllystä ja sen on kääntänyt Helka Varho 1947. Kirjan päälle on kaatunut kahvia ja Varho käyttää kartanosta nimitystä moisio. Teoksesta löytyy vielä varhaisempi käännös, Martta Räsäsen versio vuodelta 1927, itse romaanihan julkaistiin 1847. Uusin suomennos on Juhani Lindholmin tekemä (2006). Humiseva harju on aika hämmentävää luettavaa, sillä odotin ihanaa rakkausromaania. Romaanissa ihmisten kuolema ohitetaan monesti parilla lauseella, ehkä kuoleminen oli tuolloin niin arkipäiväistä, ettei siihen kannattanut jäädä rypemään.

Luimme lukupiirissä Laxnessin romaanin Salka Valka, joka on käännetty suomeksi ensin ruotsin ja myöhemmin islannin kielestä. Ensin mainitusta versiosta puuttui jopa osa romaanista. 

Harva lukija pärjäisi ilman kääntäjiä, ainakin suuri osa kirjallisuudesta jäisi lukematta, sillä kirjoja kirjoitetaan muillakin kielillä kuin ruotsiksi, suomeksi tai englanniksi. Kiitokset kääntäjille!