Paikallinen menestys!

Perjantaina vietettiin Pirkkalaiskirjailijoiden 80-vuotissynttäreitä. Yritin kääntää otsatukkani tyylikkäästi ja pöyheästi pois otsalta ja poltin vasempaan ohimooni punaisen läntin. M luuli, että siltä kohdalta on napsaistu ihokoepala.

Osallistuin Pirkkalaisten juhlallisuuksiin Tampereen raatihuoneella ja ravintola Laternassa. Raatihuoneella puheen piti joku nainen, joka on hierarkiassa Kalervo Kummolan alapuolella ja välitti myös pormestarin terveiset. Pirkkalaiskirjailijoiden puheenjohtaja puhui ja jaettiin Alex Matson-palkinto runoilija, kustantaja J.K. Ihalaiselle. Saimme kuohuviiniä, kahvia, sekä suolaista ja makeaa syötävää, molemmat oli aseteltu valmiiksi samalle lautaselle. Jos olisi halunnut nauttia pelkän leivonnaisen, olisi ollut pakko syödä myös voileipäkakkua.

Siirryimme ravintola Laternaan, jossa söin kantarellirisottoa, kuuntelimme vapaamuotoisempia puheita ja mainiota muusikkoa nimeltään Pelkkä Poutanen. 

Oli mukavaa, eikä mitään kamalaa tapahtunut. Seuraavana aamuna kuitenkin tuntui siltä, että tuli puhuttua liikaa ja se alkoi vähän ahdistaa. Lauloin ahdistuslaulua, Eppujen Ryyppäämään, ryyppäämään -sävelellä, mutta sanat kuuluivat "Ahdistaa, ahdistaa, joka aamu ahdistaa jne.", vaikka joka aamu ei ahdistakaan. Kyllä siitä apua oli. Häpeälaulu on samantapainen, ja siihenkin saa valita melodian ihan itse.

Kävimme lauantaina syömässä ravintola Nonnissa parin ystävän kanssa. Ruoka oli hyvää, eikä Nonni ollut liian hieno vaan sopivan rento. 

Näimme sen jälkeen Frenckellillä Kari Hotakaisen näytelmän Ihmisiksi, joka kertoo yhteiskunnan ulkopuolella jätevuorella asustavasta miehestä ja naisesta, jotka pyrkivät yhteiskunnan jäseniksi. Aamulehti nakkasi näytelmälle viisi tähteä, joka lisäsi odotuksia, mutta aiheutti myös pettymystä. Näytelmä tuntui jotenkin loppuvan kesken. Edessämme istui pariskunta, joka nauroi jo siinä vaiheessa, kun yhtään repliikkiä ei vielä ollut lausuttu. 

Ratinan Suomalaisessa kirjakaupassa lastenkirjani oli aseteltu pystyyn ja sen väliin oli pistetty lappu, johon oli painettu teksti Paikallinen menestys!

Hyveposeeraus

Luin jokin aika sitten Kari Hotakaisen romaanin Tarina, jossa irvaillaan nykyajan tarinallistumiselle. Emme enää osta sohvaa, puukkoa, lasia tai sukkahousuja, vaan niillä kaikilla pitää olla tarina, jonka ostamme. Romaani kertoo myös maaseudun muuttumisesta Virkistysalueeksi sen jälkeen kun kaikki ovat muuttaneet Kaupunkiin ja ihmisiä on asutettu mm. tyhjiin ostoskeskuksiin.

Tarinassa itseeni iski eniten tarpeemme näyttää hieman paremmilta kuin olemme. Kaunistella elämäämme ja valintojamme. Jonkinlainen hyveposeeraus kuuluu nykyään monen elämään. Sanotaan toista, mutta toimitaan kuitenkin toisin. Tiedän tämän, sillä kuulun itsekin näihin ihmisiin. Mainitsen usein autottomuuteni kuin olisin tehnyt valinnan luonnon hyväksi vaikka todellisuudessa en tarvitse autoa ja auton pitäminen maksaa. Osallistun ulkomaalaistyövoiman riistämiseen vain silloin kun tekee mieli nepalilaista ruokaa. En teetä kenelläkään pimeitä töitä, ellei se ole itselleni todella edullista (no tarpeeksi hyvää tarjousta ei ole vielä tullut).

Saan hyveellisyydestä mielihyvää ja tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi kuin muut, vähän kuin uskovainen, joka on välttänyt synnit, mutta joka tarkkailee toisten käytöstä. 

Kävin kuuntelemassa Akateemisen lukupiiriä, jonka vieraana Kari Hotakainen oli. Ennen tilaisuuden alkua kirjailija istui toimettomana ja näytti varsin vaivautuneelta. Kannoin repussani Tarinaa, joka olisi kaivannut signeerausta. Pohdin asiaa aikani, pomppasin pystyyn ja etenin kirjailijaa kohti kuin olisin hypännyt kylmään veteen ja pyysin häntä signeeraamaan opuksen. "Minulla ei ole kynää", hän sanoi, niinpä nappasin läheisestä lukupiiripöydästä kynän. Tähän asti tämä meni ihan hyvin. Sitten aloin höpöttää, että olin tavannut Hotakaisen Kuopiossa vuosia sitten, kun hän vielä seurusteli X:n kanssa. Tähän kirjailija ei sanonut mitään. Myöhemmin muistin ravintolan, jossa silloin istuimme (Lekkeri).  Eihän siitä ole edes neljääkymmentä vuotta.

Jälkeenpäin tietysti hävetti. 

Tilaisuus oli tosi kiva, mieleeni jäi asia, jota en ole Hotakaisen kirjoista huomannut. Niissä ei olla koskaan humalassa. Hotakainen sanoi, ettei hän halua käyttää romaanin henkilöiden käytöksen motiivina alkoholia. 

Kari Hotakainen kertoi, että Ville Viksten kustantamosta oli aikoinaan sanonut, että ammattikirjailijaksi tullaan 30 vuodessa, jonka jälkeen saa olla tarkaana maaneerien kanssa. Minulla ei siis ole minkäänlaisia mahdollisuuksia tulla ammattikirjailijaksi toisaalta ehkä merkittäviä maaneerejakaan ei ehdi kehittyä.

Kiitokset kääntäjille

Oodi-kirjastossa järjestetään käännöskirjallisuuden festivaali Helsinki Lit, joka vaikuttaa vähän tyngältä pandemian vuoksi (tapahtuman voi katsoa Yle Areenasta). Olen oppinut arvostamaan kääntäjiä (aiemmin en heitä juuri ajatellut, en tosin ajatellut paljon muutakaan kirjallisuuteen liittyvää, mietin vain mitä laittaa tänään ruoaksi ja montako potilasta huomenna tulee). Minusta suomentajan nimen voisi laittaa romaanin kanteen, sillä he tekevät hienoa työtä. Harva meistä osaa edes englantia niin hyvin, että tavoittaisi kaunokirjallisen tekstin kaikki vivahteet. 

Kari Hotakainen sponsoroi David Foster Wallacen romaanin Infinite Jestin kääntämistä suomeksi. Rahat käännöstyöhön on hankittu Kimi Räikkös -kirjalla. Romaanin suomentamista on aiemmin pidetty mahdottomana, mutta nyt se ei ilmeisesti sitä enää ole (käännöksen tekee Tero Valkonen). Hotakainen toteaa Imagen haastattelussa, että hänen vaimonsa sanoo menneensä naimisiin ihmisen kanssa, joka maksaa kymmeniä tuhansia siitä, että saa lukea yhden kirjan. 

Parhaan käännöskirjan Jarl Helleman -palkinnon sai tänä vuonna 1800-luvun klassikkoromaanin Daniel Deronda käännös, jonka on tehnyt Alice Martin. Romaanin kirjoittanut George Eliot on muuten nainen (Marian Evans).  Käsitin, ettei teosta ole aiemmin suomennettu. Sitä kuvataan yllätykselliseksi rakkausromaaniksi, joka tempaa lukijan mukaansa toisaalta sanotaan harvan teoksen löytävän samoihin syvyyksiin kuin tämä. Huumoriakin romaanista löytyy. Pitäisi lukea. 

Lukupiirikirjamme Emily Brontën Humiseva harju on sen sijaan suomennettu moneen otteeseen (löysin viisi käännöstä). Nappasin oman kirjani vanhempieni kirjahyllystä ja sen on kääntänyt Helka Varho 1947. Kirjan päälle on kaatunut kahvia ja Varho käyttää kartanosta nimitystä moisio. Teoksesta löytyy vielä varhaisempi käännös, Martta Räsäsen versio vuodelta 1927, itse romaanihan julkaistiin 1847. Uusin suomennos on Juhani Lindholmin tekemä (2006). Humiseva harju on aika hämmentävää luettavaa, sillä odotin ihanaa rakkausromaania. Romaanissa ihmisten kuolema ohitetaan monesti parilla lauseella, ehkä kuoleminen oli tuolloin niin arkipäiväistä, ettei siihen kannattanut jäädä rypemään.

Luimme lukupiirissä Laxnessin romaanin Salka Valka, joka on käännetty suomeksi ensin ruotsin ja myöhemmin islannin kielestä. Ensin mainitusta versiosta puuttui jopa osa romaanista. 

Harva lukija pärjäisi ilman kääntäjiä, ainakin suuri osa kirjallisuudesta jäisi lukematta, sillä kirjoja kirjoitetaan muillakin kielillä kuin ruotsiksi, suomeksi tai englanniksi. Kiitokset kääntäjille!

Varasto

Palaan vielä kerran (puuttuviin tai vääränlaisiin) kritiikkeihin vaikka olin jo luvannut itselleni, että jätän aiheen taakseni, eksytän Lapin erämaihin ötököiden syötäväksi ja näännytän nälkään. 

Kuuntelin Kari Hotakaisen haastattelun, jossa hän totesi, että kirjailijat, jotka eivät muka välitä kritiikeistä tai sanovat, etteivät edes lue niitä, valehtelevat tai eivät ole tehneet hommaansa tosissaan. Kun on monta vuotta istunut hartiat lysyssä läppärin ääressä niin toivoohan sitä, että joku aviisi reagoisi tulokseen jotenkin ja mieluiten tietysti positiivisesti.

Ohjelmassa Hotakainen kertoo, ettei hän puhunut vuosiin muuta kuin ihan pakolliset. Olen tavannut hänet kerran kun hän oli nuori aloitteleva runoilija, eikä hän tosiaankaan avannut suutaan. Hän rikkoi hiljaisuuden vasta kun Klassikko julkaistiin.

Haastattelussa Hotakainen suhtautuu epäillen kirjailijoihin joita mainitaan hyviksi keskustelijoiksi. Jos on hyvä puhumaan, ei voi olla kovin suuri kirjailija.

Kaikenlainen kommunikointi on ongelmallista, sillä siihen sisältyy väärinymmärryksen riski, joten Hotakaisen puhumattomuutta voi pitää ymmärrettävänä. Sanoilla voi saada paljon pahaa aikaan. Minäkin olen kerännyt varastoon vuosien ikävät nirhaisut. Niitä on niin paljon, että voisin vuokrata varaston. Oman kopin niille, jotka olen kuullut ja isomman tilan niille, jotka olen suustani päästänyt.

Siteeraan tähän loppuun vielä Jani Saxellin kirjoitusopasta Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020):  
Silti nykyajan aleksiskivet, Kelan ja työ-ja elinkeinotoimiston ahdistamat elämäntaiteilijat, ottaisivat mieluummin August Ahlqvistin vainoajakseen kuin täyden hiljaisuuden ja nimettömyyden osakseen.
Kirjallinen huomiotalous on nykyisin entistä polarisoituneempaa ja julmempaa. Toiset saavat kaiken ja vielä vähän päälle. Heitä juhlitaan naistenlehtien kansijutuissa ja Helsingin ja Turun kirjamessujen seinälakanoissa. Kustantamot nostavat yksiä sesongin "ilmiöiksi" ja "kärkikirjailijoiksi", sietävät toisia jotenkuten listoillaan...

Nyt unohdan taas hetkeksi ruikutuksen, jonka olen yrittänyt naamioida jonkinlaiseksi yleiseksi kirjallisuuden tilasta huolestuneisuudeksi.  Lähden käymään sallitun meren rannassa ja mahdollisesti merelläkin!

Lupauduin mukaan yhteen pieneen juttuun, jossa pitäisi olla nokkela ja hauska. Hieman stressaa vaikka tämä on kuulemma joku pilotti.  Eikös pilotti tarkoita lentäjää? Pelkään lentämistäkin.

P.S. Erikoiset asiantuntijat -blogi on kirjoittanut esikoiskirjastani Ei saa mennä ulos saunaiholla, (linkki) kiitokset erikoisille!