Puhun niin totta kuin osaan

Ostin eilen lipun Työviksen Eino Salmelaisen näyttämölle Jeanne d'Arcin housut -näytelmään.  Jos lipun käy ostamassa esityspäivänä teatterin lipputoimistosta, saa kirjailijaliiton kortilla alennusta. Tämänkin näytelmän oli sattumoisin ohjannut Linda Wallgren kuten hiljattain näkemäni Red Nose Companyn Aleksis Kiven. 

Näytelmä oli humoristinen, poliittinen ja feministinen ja siinä käsiteltiin 1400-luvulla roviolla poltetun Jeanne d'Arcin elämää sekä kahden Annelin, Auer ja Jäätteenmäki, kohtaloa. Housut liittyvät siihen, ettei nainen saanut Jeannen elinaikana pukeutua pitkiin housuihin. Jeanne d'Arc julistettiin myöhemmin pyhimykseksi. Hän ei itse saanut nähdä tätä uranousua.

Jeanne d'Arcin housut oli karnevalistinen ja ehkä vähän liiankin runsas (henkilöitä oli edellä mainittujen lisäksi Paavo Lipposesta ja Sanna Marinista Tytti Yli-Viikariin). Jännä yksityiskohta oli poliisin peitetehtävässä esiintynyt Anneli Auerin miesystävä Seppo. 

Välillä nopeatempoiset repliikit tahtoivat peittyä hälinään, mutta ei se minua suuremmin häirinnyt. Näytelmän jälkeen kuulin erään katsojan sanovan, että teatteri on multimodaalinen taidemuoto, googlasin sanan tänä aamuna ja huomasin sitä käytettävän lähinnä verkkosisällöistä, joissa tarjotaan materiaalia kaikille aisteille.

Olin jo osittain unohtanut Jäätteenmäki-tapauksen, jossa pääministeri (Jäätteenmäen ura päämisterinä kesti 69 päivää) vuosi salaisia papereita, jotka hän sai presidentin neuvonantajalta Martti Manniselta. Papereissa oli Paavo Lipposen ja George W Bushin keskusteluja koskien Suomen liittymistä Yhdysvaltain johtamaan koalitioon Irakin sodassa (Wikipedia...).  En ehkä vieläkään ihan ymmärrä mistä Jäätteenmäkeä syytettiin, ilmeisesti valehtelusta. Luotan siihen, että joku besserwisser-lukija oikaisee minua tässäkin asiassa.

Esityksessä saunottiin paljon, joka taitaa olla pelkästään suomalaiseen politiikkaan liittyvä harrastus.

Moni asia jäi minulta varmaan huomaamatta, sellaista tykitystä esitys välillä oli. Näytelmän alkupuolella mietin mitä ruokaa tänään sunnuntaina valmistaisin, mutta unohdin ruoka-asiat melko pian.

Näytelmä muuten päättyi mainioon musiikkipläjäykseen. Petra Poutasen musiikki oli muutenkin olennainen osa näytelmää. 

Nyt siteeraan Jäätteenmäkeä "Puhun niin totta kuin osaan". Tämän otan ihan arkikäyttöön. 

Kuva Kari Sunnari/ Tampereen työväenteatteri

Hitler ja Blondi

Ostin ihan ex-tempore lipun Työviksen Eino Salmelaisen näyttämölle, jossa esitetään näytelmää Hitler ja Blondi. Sain vielä paikan ensimmäiseltä riviltä, joitakin paikkoja olisi löytynyt parveltakin.

Näytelmän käynnisti Blondia, Hitlerin suosikkikoiraa (saksanpaimenkoira tietysti) esittävä Verneri Lilja, joka kysyi onko yleisössä natseja, onko uusnatseja, onko niitä jotka sanovat "En minä mikään natsi ole, mutta..."

Seela Sella asteli lavalle valkoisessa paidassa, kravatissa ja mustissa housuissa. Hän kiinnitti nenänsä alle mustat viikset ja hänestä tuli ihan oikea Hitler.

Mariola Aniolek/Aino Ranta (en tiedä kumpi) soitti pianomusiikkia, jota Hitler olisi inhonnut.

Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Michael Baran, joka on juutalainen kuten Seela Sellakin. Ehkä siksi tämä tuli niin lähelle katsojaa vaikka ei ihan perinteinen näytelmä ollutkaan. Vaikka liikuttiin menneessä niin esitys kiinnittyi nykyaikaan. Eikä sitä tarvinnut, lukuunottamatta alun natsikyselyä, edes sanoa.

Tiedämme miten Hitlerille kävi, mutta mikä oli Blondin kohtalo? Nyt seuraa juonipaljastus: se sai syanidikapselin päivää ennen kuin Hitler ampui itsensä.

Seela Sella oli samalla niin hauras, mutta niin vahva ja karismaattinen. Verneri Lilja taas vinkeän poikamainen. Nämä kaksi olivat niin vastustamaton yhdistelmä, että lopussa kaikki pomppasimme pystyyn ja minua itketti kunnes valot syttyivät, kaivoimme kännykät esiin ja lähdimme kotiin.

Kuva Tampereen työväenteatteri Kari Sunnari

Kovin karvas pala

Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöllä esitetään David Mamet'n näytelmää Karvas pala (Bitter Wheat), joka sai maailman ensi-iltansa Lontoossa viime kesänä. Tuore tapaus siis. Näytelmän vastaanotto oli tuolloin ristiriitainen.

Karvas pala kertoo häikäilemättömästä elokuvamogulista, joka muistuttaa kovasti Harvey Weinsteiniä. Työviksen versiossa tätä hirvitystä esittää ansiokkaasti Aimo Räsänen.

Näytelmää on kritisoitu siitä, etteivät naiset saa  ääntään kuuluviin vaan taas kerran näyttämöllä roiskii suuri miestähti. En osaa nähdä asiaa ihan noin, minusta asetelma korosti naisten heikkoa asemaa. Koin piinallisena ensimmäisen puoliajan loppumisen raiskaukseen, sillä silloin on tapana taputtaa. En kyennyt läpsyttämään käsiäni, eikä sitä tehnyt vieressäni istunut tuntematon nainenkaan. Osa yleisöstä piti ilmeisesti raiskausta jotenkin huvittavana, sillä heitä nauratti.

Kyseessä oli komedia, asia ilmoitettiin meille jo näytelmän alussa ja kyllä välillä naurattikin. Päähenkilön egoistinen, narsistinen, rasistinen ja misogyyninen ajatusmaailma oli suorastaan nolo. Latasin mieheen melkein kaikki tietämäni negatiiviset sivistyssanat.

Vaikka tämän näytelmän keskiössä sikaili Barney Fein (Aimo Räsänen), tuli kyllä selväksi, että hän ei ollut ainutlaatuinen, vaan naisia kohdeltiin (kohdellaan) elokuvabisneksessä muutenkin kuin kulutushyödykkeitä. Kaikki muukin oli ostettavissa, palkintoja myöten.

Oli näytelmässä muitakin näyttelijöitä. Yoko Takeda, Suvi-Sini Peltola, Jari Ahola, Janne Kallioniemi, Tommi Raitolehto ja Joes Teka. Pidin Suvi-Sini Peltolan jämäkästä sihteerin roolista. Näytelmä oli ohjannut Milko Lehto.

Karvas pala herätti keskustelua Facessa, joka ehkä osoittaa, että se jollain tavalla meni tunteisiin. Antaisin näytelmälle kolme tähdykkäistä viidestä.

Tein teatterissa käydessäni uuden huomion, sen portaikosta pääsee suoraan ravintola Teatterin kulmaan, jonka vessaan tai tiskille ei tarvitse jonottaa. Olen teatterivessojen erityisasiantuntija.

Kuva Kari Sunnari/ Tampereen työväenteatteri