Sara Hildenillä on esillä newyorkilaisen Martha Diamondin (1944-2023) maalauksia. Taiteilija taisi asua koko ikänsä New Yorkin Boweryllä (Bowery on katu Manhattanilla, jos joku ei sitä tiedä). Monet maalaukset kuvaavat pilvenpiirtäjiä. Kookkaat työt ovat värikkäitä, ja maalauksissa voi nähdä liikettä, vaikka pilvenpiirtäjät törröttävät paikoillaan.
Opin näyttelystä, että oikeakätinen Diamond suti öljyväriä kankaalle vasemmalla kädellään. Minunkin pitäisi kirjoittaa "vasemmalla kädellä", pitäisi uskaltaa epäonnistua. Olen usein onnistunut epäonnistumaan, vaikka pelkään epäonnistumista. Pitäisi lopettaa pelkääminen. Miten se tapahtuu?
Tilasin tapetit olohuoneen seiniä varten. Nyt jännittää. Ehkä olohuoneesta tulee kamala. Tapeteissa on eläinten kuvia. Entä jos menen yöllä olohuoneeseen ja pelästyn pupuja, kettuja ja hirviä. Tapetti ei eläinhahmoista huolimatta näytä lastenhuoneen tapetilta. On tapetissa puitakin.
Luin Hesarista tuholaistorjujasta, joka toimii välillä lutikkasyöttinä. Nyt toimittaja vietti yön lutikoita houkuttelemassa. Lutikkasyötti nukkuu metallijalkaisesta askeettisessa sängyssä, jonka jalat seisovat kupeissa, joista lutikka ei pääse etenemään syötin kimppuun vaan jää kuppiin. Jos ansoihin ryömii lutikoita, voidaan päätellä, että torjuntatoimia on jatkettava. Ihmissyötti nukkuu makuupussissa, joka ei saa roikkua lattialla. Myöskään latauksessa olevaa puhelinta ei saa ottaa sänkyyn.
Tuholaistorjuja sanoi, että luteeseen pitää suhtautua kuin hyttyseen, molemmat hyönteiset tarvitsevat veriateriansa. Pyydän anteeksi kauhunsekaista suhtautumistani luteisiin, vaikka hyttyset jotenkin hyväksyn.
Isäni lapsuudessa perhe lähti talvipakkasella sukulaisreissulle ja talo jätettiin kylmilleen, jolloin epätoivotut eläinasukkaat kuolivat. Sitä voisi kutsua ekologiseksi tuholaistorjunnaksi.
