Luin aikoinaan Patjim Statovcin Bollan, eikä se ollut mikään "kiva" kirja, vaan rankka kokemus. Tiesin siis mitä odottaa kun menin katsomaan romaanin pohjalta dramatisoidun Helsingin kaupunginteatterin näytelmän. Ystävä oli ylistänyt esitystä.
Bollassa eletään 1990-luvun Kosovossa. Albaanit ja serbit ovat toistensa vihollisia. Naimisissa oleva albaanimies rakastuu serbimieheen. Molemmat ovat opiskelijoita, albaani Arsim haaveilee kirjailijan ammatista ja Miloš opiskelee lääkäriksi. Hänellä on tapana seistä peilin edessä ja sanoa "Minusta tulee lääkäri". Miehet kohtaavat kahvilassa, onko tilanne sattumaa vai sovittu? Tästä ei voi seurata mitään hyvää.
Seuraavassa kohtauksessa he jo harrastavat seksiä, joka tuntuu ihan todelta. Luin, että seksikohtaukseen on käytetty asiaan perehtynyttä koreografia.
Näytelmän henkilöt eivät ole sympaattisia ja samaistuttavia. Toki he ovat vaikeassa tilanteessa, rakkaus on kiellettyä ja maassa soditaan. Ainoa sympaattisen tuntuinen tyyppi on vanginvartija. Arsimin vaimo tuntuu vaivaannuttavan alistuvalta. Mies lyö raskaana olevaa vaimoaan.
Romaanista on saatu aikaiseksi vahva ja ahdistavakin näytelmä. Tykkään onnellisista lopuista, mutta sitä en saanut. Ei kai niitä ole elämässäkään. Joku sanoi, että jos haluaa onnellisen lopun, on tarina lopetettava oikeassa kohdassa.
Ihmiset kärsivät yksinäisyydestä, eivätkä kohtaa toisiaan aidosti. Tälläkin hetkellä soditaan.
Milja Sarkola on ohjaajana tehnyt hyvää työtä. Mikko Kauppilan Miloš oli hieno! Rakastan hänen näyttelijäntyötään.
Kävin esityksen jälkeen ostamassa suklaata. Olisin mennyt viinilasilliselle, jos olisi löytänyt sopivaa seuraa.
Kuva: Tampereen teatterikesä, Ilkka Saastamoinen
