Kävin torstaina Salossa. En tavannut Salon suurta poikaa Sauli Niinistöä, joka vieraili paikkakunnalla samaan aikaan. Väitettiin, että Niinistö liikuttui entisessä kotikaupungissaan kyyneliin, mutta epäilen kyynelehtimisen liittyneen kyynelnesteen ominaisuuksiin ja viimaan, joka kaupungissa puhalsi. Kyyneliä pidettiin söpöinä, olivathan ne presidentin kyyneleitä ja niitä pidettiin osoituksena siitä, että presidentilläkin on tunteet.
Minulle Salo on vain harmaa kaupunki, jonne on vaikea matkustaa Tampereelta ja jossa asuu nykyään sukulaisia, silti simäni valuivat kyynelnestettä. Kyynelehtiminen liittyi kyynelnesteen koostumuksen huonontumiseen ja erikoista kyllä kuiviin silmiin. Kyynelten laatukin voi huonontua.
Salon taidemuseossa oli esillä kiinalaisen valokuvaajan ja arkkitehdin Cheng Jiagangin töitä. Lavastetuissa kookkaissa valokuvissa naispuoliset näyttelijäopiskelijat poseerasivat terästehtaassa, kaivoksessa ja ihmisten muokkaaman luonnon keskellä kuin sievät nuket. Isäni eteni näyttelyssä kuvalta toiselle sellaista vauhtia, etten tahtonut pysyä perässä. Epäilen, että hän tuli näyttelyyn ihan vaan minun takiani.
Vaihdoimme isän huonekasveihin mullat ja suuremmat ruukut. Miksi moni tylsä työ muuttuu vieraassa ympäristössä siedettäväksi? Omat kasvini joutuvat kitumaan ilman tuoretta multaa ja lisäelintilaa. Ruukut puristavat kivuliaasti juuria ties monettako vuotta. Lapsillekin ostetaan uudet kengät. Ehkä joku naapuri voisi huoltaa kasvini, minä voisin vaihtaa naapurin kukkamullat.


