Ananaskonvehtipalkinto

Koska en ole saanut, enkä tule saamaankaan kirjallisuuspalkintoja, olen antanut itselleni jokaisesta kirjasta ananaskonvehtipalkinnon. Suunnittelin saavani kyseisen arvostetun palkinnon myös seuraavasta romaanistani Lääketieteen sanakirja, mutta muutin mieltäni ja päädyin antamaan sen presidentti Donald Trumpille hänen työstään kulttuurin ja rauhan puolesta. Emme ole vielä sopineet tuleeko hän noutamaan palkinnon Tampereelta vai matkustanko Washingtoniin luovuttamaan sen. Olen joutavampi matkustamaan, mutta toisaalta Donaldilla on oma lentokone. 

Käyn kolmessa kaupungin 60+ liikuntaryhmässä (kahvakuula, kuntosali ja kehonhuolto). Tällä viikolla ohjaaja on kysellyt, onnistuiko jumpan maksaminen (se vaatii vähän digitaitoja). Ainoastaan kahvakuularyhmässä kaikki onnistuivat, muissa ryhmissä on ollut erilaisia ongelmia. Se on minusta systeemin vika, ei käyttäjien. Minä onnistuin vaivatta, mutta olenkin joutunut taistelemaan erilaisten potilastietojärjestelmien kassa. Eräs nainen sanoi jo syksyllä maksaneensa koko vuoden maksun, joka ei ole mahdollista. Päätin olla hiljaa. 

Kävin eilen Tampere Filharmonian konsertissa, jonka johti tamperelaisten suosikki Santtu-Matias Rouvali. Bruce Liu soitti upeasti Frédéric Chopinin pianokonserton nro 2. Pitäisi käydä useammin konserteissa.  Huomasin, että eräs viulisti käy samassa Työväenopiston jumpassa kuin minä. 

Heippa Santtu-Matias!

 

Kun menee Tampere Filharmonian konserttiin, kaikki kysyvät "Onko Rouvali?" Kun tulee konsertista kysytään "Oliko Rouvali?" Jos vastaus näihin kysymyksiin on kielteinen, kysyjä näyttää pettyneeltä.  

Minulla oli aiemmin Jyväskylä Sinfonian kausikortti, eikä ketään maallikkoa kiinnostanut kuka orkesteria johti. Silloin Jyväskylä Sinfonian ylikapellimestarina huseerasi se ranskalainen huilisti, jonka nimen olen unohtanut. Minulla ei ole enää minkään orkesterin kausikorttia vaan pistäydyn konserteissa harvakseltaan, kun joku houkuttelee kaveriksi.

Kävin parin ystävän kanssa lauantaina sanomassa heipat Santtu-Matias Rouvalille, joka on ollut Tampere Filharmonian ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja kymmenen vuoden ajan. Jatkossa hän ei enää heiluta tahtipuikkoaan Tampereella vaan Göteborgissa ja Lontoossa. Koti on konsertin ohjelmalehtiseen painetun haastattelun mukaan edelleen Suomessa, Ylöjärvellä. Siellä hän hakkaa halkoja, kunnostaa uimarantaa, tekee pihahommia, grillaa ja laittaa ruokaa.

Istuimme jäähyväiskonsertissa B-katsomon kolmannella rivillä, josta näki Santtu-Matiaksen ilmeetkin. Tuntui, että hän katsoi soittajiaan rakkaudella, että soittakaa vaan, minä täällä ohjaan, joten teillä ei ole mitään hätää. 

Illan ohjelmassa oli Richard Straussin Näin puhui Sarathustra op.30 ja Sankarin Elämä op.40. En kommentoi teoksia, sillä en ole asiantuntija, enkä viitsi häpäistä itseäni. Yleisö vaikutti olevan tyytyväinen musiikkiin ja minäkin olin. Lopussa nousimme seisomaan ja rohkeimmat huusivat ja vislasivat. Tampere-talon iso sali oli sydän-emojeja täynnä. Tippa tuli silmään monella, ja jos oikein näin, niin samoin kävi Santtu-Matiaksellekin. 

Lähdimme kotiin ylevöityneinä, mutta vähän surullisina. Ehkä Santtu-Matias tulee joskus vierailulle Tampereelle tai sitten on mentävä Lontooseen tai Göteborgiin häntä tervehtimään. Joku saattaa törmätä häneen Ylöjärven citymarketissa. Mitä emme Santtu-Matiaksen vuoksi tekisi.  

Kuva: Ville Hautakangas, Tampere Filharmonia