Ananaskonvehtipalkinto

Koska en ole saanut, enkä tule saamaankaan kirjallisuuspalkintoja, olen antanut itselleni jokaisesta kirjasta ananaskonvehtipalkinnon. Suunnittelin saavani kyseisen arvostetun palkinnon myös seuraavasta romaanistani Lääketieteen sanakirja, mutta muutin mieltäni ja päädyin antamaan sen presidentti Donald Trumpille hänen työstään kulttuurin ja rauhan puolesta. Emme ole vielä sopineet tuleeko hän noutamaan palkinnon Tampereelta vai matkustanko Washingtoniin luovuttamaan sen. Olen joutavampi matkustamaan, mutta toisaalta Donaldilla on oma lentokone. 

Käyn kolmessa kaupungin 60+ liikuntaryhmässä (kahvakuula, kuntosali ja kehonhuolto). Tällä viikolla ohjaaja on kysellyt, onnistuiko jumpan maksaminen (se vaatii vähän digitaitoja). Ainoastaan kahvakuularyhmässä kaikki onnistuivat, muissa ryhmissä on ollut erilaisia ongelmia. Se on minusta systeemin vika, ei käyttäjien. Minä onnistuin vaivatta, mutta olenkin joutunut taistelemaan erilaisten potilastietojärjestelmien kassa. Eräs nainen sanoi jo syksyllä maksaneensa koko vuoden maksun, joka ei ole mahdollista. Päätin olla hiljaa. 

Kävin eilen Tampere Filharmonian konsertissa, jonka johti tamperelaisten suosikki Santtu-Matias Rouvali. Bruce Liu soitti upeasti Frédéric Chopinin pianokonserton nro 2. Pitäisi käydä useammin konserteissa.  Huomasin, että eräs viulisti käy samassa Työväenopiston jumpassa kuin minä. 

Joulukalenterin 7. luukku

Seitsemäs luukku: 

Tampere-talolla järjestettiin itsenäisyyspäivänä Tampere Filharmonian konsertti, jonka solistina lauloi sopraano Helena Juntunen. En ole orkesterin nimen kirjoitusasua itse keksinyt, vaan  se on tämmöinen kansainvälinen. Tähän on tultu. 

Orkesterin pääkapellimestarina toimii nykyään Matthew Halls, ei enää Santtu-Matias Rouvali, jota kaikki rakastivat. Ehkä Hallsiakin vielä joskus rakastetaan samalla intohimolla kuin Rouvalia. Hyvin hänkin hommansa hoitaa. 

Orkesterissa soittaa 97 muusikkoa, joten se on täysimittainen sinfoniaorkesteri. Suomessa näitä orkestereita on vain kolme (Tampere Filharmonian lisäksi Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri). 

Sinfoniaorkesterin konserteissa vaalitaan perinteitä. Orkesterin jäsenet pukeutuvat arvokkaasti. Kapellimestari käyttäytyy tietyllä tavalla. Kappaleen loputtua hän laskee kätensä teatraalisesti alas ja seisoo hetken kuin patsas ja sitten rentoutuu. Aplodit voivat alkaa. Vaikka soittimet nykyään viritetään viritysmittarien avulla, antaa oboe aina konsertin alussa äänen (tämän kuulin eilen). Soittimet ovat useinmiten tuttuja ja turvallisia, melkein aina samoja. 

Yleisö käyttäytyy musiikin soidessa hillitysti, yskii ja rapistelee vasta tauon aikana. Musiikin loputtua rauhallisilta vaikuttaneet kuulijat saattavat villiintyä ja nousta seisomaan (jos niveljäykkyys antaa myöten) ja taputtaa vimmatusti. Huutaa bravoota. 

Sinfoniaorkesterin konserttia voi verrata väitöstilaisuuteen. Väitöksessäkin noudatetaan vanhaa sovittua käsikirjoitusta. Itsenäisyyspäivän vastaanotto presidentinlinnassa kuuluu tähän samaan joukkoon. Nämä olivat Alexander Stubbin ensimmäiset itsenäisyysjuhlat presidenttinä, joten seurasin kaikkea tarkasti. 

Veteraanien juhlien siirtäminen edeltävään päivään oli suuri muutos ja varmasti järkevä. Ellen Svinhuvudin kakun poistamiseen tarjoiluista en osaa ottaa kantaa. Joku sitäkin varmaan kaipailee.

Kiinnitin huomiota siihen, että varsinaisiin juhliin oli kutsuttu paljon Stubbien ystäviä ja vaalikampanjaväkeä. Vähän paheksun. 

Siinä vaiheessa kun televisiokamera kuvasi juhlissa tarjottavia herkkuja, minua alkoi naurattaa. Täällä minä makaan sohvalla ja katson joillekin toisille katettuja tarjoomuksia. 

Tampere Filharmonian konsertin alussa lauloimme yhdessä Maamme-laulun. Vaikka en ole mitenkään yltiöisänmaallinen, minua alkoi itkettää. Pystyin pitämään kyyneleet poissa ajattelemalla, että tämänkin kokemuksen hallitus haluaisi varmasti meiltä viedä. Olihan konsertti mitä suurimmassa määrin sitä luksusta, jota kulttuuriksi kutsutaan.

Ylikapellimestari

Sain Tampereen Filharmonian kausikortin lainaksi ystävältä, jolla oli eilen muuta menoa. 

Tampereen ihannekapellimestari Santtu-Matias Rouvali on vaihtunut britti Matthew Hallsiin. Wikipedian mukaan uuden ylikapellimestarin ala on ollut vanha musiikki ja kosketinsoittimet (klavikordi, cembalo?), myös laulu mainitaan.  Käsittääkseni kenestäkään ei tule suoraan kapellimestaria. Rouvali oli rumpali. Siitä huolimatta kaikki ihailivat häntä.

Eilisen konsertin nykyteoksen (Switch) on säveltänyt Andrew Norman ja solistina riehui lyömäsoitinspsesialisti Colin Currie. Hän ei huitonut mitenkään vaarallisesti vaan löi ainoastaan soittimiaan ja niitäkin tarkasti. Mies juoksi pikajuoksijan vauhdilla lavalle vasta silloin kuin solistinen osuus alkoi. En ymmärrä musiikista juuri mitään, mutta tykkäsin tästä todella fyysisestä esityksestä. 

Filharmonian yleisö koostuu pääasiassa kypsää ikää käyvistä pariskunnista ja harmaahiuksisista naisista. Kesken Brahmsin teosta joku alkoi kilistä. Ääni kantautui vieressäni istuvan naisen käsilaukusta. Hän oli ohjelmoinut kännykkänsä ilmoittamaan iltalääkityksen ottoajan. 

Kyllä me tämän Hallsin kanssa pärjätään.

Heippa Santtu-Matias!

 

Kun menee Tampere Filharmonian konserttiin, kaikki kysyvät "Onko Rouvali?" Kun tulee konsertista kysytään "Oliko Rouvali?" Jos vastaus näihin kysymyksiin on kielteinen, kysyjä näyttää pettyneeltä.  

Minulla oli aiemmin Jyväskylä Sinfonian kausikortti, eikä ketään maallikkoa kiinnostanut kuka orkesteria johti. Silloin Jyväskylä Sinfonian ylikapellimestarina huseerasi se ranskalainen huilisti, jonka nimen olen unohtanut. Minulla ei ole enää minkään orkesterin kausikorttia vaan pistäydyn konserteissa harvakseltaan, kun joku houkuttelee kaveriksi.

Kävin parin ystävän kanssa lauantaina sanomassa heipat Santtu-Matias Rouvalille, joka on ollut Tampere Filharmonian ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja kymmenen vuoden ajan. Jatkossa hän ei enää heiluta tahtipuikkoaan Tampereella vaan Göteborgissa ja Lontoossa. Koti on konsertin ohjelmalehtiseen painetun haastattelun mukaan edelleen Suomessa, Ylöjärvellä. Siellä hän hakkaa halkoja, kunnostaa uimarantaa, tekee pihahommia, grillaa ja laittaa ruokaa.

Istuimme jäähyväiskonsertissa B-katsomon kolmannella rivillä, josta näki Santtu-Matiaksen ilmeetkin. Tuntui, että hän katsoi soittajiaan rakkaudella, että soittakaa vaan, minä täällä ohjaan, joten teillä ei ole mitään hätää. 

Illan ohjelmassa oli Richard Straussin Näin puhui Sarathustra op.30 ja Sankarin Elämä op.40. En kommentoi teoksia, sillä en ole asiantuntija, enkä viitsi häpäistä itseäni. Yleisö vaikutti olevan tyytyväinen musiikkiin ja minäkin olin. Lopussa nousimme seisomaan ja rohkeimmat huusivat ja vislasivat. Tampere-talon iso sali oli sydän-emojeja täynnä. Tippa tuli silmään monella, ja jos oikein näin, niin samoin kävi Santtu-Matiaksellekin. 

Lähdimme kotiin ylevöityneinä, mutta vähän surullisina. Ehkä Santtu-Matias tulee joskus vierailulle Tampereelle tai sitten on mentävä Lontooseen tai Göteborgiin häntä tervehtimään. Joku saattaa törmätä häneen Ylöjärven citymarketissa. Mitä emme Santtu-Matiaksen vuoksi tekisi.  

Kuva: Ville Hautakangas, Tampere Filharmonia

Peruttu

Kaksi tamperelaista kirjallisuustapahtumaa on peruttu koronavirusepidemian vuoksi. Molemmissa olisin esiintynyt jos ne olisi järjestetty, mutta niin ei siis käynyt. Ensin lähti Roosalupi ja nyt Metson messut. Ostakaa kirja (Ei saa elvyttää, Karisto) tai lainatkaa se vielä kun kirjastojen ovet ovat auki.

Siteeraan tähän perään kunnitoitettua päämiestämme Sauli Niinistöä  "Ihminen alkaa vaikeissa olosuhteissa nähdä oman napansa ulkopuolelle". Kuten huomaatte, valaistumiseni on vielä vaiheessa.

Kuuntelimme ystävän luona Tampere Filharmonian striimattua konserttia. Keskityimme musiikkiin korkeintaan viisikymmenprosenttisesti. Konsertin aikana kerroin unestani, jossa saunoin ja uin erään miesrunoilijan kanssa ja varasimme liput Volter Kilpi -päiville Kustaviin. Vessaan ei ollut jonoja ja viiniä sai kaataa ihan itse. Konsertin lopputtua soittajat taputtivat itselleen.

Koronavirushuumori ilahduttaa somessa. Päättäjien kritisoiminen harmittaa, sillä minusta poliitikot ovat toimineet kuten kuuluukin, kuunnelleet asiantuntijoita. 

Kaikki viestintä koskee näinä päivinä erilaisten tilaisuuksien peruuntumista. Ajattelin käydä kirjastossa ja Tampereen taidemuseossa ennen kuin ne suljetaan.  Muun luppoajan luen, pesen ja rasvaan käsiäni Virosta ostamallani ruusuntuoksuisella käsivoiteella. Varastostoistani löytyy vielä toinenkin avaamaton käsirasvatuubi, joten ei kriisi ei ole vielä kovin pahasti eskaloitunut. 

Solistin kengät

Eilisessä Filharmonian konsertissa esitettiin teos, jonka solistina heilui lyömäsoittaja. Hän paukutti erilaisia rumpuja, marimbaa ja soitinta, jonka nimeä en tiedä. Teos oli James Macmillanin Veni, veni, Emmanuel. Ette ole kuulleetkaan, en ollut minäkään.

Solistin soittimet oli sijoitettu lavan molemmille reunoille ja hän kipitti (yleisöön nähden) Rouvalin takaa soittimelta soittimelle metallinhohtoisissa korkokengissään. Välillä tuli kiire.

Tämä nainen kävellä tikutti polvet aavistuksen koukussa, pienessä etunojassa ja pelkäsin hänen kaatuvan, mutta pystyssä pysyi. Moderni haastava teos, ainakin jos pukee korkokengät. Laskin esityksen aikana montako viinitonkkaa tarvitaan läksiäisiin.

Väliajan jälkeen orkesteri soitti Rimski Korsakovin kauniin teoksen, jonka nimen kirjoitusasua en muista.

Tapasin konsertissa kollegan, joka sanoi olevansa vihreä kateudesta eläköitymisestäni. Facessa sain eläkeuutisella enemmän tykkäyksiä kuin koskaan. Tuntui kuin olisin voittanut lotossa, enkä vanhentunut ja väsähtänyt ja väistynyt työelämästä.