Paluu rikospaikalle

Luin Hesarin vanhasta numerosta, ettei kirjailija Chimamanda Ngosi Adichie suosittele aloittelevalle kirjailijalle blogin pitämistä, sillä se vie aikaa romaanin kirjoittamisesta. Olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta silti palaan toistuvasti rikospaikalle. 

Kävin Partioaitassa ja ostin rinkan, joka maksoi enemmän kuin tarjouksessa ollut Interrail-lippuni. Rinkka on väriltään violetti ja siinä on runsaasti erilaisia hihnoja. Epäilen, että muutama niistä on ommeltu siihen ihan vain käyttäjää hämmentämään, luotettu siihen, ettei asiakas kehtaa kysyä mikä roikale tämä on. Varasloukku? Haarukkahankain? Yövoidesilta? 

Irrotin rinkan yläosaan hihnoilla kiinnitetyn erillisen pussukan, enkä meinannut saada sitä takaisin kiinni emorinkkaan. Lantiovyössä on kovikkeet, joita voi siirrellä, joten tein sitäkin. Availin ja suljin vetoketjuja, joita löytyy eri puolilta rinkkaa.  Miten osaan päättää, mistä vetoketjulla suljetusta aukosta rinkkaan tunkeudun.

Tarvitsisin parin viikon rinkkakurssin.  

Hallituksemme on viisaudessaan poistanut vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen, joka oli valtaisat 860 000 euroa ja se kohdistettiin Suomen kirjastoille. Vertailun vuoksi, hallitus on tukenut turkistarhauselinkeinoa lintuinfluenssan vuoksi arviolta 51 miljoonalla. 

Tuella kirjastoihin on hankittu mm. tietokirjoja, käännösromaaneja, runoja, esseitä, lastenkirjoja, selkokirjoja ja suomalaista kaunokirjallisuuttakin. Tämä tuki on samalla auttanut pienkustantamoita, kääntäjiä ja kirjailijoita eli parantanut näiden henkilöiden työllisyyttä. Hallitus haluaa mielummin tukea suuria yrityksiä ja turkistarhausta. Strategiahan sekin on. 

Hallitus esittää kirjan arvonlisäveron nostamista kymmenestä neljääntoista prosenttiin, jonka jälkeen valtio saa kirjasta enemmän kuin sen kirjoittanut kirjailija. Suuressa osassa Euroopan maita kirjoista ei makseta arvonlisäveroa lainkaan. Suomalaisen kirjan ALV on noston jälkeen Euroopan toiseksi korkein.

Päätän raporttini tähän ja siirryn muihin puuhiin.  Anneli Kanto kirjoittaa asiasta omassa blogissaan tarkemmin, asiallisemmin ja asiantuntevammin (linkki blogiin).

P.S. Kaksi kurkun siementä on itänyt! Kohta kerään omaa kurkkusatoa.

Jatkaa vai eikö olla

Olen pitänyt blogia jo 2008 lähtien ja on pakko myöntää, että viimeiset puoli vuotta olen vakavasti miettinyt blogin lopettamista. Tällaiset lyhyet henkilökohtaiset jaaritukset ovat suuremmaksi osaksi siirtyneet Instagramiin. Blogiteksteiltä odotetaan enemmän, eikä minulla ole halua käyttää aikaani tekstien viilaamiseen. 

Kirjoitan sen kummemmin suunnittelematta ja teen korjauksia vähäisessä määrin. Ja sen huomaa.

Nykyään seuraan somessa muutamia mielipidevaikuttajia. Luulen pysyväni kiinni ajassa lukemalla vaikkapa Riikka Suomisen ja Emmi Nuorgamin päivityksiä. En ole kaikesta samaa mieltä, mutta luen mielenkiinnolla. Olen kuin oma äitini aikoinaan, hän halusi pillifarkut, minä haluan tuoreet mielipiteet vaikka ne kiristäisivät vyötäröltä. 

Olen kokenut blogin päivittämisen jonkinlaisena kansalaisvelvotteena (anteeksi, mutta nyt kyynärvarsien iho tarttuu pöydän pintaan ja joudun aina välillä irrottamaan käteni pöytälevystä). Eihän minun ole pakko tehdä mitään!

Toisaalta somessa on vähän kuusikymppisiä, joten muutaman kaltaiseni pitää heiluttaa suvakkimekkoaan täälläkin. En ole juurikaan puuttunut päivänpolitiikkaan, feminismiin, maahanmuuttoon tai ilmastokriisiin vaan olen kertonut kissasta ja kahvilassa istumisesta ja muusta joutavasta. Ehkä iän myötä radikalisoidun.

Loppupäätelmä: Jatkan jos jatkan ja päivitän silloin kun siltä tuntuu. En ole töissä täällä (tämä kommentti on tarkoitettu minulta minulle).