Tampereen teatterikesä

Nyt alkoi kesän tärkein viikko: Tampereen teatterikesä! 

Kulttuurikaapu on silitetty, töpselit irrotettu pistorasioista ja kodin irtain pultattu myrskyn varalta. Paikkakunnalle on lisätty poliisin ressursseja tapahtumaan potentiaalisesti liittyvien väkivaltaisuuksien ja laittomien päihteiden uhkan takia. 

Tämän kesän kulttuuritanautinnot ovat olleet vähäisiä, mutta sitäkin laadukkaampia. Niihin on kuulunut kesäteatterinäytelmä Loma Viikinsaaressa ja paikallisia taidenäyttelyitä. Kangasalan Saarikylillä järjestetään kotoisa festivaali, Myllyrock, johon myös osallistuin.

Pääsymaksujen keräyksen sijaan Myllyrockissa kaupattiin arpalippuja. Ostin kaksi arpaa, enkä voittanut mitään. Olisin voinut voittaa neljä heinäseivästä, joten pidän tätä hyvänä arpaonnena. Voittoihin kuuluivat myös kanakotti (metallia), kanakotti (puuta), joulukuusenjalka, puuvänkkyrä, hangon pää, perunakuokan pää, kaksi hevosenkenkää, aisan osa, vanha työkalu (?), melontalahjakortteja, leipälahjakortti ja hunajaa. 

Mikä on kanakotti?

Kokeilin googlea, joka ei osannut neuvoa. Testasin Chat gpt:tä, joka vastasi: Pahoittelut, mutta en löytänyt tietoa ruokalajista nimeltä "kanakotti". Onko mahdollista, että kyseessä on jokin paikallinen tai erikoisempi ruokalaji? Voisitko antaa lisätietoja tai tarkentaa, mistä kanakotti on peräisin?

Jos joku tietää jotain kanakotista, niin pyydän ystävällisesti ilmoittamaan mistä on kyse.

Olen sotkenut kirjavaraukseni. Kirjan hakupaikkaa ilmoittaessani sormeni lipesi Ruoveden kirjaston kohdalle ja nyt toinenkin varaamani kirja on Ruovedellä. Minun on muutettava Ruovedelle. Onhan siellä se Vinhan kirjakauppakin.

Blogi muuttuu nyt viikon ajaksi teatteriblogiksi. Odotan innolla kiinnostavia esityksiä.  

En pidä kesästä

 Ystävän mökillä havaitsimme käärmeen, joka luikerteli alas hiekkaista mökkitietä ja näytti valuvalta koneöljyltä. Jotenkin kiehtovalta ja melkein söpöltä. Tai se taisi olla vaskitsa. Onko vaskitsa käärme ollenkaan?

Tikka ryösti talitintin pesäpöntöstä poikasen ja lensi lapsi nokassaan yli pihan. Ei tarvitse katsoa Nuorta Morsea, sillä Luonto on täynnä lapsenmurhia ja muita tragedioita. On siellä onnellisia loppujakin luulisin.  Pidän onnellisista lopuista vaikka eihän niitä oikeasti ole, sillä elämä on ajautumista kriisitä kriisiin, kriisien välillä on joko tylsää tai ihanaa. Riippuu ihmisestä itsestään näkeekö ne kriisit vai onnen hetket. Lopussa koittaa kuitenkin aina kuolema. Kuulostaako liian rankalta? Totta se kuitenkin on.

Varaamani kirjat tupsahtavat kirjaston varaushyllyyn sellaisella tahdilla, etten ehdi niitä lukea. Sain tänään Rachel Cuskin romaanin Kunnia ja Antti Arnkilin esseekokoelman Sunnuntaiesseet. Eilen hain Märta Tikkasen kirjeitä sisältävän kirjan, Max Porterin romaanin Lanny ja Johanna Sinisalon kauhuromaanin Vieraat. Nyt kannattaa taktikoida ja lukea ensin ne, joihin on muita varauksia (niitä taitaa olla kyllä kaikkiin näihin teoksiin).

Riitaudun nykyään helposti, kerään kiukkua, joka ei pysykään sisälläni vaikka olen sulkenut kaikki ovet ja ikkunat karkaamisten varalta. Omat sanomiset tuntuvat etukäteen niin oikeutetuilta, mutta kun ne on päästänyt ilmoille, eivät ne tuota mitään hyvää.

Huomasin juuri, että pihalehmukseen on kasvanut täysikokoiset lehdet. En erityisemmin edes pidä kesästä, sillä se on jotenkin liiallinen, liian vihreä, lämmin ja kaunis. Aina pitää olla menossa johonkin ja pelätä menettävänsä jotakin.