Olen elossa!

Kerttu-kissa herää aamuisin klo 5.30 huutamaan "Olen elossa!" Kiva tietää. Olisi ehtinyt ilmoittaa myöhemminkin.

R sanoi vihaavansa tätä kaamosta. Siinä vaiheessa oli vasta elokuu. Tampereen korkeudella ei edes ole kaamosaikaa, sillä määritelmän mukaan: "Kaamos, toiselta nimeltään polaariyö, on talvisin esiintyvä ajanjakso, jonka aikana aurinko ei nouse koko vuorokauden aikana lainkaan horisontin yläpuolelle. Kaamosaika esiintyy ainoastaan napapiirejä korkeammilla leveysasteilla"(Foreca). 

Olen aiemminkin kertonut, että syksy on mielestäni paras vuodenaika. Syksy on kirpeä herkku. Rouskis! Kirmailisin luonnossa jos jalkapohjani eivät olisi kipeät. Tämä jalkojen lepuuttaminen tuntuu h-tin raskaalta. Puhelimenikin on huomannut muutoksen liikkumisessani ja on ymmärrettävästi huolissaan.

Kävin eilen 60+ omatoimikuntosaliryhmässä. Keskustelunaiheisiin kuuluivat lääkärit ja erään treenaajan nuorimman lapsen 50-vuotispäivät.

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Tänään käynnistyy 60+ kuntosaliryhmä. Kesän ajan olen käynyt kuntosalilla ihan omaehtoisesti. Ilman ohjausta. Mahdollisesti ihan väärin. Tässä on koulun alun tuntua. Reppu on pakattu ja kuntosalivermeet päällä. 

Isäni täyttää tänään 93 vuotta. Hän aloitti kuukausi sitten kuntosaliharjoittelun. Lonkka murtui joskus vuosi sitten. Yleensä lonkan murtuma tarkoittaa yhdeksänkymppisen loppua tai ainakin toimintakyvyn huomattavaa laskua. On se sitäkin tarkoittanut, mutta hänellä on kova tahto  kuntoutua. Isäni lenkkeilee päivittäin. Koskaan ei ole liian myöhäistä jne. Ei ainakaan ennen kuin sitten on todella liian myöhäistä.

Pitäisi muistaa olevansa tänään elossa, huomisestahan ei tiedä. Epäilen vahvasti olevani. Lähden siis kuntosalille. Sen jälkeen torikahville, ettei mene liian askeettiseksi.

Vesijumppaa ja elokuvaa

Kompaktissa vessa-, kylpyhuone ja pesutupakuutiossani haisee uimahallilta. Kävin aamulla vesijumpassa. Iäkkäät rouvat tuomitsivat nykyisen iskelmämusiikin epäkelvoksi ja kehuivat Olavi Virtaa. Tunsin itseni nuorisolaiseksi. 

Kuntosaliryhmässä keskusteltiin siitä, miten etenemme sujuvimmin laitteesta toiseen. Eräs nainen esitti pituusjärjestystä ja joku arveli, että ehdottaja saattaisi olla entinen opettaja. On pituusjärjestyksessä kyllä jonkinlainen järki, laitteita ei välttämättä tarvitse silloin säätää yhtä paljon. 

Teemu Nikin ohjaama "Mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia", voitti Venetsian elokuvafestivaalien yleisöpalkinnon ja ymmärrän sen hyvin. 

Elokuvassa karismaattinen Petri Poikolainen esittää MS-tautia sairastavaa miestä, joka on menettänyt taudin vuoksi näkönsä ja joutunut pyörätuoliin. Poikolaiselle on käynyt samoin. Elokuvan mies on löytänyt netistä naisen, jota tahtoo lähteä tapaamaan. 

Elokuvan nähtyäni ymmärsin, miten suuri juttu sokealle pyörätuolissa istuvalle henkilölle on matka Hervannasta Hämeenlinnaan. Itselleni se on asia, jota ei tarvitse edes suunnitella, senkun lähtee vaan. Matkalla tapahtuukin sitten kaikenlaista, mutta ei siitä sen enempää. 

Elokuva on Petri Poikolaisen juhlaa. Poikolaisen lisäksi näemme lähinnä sotkuisia epäselviä hahmoja ja valoa. Ei perinteisiä esteettisiä kuvia. 

Kaikesta huolimatta elokuva vaikutti minuun niin, että heti sen jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty ja liikutettu. Jos elokuva olisi tehty Hollywoodissa, ei tätä olisi tapahtunut. Filmissä oli ihan hyvässä mielessä tiettyä amatöörimäisyyttä. Tästä oli alkuun suunniteltu lyhäriä ja jotain tämmöistä voisi kuvitella näkevänsä filkkareilla. 

P.S. En ole nähnyt Titanicia.