Ei voi mitään

Kävin aamulla uimahallissa, jossa vesijumppasin video-ohjauksessa. Kuulostaa siltä, kuin joku olisi ohjannut minua kaukosäätimellä, mutta ei sentään. Ruutu on kiinnitetty vesijuoksuradan maaliin ja minusta vaikuttaa siltä, että me harvat jumppaajat ärsytämme muutamia juoksijoita, joiden elintilasta olemme anastaneet pienen kaistaleen. Kokeilkaapa reipasta vai oliko se tehokasta vai vetävää keskivartalojumppaa, vaikuttaa nimittäin hyödylliseltä. 

Palasin kotiin Amurin Helmi -kahvilan kautta. Elämässäni on meneillään vaihe, jossa tekee mieli syödä laskiaispullia, Runebergin torttuja ja irtokarkkeja jatkuvasti. Se on tämmöistä nyt. Ei voi mitään.

Luin irlantilaisen Maggie O'Farrellin romaanin Käsi jota kerran pitelin. Romaanissa esiintyy suomalaistaustainen henkilö, jonka nimi on Elina Vilkuna. Elina on syntynyt Nauvossa. Hänen pukeutumistaan mainitaan kummalliseksi ja hän on taidemaalari.

Näin unta, jossa kiersin sisätautiosaston potilaita. Siellä työskenteli nuoria lääkäreitä, jotka olivat teettäneet kuumeilevalle potilaalle kaikki kalliit tutkimukset ja ihan turhaan. Potilas sanoi, että hänen haju- ja makuaistinsa ovat kadonneet. Hihkaisin polleana ja itsevarmana "Teillä on myyräkuume!" Jokainen Seiskaa, Aamulehteä tai Karjalaista lukenut, netissä riidellyt tai naapurin miehen kanssa keskustellut tietää, että haju- ja makuaistin katoaminen liittyy koronavirusinfektioon eikä myyräkuumeeseen.

Toivoisin, että Pekka Haavistosta tulisi presidentti. Eihän tämä siltä näytä, mutta voisiko tapahtua ihme. Auttaisiko rukoileminen tai taikojen tekeminen. Ehkä tarvitaan molempia ja tietysti hurjan paljon ääniä.

Muotia

Käytän uimahallissa kaksiosaista uimapukua, sillä se on helpompi pukea märälle iholle kuin tavallinen kokouimapuku. 

Pakarat paljastavat uima-asut ovat muuten saapuneet uimahalleihinkin. Joku oli nähnyt jopa karvaiset pakarat.

Huomasin eilisen vesijumpan jälkeen, että olin vetänyt uima-asuni alaosan jalkaani nurinpäin. 

Jumpan apuvälineena käytettiin frisbeeltä näyttävää lautasta, jota pidettiin välillä jommassa kummassa kädessä ja välillä seistiin nurin käännetyllä lautasella.  Kaikkea ne jumppaohjaajat keksivät. Lopussa naputtelimme päänahkaamme, joka tuntui aika hassulta. Siinä vaiheessa en ollut vielä huomannut pukeutumisvirhettäni.

Katsoin  aamulla Muodin huipulle -ohjelman päätösjakson. Finaaliin osallistui kolme aloittelevaa muotisuunnittelijaa, joista kaksi oli opiskellut alaa, mutta yksi oli opetellut ompelemaan Youtube-videoiden avulla. Kilpailun voitti Lahden muotoiluinstituutista valmistunut Pali Albin. Voitto ei ollut mikään yllätys, hän oli ehdottomasti taitavin ja omaäänisin suunnittelija ja voisin kuvitella hänen suunnittelevan myös valmisvaatteita meille tavan tallaajille. 

Eräänä päivänä kahvilan ikkunapaikalla istuessani näin Lauri Järvisen (yksi semifinaaliin päässeistä osallistujista) kävelevän Hämeenkatua! Hän ei näyttänyt ollenkaan pettyneeltä.

Instaa seuratessani olen huomannut, että siellä pyörii joukko vaikuttajia, jotka kutsutaan joka paikkaan. Voin kuvitella miten se vaikuttaa ihmiseen, alkaa ajatella olevansa jotenkin tärkeämpi kuin muut ja ei siinä mitään, se on ihan ok. Minäkin ajattelin joskus olevani tärkeä, vaikka en ollut edes influenssori. Toivottavasti jotain jää jäljelle, kun niitä kutsuja ei enää satele. 

Aamusta päivä pisin, illasta lyhyin

Aamupäivä tuntuu pitkältä, sillä olen mennyt varttia vailla seitsemäksi vesijumppaan. Oliko vesi kylmempää kuin aiemmin vai kuvittelenko niin? Näin varhain lämmitetään ainoastaan toista saunaa.

Uimahallin äänentoistolaitteet, jotka hiljattain korjattiin, eivät toimineet taas tänään, joten palattiin väliaikaiseen kaiutinviritykseen. Meneeköhän taas puoli vuotta vai ovatkohan korjaushenkilöt tällä kertaa ripeämpiä? Tulevatko varaosat ja piuhat vai odotellaanko niitä loppukausi?

Onneksi olen ollut töissä sairaalassa, joten olen tottunut siihen, että asiat vievät aikaa. Se on luonnonlaki. Vaaditaan kaavakkeita, tietokoneohjelmia ja päätöksiin tarvitaan monen eri tason johtajan hyväksyntä.

Koska olen herännyt aikaisin aamusta, jolloin päivä on pisin ja aikainen lintu madon nappaa, olen ehtinyt lukea Hesarin, Pirkko Saision romaania Passio, kirjoittaa ja katsoa yhden jakson Huippumalli haussa -ohjelmaa. Olen tyytyväinen saavutuksiini. Kohta voinkin jo lähteä lounaalle.

Syvissä vesissä

Uimahallin saunassa näkee monenlaisia vartaloita. Aniharva täyttää nykyiset kauneusihanteet. Se on jotenkin lohduttavaa.

Tuttu mieskirjailija (näitä mies/naisalkuisia sanoja ei pitäisi käyttää, mutta tässä se lie paikallaan) laittoi viestin, jossa hän kysyi mistä uimahallin naistensaunassa puhutaan. En tiedä. "Saako heittää löylyä?" 

Perjantaina olin juuri nostanut persaukseni peflettinä käyttämältäni pieneltä froteepyyhkeeltä, kun eräs nainen alkoi kertoa treffeistään. En kehdannut palata paikalleni.

Kävin sunnuntaina syvän veden jumpassa. Olihan se ihan tehokasta, mutta ajauduin jatkuvasti muiden reviirille. Vyötärölle kurottu kelluke yritti nousta kainaloihin. Liikkeitä oli vaikeampi pitää kasassa, sillä jalat eivät yltäneet pohjaan. Ohjaajan mikki ei toiminut. Mikin kanssa säätäminen kuuluu melkeinpä asiaan, mutta nyt sitä ei saatu ollenkaan toimimaan.  Jumppa loppui jotenkin yllättäen, jopa liian nopeasti.

Vaikka vesijumppa oli rankka, se tuntui rentouttavalta verrattuna kovalla lattialla jumppaamiseen. Minusta urheilussa on raskainta liikuntasuoritukseen valmistautuminen, jumpan jälkeinen peseytyminen ja vaatteiden vaihtaminen. Vesijumpassa se kaikki tulee melkein itsestään. 

Lähiuimahallini on avattu samana vuonna kun synnyin. Ensin mainittu on museoviraston suojelema rakennus. Minä kuljen Doc Martenseissa ja omistan samanlaisen nahkatakin kuin pääministeri, ostin sen jo vuosia sitten. Olen mukana kaiken maailman nykyaikaisissa kotkotuksissa ja rakastan Aikuiset televisiosarjaa. 

Riemuylioppilas

Tänään järjestettiin kevään viimeinen vesijumppa. Opin taas kaikenlaista uutta. 

Kun ylioppilaaksi tulosta on kuulunut viisikymmentä vuotta puhutaan riemuylioppilaasta.  Nainen, joka tämän kertoi, valmistui riemuylioppilaaksi kymmenen vuotta sitten.

Näen mielessäni alkoholilta ja tupakalta tuoksahtavan kypsässä iässä olevan miehen, jolla on kellertävänruskea ylioppilaslakki, hartioilla roikkuu serpentiiniä ja silmillä keikkuvat vappulasit, joiden yläosasta törröttävät mustat tekokulmakarvat ja joihin on integroitu punainen tekonenä. Riemuylioppilaalla on päällään beige poplari. Hän lauleskelee "Trai, trai, trallallaa" ja heiluttaa avattua kuohuviinipulloa.

Ostin vesijuoksukengät, kevyet läpyskät, jotka lisäävät veden vastusta. En kehdannut ottaa niitä mukaani uimahalliin, ehkä sitten seuraavalla kerralla. Valmistaudun hiljaisesti olemaan ihminen, joka käyttää vesijuoksukenkiä. 

Tapanani on ensin vesijuosta ja sitten vesijumpata, jos ette vaikka tienneet.  Arvostelen muiden tyylejä samalla kun juoksen. Mielestäni jotkut etenevät vedessä liian horisontaalisessa asennossa.

On vaikea kirjoittaa, sillä vasemman etusormen päässä on laastari. Leikkasin sormeani samalla kun leikkasin sitruunaa. Edellinen haava oli juuri paranemassa. 

 

Vesiurheilua

Vesijumppaa veti nuori mies, joka kertoi tämän olevan hänen neljäs ohjauskertansa. Mummoraati piti suoritusta varsin hyvänä. Minua häiritsi, ettei hän tsempannut meitä kuten muut tekevät. Ei myöskään tehty niitä intervallijuttuja. Nuori mies varmaa pelkäsi, että joku meistä heittää veivin sinne altaaseen. 

Ennen jumppaa vesijuoksin. Eräs mies ui koiraa vesijuoksuradalla vesijuoksuvyö vyörärölle kiristettynä. Suu ylsi juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolelle. Hän polski jatkuvasti ohitseni. Mies keskusteli naisen kanssa, joka mainitsi miehen kovan vauhdin ja tämä sanoi mukavaatimattomasti "Olen tehnyt tätä jo vuosia". Teki mieli sanoa, että olet sitten vesijuossut väärin jo vuosien ajan. Juokse pystyasennossa, nosta polvia ylemmäs pönttö. No mitä se minulle kuului tai ehkä sen verran, että ärsytti. Kas kun ei neuvonut naista, joka teki oikein.

Istun junassa, ympärilläni istuu maskitonta porukkaa, joka saa yllättäen kroppani lievään hälytystilaan. Milloin pääsen tästä ja alan elää normaalisti? Ehkä kun ensin sairastan koronan.

Kookoksen tuoksu

Vesijumpan alkua odotellessani vesijuoksin vähän ja ihmettelin miksi tämä on tänään tavallista raskaampaa, kunnes huomasin, että olin unohtanut sitoa vyötärölleni kellukkeen. Uimahallin seinän vesijuoksuohjeessa sanottiinkin  "kokeile kellukkeella tai ilman".

Kotiin kävellessäni haistoin ympärilläni kookoksen tuoksun (käytin Lidlistä ostamaani kookoksen tuoksuista suihkuvaahtoa ja vartalovoidetta). Kuin olisin käynyt etelänmatkalla. Rantalomakohteissa tuoksuu aina kookokselta. 

Kävin Tampereen taidemuseossa katsomassa Magnus Enckellin näyttelyn. Taiteilija kuului 1800-1900 vaihteen Suomen taiteen kultakauden edustajiin.  Enckellin varhaisvaiheen työt edustivat symbolismia ja ne olivat väritykseltään lähinnä mustia ja harmaita. Myöhemmin Enckell sai mustasta kyllikseen ja löysi värit.

Enckellin töissä näkyy alastomia miehiä. Taidehistorian tunneilla on katsottu tauluja, joissa alastomien naisten ympärillä käyskentelee miehiä paksuissa palttoissa. 

Yllä näette kuvan maalauksesta nimeltään Heräävä fauni. Taulu herätti aikoinaan pahennustakin ja toivottiin taiteilijan kehittävän maalauksiaan terveempään suuntaan. Mies esitetään taulussa passiivisena ja aistillisena. Niin ei sovi tehdä. Melkein tunsin nenässäni kookoksen tuoksun.

Magnus Enckell on tärkeä taiteilija tamperelaisille, sillä Tampereen tuomiokirkon alttarimaalaus on hänen maalaamansa. Muut kuvat ovat Hugo Simbergin.

Asko ja Esko

Ensi viikolla ei järjestetä vesijumppaa, sillä Tampereella vietetään syyslomaa. Miten selviän tästä? 

Vieressäni jumpannut kolmen naisen "tekonivelryhmä" pohti mistä miesohjaaja on kotoisin ja he epäilivät Savoa. En viitsinyt sanoa, että mies oli tuskin savolainen. Naiset lauloivat jumpatessaan Tapani Kansan kanssa "Äidin pikku poika menee muille maille, äidin pikku poika jää nyt lämpöäs vaille..." Opiskeluaikoina eräs nuori mies antoi minulle lapun, johon hän oli kirjoittanut nuo samat sanat. 

Kävin katsomassa Eino Salmelaisen näyttämöllä näytelmän kaksi Paavia, joka perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin. Asko Sarkola esitti saksalaista Paavi Benedictus kuudettatoista ja Esko Roine argentiinalaista Franciscusta. Jotenkin näytelmää varjostivat katolisen kirkon viime vuosien skandaalit. Vääryydet, joita käsiteltiin tässä näytelmässä aika helläkätisesti. 

Näytelmä oli Askon ja Eskon juhlaa, ei siinä muita merkittäviä rooleja ollutkaan. Roolitusta ei olisi voinut tehdä toisin. 

Oli outoa istua täydessä teatterisalissa, josta poistuessa muodostui ruuhkaa. Kävin hiljattain Tampere-talossa konsertissa, jossa yleisö ohjattiin vähitellen ulos salista, eivätkä kaikki hengittäneet toistensa niskaan. Työvis ei tässä onnistunut.

Vaara ohi?

Vesijumpassa oikealla puolellani jumppaa ryhmä naisia, jotka kutsuvat itseään nimeltä tekonivelryhmä. Vasemmalla vettä polkee mies, jonka nivelistä en tiedä mitään. Hän toivottaa aina hymyilevät hyvät huomenet. 

Teimme liikettä, jossa kädet vietiin suorina alas ja varpaat pintaan. Käsissämme puristimme hymynaamoja (muovisia lisävastuksia). Tekonivelryhmä ihmetteli miten saan jalateräni veden pinnalle. "Oletko joku voimistelija?"

Luen Pakopistettä, kirjaa johon on koottu eri kirjailijoiden esseitä korona-ajalta. Yllättäen pidin Juha Seppälän esseestä Myrskyn mentyä.

En voi sanoa kohdanneeni erityistä pysähtymistä viruksen ja sen seurauksien myötä. Jos elää vapaaehtoisesti kuin todistajansuojeluohjelmassa, muutos ei ole sanottava, kuten ei edes tarve siihen.

Miksi muuten on niin kamala kiire palata entiseen? Tuntuu, ettemme ole oppineet mitään. Varaamme lentoja ja kulutamme uudella innolla. Olemmehan tässä jo riittävästi kärvistelleet. Kuin palaisimme puolison hautajaisten jälkeisenä päivänä ja hakemaan uutta Tinderistä.

Nyt Tampereella iloitaan reittilentojen alkamisesta. Miksi Tampereelta pitää päästä lentämään? Eikö voi matkustaa junalla Helsinkiin ja lähteä sieltä jos lentäminen on välttämätöntä? Minun on helppo kirjoittaa kriittisesti lentämisestä, sillä olen jo lentänyt maailmaa ristiin rastiin ihan omiksi tarpeiksi. Miten voisin kieltää ne kokemukset muilta?

Juha Seppälä siteeraa Daniel Defoen romaania Ruttovuosi (1722)

Kaikki oli muuttunut pahemmaksi-- karaistuneena tuosta kokemastaan vaarasta, kuten merimiehet myrskyn mentyä ohi, ihmiset olivat nyt entistä häijympiä ja paatuneimpia paheissaan ja siveettömyyksissään...

Nyt on pakko laittaa tähän jotain ystävällistä: Mukavaa viikonloppua kaikille! Lukekaa kirjoja. Lukekaa ne kaksi kirjoittamaani romaania.

Haluaisin heittää jotain Tammerkoskeen

Tammerkoski päästettiin kuivilleen erilaisten töiden vuoksi. Kuten jo aiemmin kirjoitin, veden alta paljastui polkupyöriä. Jossain vaiheessa minullekin saattaa tulla mieleen: "Tänään haluaisin heittää polkupyörän Tammerkoskeen!"

Kun kirjoitin suunnilleen saman Faceen, paljastui, että moni oli kokenut yllykkeen heittää kännykkänsä tai kassinsa Tammerkoskeen tai kiivetä itse siltakaiteen yli ja hypätä veteen. Kännyköitäkin pohjasta löytyi, joten joku oli tuon heittoyllykkeen toteuttanutkin. Töissä tuli usein voimakas halu heittää tietokone ikkunasta, mutta tuo pyrkimys jäi toteuttamatta.

Kävin eilen kuntosaliryhmässä, joten olen jäykkä ja kipeä. Pidän liikunnan aiheuttamasta lihaskivusta, jotkut kokevat sen epämiellyttävänä ja heille se varmasti onkin sitä. Tämä häviää kyllä ennen seuraavaa kuntosalitreeniä. 

Huomenna on vesijumppa. Kun jumppaa ohjaa joku hyvin nuori empaattinen henkilö, se on usein kevyempi. Kuin ohjaaja pelkäisi, että yli kuusikymmenvuotiaan ei kannata heilauttaa raajaansa liian rajusti, sillä se saattaa vaikka irrota.

Vesijumppaa ja elokuvaa

Kompaktissa vessa-, kylpyhuone ja pesutupakuutiossani haisee uimahallilta. Kävin aamulla vesijumpassa. Iäkkäät rouvat tuomitsivat nykyisen iskelmämusiikin epäkelvoksi ja kehuivat Olavi Virtaa. Tunsin itseni nuorisolaiseksi. 

Kuntosaliryhmässä keskusteltiin siitä, miten etenemme sujuvimmin laitteesta toiseen. Eräs nainen esitti pituusjärjestystä ja joku arveli, että ehdottaja saattaisi olla entinen opettaja. On pituusjärjestyksessä kyllä jonkinlainen järki, laitteita ei välttämättä tarvitse silloin säätää yhtä paljon. 

Teemu Nikin ohjaama "Mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia", voitti Venetsian elokuvafestivaalien yleisöpalkinnon ja ymmärrän sen hyvin. 

Elokuvassa karismaattinen Petri Poikolainen esittää MS-tautia sairastavaa miestä, joka on menettänyt taudin vuoksi näkönsä ja joutunut pyörätuoliin. Poikolaiselle on käynyt samoin. Elokuvan mies on löytänyt netistä naisen, jota tahtoo lähteä tapaamaan. 

Elokuvan nähtyäni ymmärsin, miten suuri juttu sokealle pyörätuolissa istuvalle henkilölle on matka Hervannasta Hämeenlinnaan. Itselleni se on asia, jota ei tarvitse edes suunnitella, senkun lähtee vaan. Matkalla tapahtuukin sitten kaikenlaista, mutta ei siitä sen enempää. 

Elokuva on Petri Poikolaisen juhlaa. Poikolaisen lisäksi näemme lähinnä sotkuisia epäselviä hahmoja ja valoa. Ei perinteisiä esteettisiä kuvia. 

Kaikesta huolimatta elokuva vaikutti minuun niin, että heti sen jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty ja liikutettu. Jos elokuva olisi tehty Hollywoodissa, ei tätä olisi tapahtunut. Filmissä oli ihan hyvässä mielessä tiettyä amatöörimäisyyttä. Tästä oli alkuun suunniteltu lyhäriä ja jotain tämmöistä voisi kuvitella näkevänsä filkkareilla. 

P.S. En ole nähnyt Titanicia.

Häpeä ja paniikki

Näin eilen ensimmäistä kertaa Kariston kevään 2020 uutuuskirjaluettelon ja minut valtasi käsittämätön häpeä ja paniikki. Luettelossa esitellään helmikuussa julkaistava romaanini "Ei saa elvyttää" (saatan kirjoittaa vielä yhden "Ei saa"-romaanin, niin siitä tulee trilogia).

Esitteen kannessa poseeraa kirjailija Johanna Sinisalo, joka voitti Kariston kauhuromaanikilpailun romaanillaan Vieraat.

Soitin akuuttipuhelun kirjoituskaverilleni, joka teki juuri Prismassa ruokaostoksia ja valitin häpeääni. Muutin kahvitreffit toisen kaverin kanssa punaviinitreffeiksi ja rauhoituin. Nyt häpeä on enää kevyt ja harsomainen riekale ja yritän jatkaa elämääni.

Aamun vesijumpassa teimme liikkeet kookkailla painoilla, jotka eivät oikeasti paina mitään vaan voimaa vaaditaan lähinnä niiden pitämisessä veden alla, eikä siihenkään suuria lihaksia tarvita. Jumpan loppupuolella potkaisimme vauhtia altaan reunasta, liuimme selällämme ja palasimme juosten takaisin reunalle. 

Käsikirjoituksen editointi jatkuu. Elämä jatkuu. Lokakuu loppui. Marraskuu alkoi. Marraskuuta moititaan turhaan, sillä se on kuukausi, jolloin itseltään ei tarvitse vaatia kuin sen minimin.

Nuori eläkeläinen

Vesijumppa alkoi! Nuori mies ohjasi meitä,  jo hieman ajan patinoimia naisia iskelmämusiikin tahtiin.

Kun nousee altaasta aistii hetken ajan oman painonsa, jota tavallisesti kantaa huomaamattaan. Jostain kumman syystä mistään muusta liikunnasta ei tule yhtä hyvä olo kuin altaassa jumppaamisesta.

Onhan tämä kerrottava täälläkin: aion jäädä marraskuun alussa eläkkeelle. Se on ensimmäinen mahdollinen eläköitymispäivä, varsinainen eläkeikä koittaa vasta vuoden päästä. Olen päättänyt jatkaa töitä yksityisellä lääkäriasemalla yhtenä päivänä viikossa. En ole koskaan toiminut privaatissa vaan ollut henkeen ja vereen julkisen terveydenhuollon lääkäri, joten tämä on minulle ihan uutta.

Muun ajan aion kirjoittaa jos siitä jotain tulee. Ehkä minun on ryhdyttävä jossain määrin uskomaan itseeni, sillä toinen kirjani julkaistaan keväällä.

Katson kaupungilla vanhoja haparoiden kulkevia naisia, rollaattoriin nojaavia vanhuksia, reippaita mummoja ja läpikuultavan laihoja naisia, jotka taistelevat hiusväreillä ja leopardikuoseilla vanhenemista vastaan.

Olen ryhtynyt loukkaantumaan eläkeläisten puolesta.

En ole kertonut potilaille eläköitymisestä, elleivät he ole kysyneet "Oletko seuraavalla kerralla?" (meillä ei ole "omia lääkäreitä"). Tuntuu käsittämättömältä miten nopeasti tämä työelämä on mennyt, juurihan olin aina se kaikkein nuorin.

Voin laulaa Mamban sävelin: Vielä on työaamuja jäljellä, joka ei onneksi kuitenkaan oikein rimmaa.