Uotinen on Uotinen

"Minä rakastin ja tanssin Pariisissa" sanoi Jorma Uotinen Tampereen teatterikesän ohjelmateltassa ja me olimme kovin otettuja. Kotona mietin, mitä tein Pariisissa: katsoin nähtävyyksiä, kävelin jalat rakoille ja söin turistimenuita. Mutta minä en olekaan Uotinen.

Suomeen tarvitaan yksi Uotinen, dramaattinen ketterä mies, joka tekee mitä haluaa. En ole ollenkaan varma onko mies kovin hyvä laulaja, mutta hän tarjoaa meille perinteisiä tulkintoja vanhoista chansoneista, menee kevyesti kyykkyyn lavan reunalle ja kulkee niin ranskalaisen näköisenä keski-ikäisen muovimukeista punaviiniä kittaavan yleisön joukossa.

Bändi oli hyvä. Musiikki oli hyvää. Ja Uotinen oli Uotinen. Saimme mitä tulimme hakemaan.

Jotain toista

Tampereen teatterin salin täyttäminen on vaativaa. Ihmiset poukoilevat puolelta toiselle ja yrittävät lukea tuoleihin ommeltuja numeroita, joita ei tahdo erottaa, sillä ne on kirjailtu samalla värillä kuin tuolikangas. Teatteritaiteen harrastajat ovat tunnetusti kypsässä iässä olevaa porukkaa, joille paikat pitäisi merkitä vähintään kaksikymmensenttisillä paksuilla mustilla numeroilla. Jaloille on vähän tilaa, vaikkei satu olemaan kovin pitkäkoipinen. On pakko pomppia pystyyn päästääkseen keskemmällä istuvat ohi. Samaa hyppimistä teki muuten Tarja Halonen, joka istui rahvaan keskuudessa.

Onhan se kiusallista ja koomistakin, kun kaksi naisnäyttelijää nojailee seinään ja kuvaa sanallisesti homoseksuaalista rakastelua, onneksi sentään englanniksi. Siitä käynnistyy Q-teatterin rohkea ja hauska näytelmä.

Tämä on näytelmässä tehdään näytelmää juttu. Mukana ovat ohjaaja/kirjoittaja Milja Sarkolan lisäksi Iida Kuningas, Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Sleeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen.

Näytelmässä on kyse kirjoittajan elämästä sekä halusta sekä sen hetkittäisestä katoamisesta. Näytelmäkirjailija leikkii kolmetoistavuotiaana serkkunsa ja veljensä kanssa pornokuvausta. Miesnäyttelijä, jonka kanssa nainen menee sänkyyn parikymppisenä sanoo "Nyt olen nainut johtajan tyttären kanssa". Kun ohjaaja kertoo isälleen homoseksuaalisuudestaan mies sanoo "Tunnen paljon homoseksuaaleja, monet hyvät ystäväni ovat homoseksuaaleja".

Tommi Korpela on mahtava teatterinjohtajana, jolle näytelmäkirjailija (Milja Sarkola?) tarjoaa näytelmäänsä. Heteromiesohjaajat valitsevat näyttelijöitä, joita haluaisivat panna (näin tässä väitettiin). Kaksi näyttelijää käy pyörimässä miehen edessä pienissä vaatetuksissaan ja punaisissa korkokengissään. Lesbo teatteriohjaaja joutuu samoihin kiusauksiin ja toisaalta miettii halutaanko hänen ystävyyttään vain jotta saataisiin töitä.

Nauratti, toisaalta näytelmässä oli herkät hetkensä. Onhan se tavallaan hienoa, että joku käyttää rohkeasti elämäänsä luodakseen taidetta. Hyväksikäyttää itseään ja yllättyy siitä, että läheiset saattavat jopa loukkaantua vaikka naisen taidetta arvostavatkin.

Ymmärryspisteet johtuen selkeästi artikuloidusta suomen kielestä: *****
Muut pisteet **** miinus

Kuvan on ottanut Pate Pesonius

Morbror Vanja

Eilisen Vanja-enon ohjaaja Yana Ross on sanonut, että Vanja-eno on Sonjan näytelmä ja siksi sen nimi on Vanja-eno. Sonjan takertuva rakkaus Astroviin ärsyttää minua. Tsehovin näytelmissä kukaan ei tietenkään saa vastarakkautta.

Uppsalan kaupunginteatterin Morbror Vanja muistuttaa taas, miten ajaton ja ajankohtainen näytelmä Vanja-eno on.

Alussa on kuuma laiska päivä, aurinko paistaa armottomasti, hyönteiset pitävät sietämätöntä meteliä. Kaikki ovat humalassa. Näyttelijät valuvat soittimiensa luo ja alkavat tykittää Doorsia.

Vanja-eno on siirretty nykyruotsalaiseen hotellirähjään, mutta ruotsalaiset löytävät sisäisen slaavinsa. En mahda mitään, että vertasin esitystä Kansallisteatterin erinomaiseen tulkintaan. Ross on lisännyt näytelmään henkilön, Norjassa öljynporauslautalla työskennelleen miehen. Tämä ja toinen mies esiintyvät lähes koko näytelmän ajan kalsareissa ja ovat pari. Ehkä kaikella on joku tarkoitus. Piirilääkäri Astrov sopii hyvin nykypäivään: lääkäri, joka inhoaa ihmisiä, mutta rakastaa metsiä.

Astrov olisi voinut ottaakin Sonjan, mutta hänenkin päänsä sekoittaa Jelena, joka on Uppsalan kaupunginteatterin esityksessa raskaana! Nainen ei tee mitään, hivelee vain aistillisesti vatsaansa ja sekoittaa Astrovin ja Vanjan päät. Professori ei ole ruotsalaisessa esityksessä ollenkaan sellainen itsekäs despootti kuin Kansallisteatterin versiossa.

Näytelmän Sonja laulaa aivan ihanasti, niin tekevät muutkin. Moderni musiikki sopii hyvin tähän yli satavuotiaaseen näytelmään. On pakko sanoa, että ruotsalaiset näyttelijät ovat lahjakkaita näyttelemään, laulamaan ja soittamaan. Tsehov piti Vanja-enoa komediana ja sitä se tässä ruotsalaisessa mainiossa esityksessä onkin (varsinkin toisella puoliajalla).

Näytelmän lavastus on todella hieno (niin oli Kansallisteatterinkin). Jonkinlaisesta pleksistä tehdyt seinät päästävät katsojan tirkistelemään näyttelijöitä, silloin kun he eivät ole lavan etuosassa. Valaistus kuvaa hienosti saamattomuuden, tylsyyden ja kaipuun tunnetilaa.

Minua ärsytti välillä se, että näyttelijät olivat niin "juovuksissa", että kaatuilivat. Siirtyminen näyttämön laidasta toiseen vaati pari askelta eteenpäin ja taas yhden taaksepäin, pari kaatumista, kolme askelta eteenpäin ja kaksi taaksepäin jne. Suomalainen on nähnyt humalaa ja sen kuvausta riittävästi, eikä se jaksa enää huvittaa.

Näytelmässä puhuttiin ruotsia ja minä ymmärsin! Se olikin tarpeen, sillä tekstitys oli todella viitteellinen ja välillä täysin epäsynkroniassa näytelmän kanssa. Sen verran oli vedetty Suomeen päin, että mainittiin Urho Kekkonen ja Tove Jansson.

Nainen vieressäni kirjoitti kynä savuten lehtiöönsä, mutta mitä??

Ymmärryspisteet ****
Muut pisteet **** ja puoli

Kuvan on ottanut Micke Sandström

Belfast boy

Päätin kirjoittaa heti ensimmäisestä Tampereen teatterikesässä näkemästäni esityksestä (kävin kylläkin ensin Lidlissä ostamassa leipää ja banaaneja, sillä pelkällä teatterilla ei elä).  Kun Hesari ja Aamulehti julkaisevat oman arvionsa, en enää kehtaa raapustaa harrastelijamaista ja täysin subjektiivista kritiikkiäni.

Belfast boy on karu näytelmä: mies, tuoli ja tyhjä näyttämö. Martin ei saa nukuttua. Hän haluaisi vaivaan kemiallista apua, mutta hänet passitetaan psykiatrille. Edessä on kuusi tunnin sessiota, joista ensimmäisen näemme ja kuulemme. Tulee mieleen erinomainen Terapiassa-sarja, mutta siinä psykiatrilla on merkittävä rooli. Tässä psykiatri on näkymätön ja kuulumaton ja puuttuu lopulta kovin vähän tämän hillittömän terapiaistunnon kulkuun.

Martin alkaa kertoa elämästään, aluksi kevyemmin ja lopulta kaiken eteemme viskaten (näytelmän alussa mietin, että valuuko vanhasta astianpesukoneestani vettä keittiön kaapin alle, sitten unohdin koko asian, valukoot vaan).

Näyttämöllä istuu hoikka hipsterin näköinen mies t-paitaan ja vaaleisiin puuvillahousuihin  pukeutuneena. Hän puhuu välillä vahvalla aksentilla.  Lapsena Pohjois-Irlannissa poika totttuu pamauksiin ja sireenien ulvontaan. Veli tekee kaikenlaista hämäräkeikkaa, joissa Martin avustaa. Puhkeava seksuaalisuus, johon liittyy hyväksikäyttöä. Äidin sairaus. Näyttelijä esittää mainiosti äitiä, jonka vieressä seisoo happisäiliö, mutta joka imee tupakkaa ja köhii. Isä, johon välit ovat etäisemmät, mutta josta löytyy lämpöä ja hyväksyntääkin.

Tanssiura, jonka päätepisteenä on tanssiminen homodiskossa. Erilaiset kemialliset tuotteet, yleiset vessat ja maksulliset kontaktit kunnon perheenisiin. Rakkaussuhde, joka sisältää väkivaltaa ja alistamista.

Juuri kun katsoja miettii, pitäisikö kaivaa laukusta paperinenäliina, niin pitääkin hymyillä.

Ohjelmalehtisen mukaan monologin esitti Declan Perring, joka osaa näytellä hillittömän fyysisesti, mutta taitaa myös tauot ja herkät hetket. Ei tarvinnut hävetä miehen puolesta. Erinomaisen käsikirjoituksen oli tehnyt Kat Woods tositarinan pohjalta. Nainen oli myös ohjannut intensiivisen esityksen.

Jotain jäi varmaan tekstistä ymmärtämättä, mutta uskon, että keskeisimmät asiat tajusin. Esityksen kesto oli vain tunti, joka oli monologille sopiva ja looginen, sillä olihan kyse psykiatrin vastaanotosta. Vastaanoton kesto taitaa olla yleensä 45 minuuttia, mutta ei olla niuhoja.

Ymmärrystähdet ****
Muu tähditys **** Nostin kuitenkin neljään tähteen. Voi olla, että joudun sitten antamaan jollekin viisi ja puoli.

Yllä olevan kuvan on ottanut Kat Woods

Vaarallinen viikonloppu

Puhelin herätti minut terhakalla kilauksella seitsemältä: ruudussa luki loma.

Keräsin Veturin tarjouksista matkan Tampereelta Saloon, jonne matkustin poikani kanssa lauantaina. Tytär tuli Helsingistä Onnibussilla, jonka pysäkki sijaitsee ABC-aseman kyljessä useamman kilometrin päässä kaupungin keskustasta.

Matkalla Tampereelta Turkuun juna teki äkkijarrutuksen ja parin sekunnin kuluttua sen ohitti vastakkaiseen suuntaan kulkeva juna. Junamme alkoi peruuttaa. Reipas naispuoleinen konduktööri ihmetteli asiaa ääneen. "Mitä se kuljettaja nyt tekee, väärä suunta". Joku matkustaja totesi klassiseen tapaan "Kuka nyt Turkuun haluaisi". Konduktööri kurkki ikkunasta "Se ajoi valon ohi". Jotenkin tuli sellainen olo, että jospa veturinkuljettaja olisi ajanut pidemmälle, niin olisimmeko nyt liiskana?

Vietimme isäni 85-vuotis syntymäpäiviä mökillä, jonne matkustimme Salon rautatieasemalta hänen kyydissään. Vaikka kuinka yritin sanoa, ettei meillä ole kiire, hän ohitteli mielelestään liian hitaasti matelevia kulkuneuvoja.

Mökkiseudulla asustaa susiperhe (siitä oli ollut sanomalehdessä). Vaarallista. Naapurin koira oli purrut äitiä. Terassilla pällisteli vaarallisen näköinen koppakuoriainen, jonka tuntosarvien liikettä katselimme, kunnes siskon lapinkoira tallasi otuksen päälle ja tuntosarvet lakkasivat liikkumasta. Lapseni näkivät sammakon. Kun kävin uimassa, minua tuijotti laiturin alta rantakäärme, joka sekin oli uintireissulla. Nousin laiturin metalliportaat varsin vauhdikkaasti.

Keräsin mökin pihasta pari litraa kanttarelleja. Poimin mustikoita, kunnes erilaiset hyönteiset ryhtyivät tunkemaan liian likelle.

Tämä blogi muuttuu viikon ajaksi teatteriblogiksi. Tänään käynnistyy Tampereen teatterikesä!

Rauha, ystävyys, solidaarisuus

Havahduin yöllä kovaan paukkeeseen ja mietin "Missä onkaan lähin pommisuoja?". Meteli tuli ehkä kuitenkin Nightwishin keikalta. Jotenkin harmittaa, ettei tullut lähdettyä sinne. Olisi ollut mielenkiintoista kokea spektaakkeli, josta kuulin vain sotaisan mölyn.

Työpaikallani toimii vapaa-ajan jaosto, jonka kautta voi ostaa lippuja joihinkin konsertteihin ja teatteriesityksiin hieman halvemmalla. Hankin syksyksi kolmet teatteriliput: Skavabölen pojat, Pikavoitto ja Kohtalon tango. Rohmusin liput filharmonian ja Irina Björklundin konsertteihin. Kulttuuri edistää työssä jaksamista ja henkistä kehitystä. En ole mitenkään erityisen hyvä esimerkki kulttuurin kohottavasta vaikutuksesta.

Maailmantilanne huolestuttaa minua. Nuorena kaikki oli selkeää. Neuvostoliitto ei halunnut sotaa, mutta pitihän sillä olla ydinaseet ja muut vempeleet puolustusta varten. Lähinnä pelkäsin, että Yhdysvaltojen presidentti painaa vahingossa ydinohjukset laukaisevaa nappulaa.  Kuvittelin, miten Valkoisessa talossa on erilaisia valonappuloita sekä punainen nappi, jolla räjäytetään puoli maailmaa olemattomiin.

"Me Neuvostoliittoa autamme
kun maailmanrauhaa rakentaa se
aina varmimman rauhanomaisen tien valiten.

Miten kansanmurhat voi lopettaa?
Miten jenkkiarmeijan horjumaan saa?
Miten Vietnam saavuttaa vapauden,
todellisen?

Rauha, ystävyys solidaarisuus..."