Belfast boy

Päätin kirjoittaa heti ensimmäisestä Tampereen teatterikesässä näkemästäni esityksestä (kävin kylläkin ensin Lidlissä ostamassa leipää ja banaaneja, sillä pelkällä teatterilla ei elä).  Kun Hesari ja Aamulehti julkaisevat oman arvionsa, en enää kehtaa raapustaa harrastelijamaista ja täysin subjektiivista kritiikkiäni.

Belfast boy on karu näytelmä: mies, tuoli ja tyhjä näyttämö. Martin ei saa nukuttua. Hän haluaisi vaivaan kemiallista apua, mutta hänet passitetaan psykiatrille. Edessä on kuusi tunnin sessiota, joista ensimmäisen näemme ja kuulemme. Tulee mieleen erinomainen Terapiassa-sarja, mutta siinä psykiatrilla on merkittävä rooli. Tässä psykiatri on näkymätön ja kuulumaton ja puuttuu lopulta kovin vähän tämän hillittömän terapiaistunnon kulkuun.

Martin alkaa kertoa elämästään, aluksi kevyemmin ja lopulta kaiken eteemme viskaten (näytelmän alussa mietin, että valuuko vanhasta astianpesukoneestani vettä keittiön kaapin alle, sitten unohdin koko asian, valukoot vaan).

Näyttämöllä istuu hoikka hipsterin näköinen mies t-paitaan ja vaaleisiin puuvillahousuihin  pukeutuneena. Hän puhuu välillä vahvalla aksentilla.  Lapsena Pohjois-Irlannissa poika totttuu pamauksiin ja sireenien ulvontaan. Veli tekee kaikenlaista hämäräkeikkaa, joissa Martin avustaa. Puhkeava seksuaalisuus, johon liittyy hyväksikäyttöä. Äidin sairaus. Näyttelijä esittää mainiosti äitiä, jonka vieressä seisoo happisäiliö, mutta joka imee tupakkaa ja köhii. Isä, johon välit ovat etäisemmät, mutta josta löytyy lämpöä ja hyväksyntääkin.

Tanssiura, jonka päätepisteenä on tanssiminen homodiskossa. Erilaiset kemialliset tuotteet, yleiset vessat ja maksulliset kontaktit kunnon perheenisiin. Rakkaussuhde, joka sisältää väkivaltaa ja alistamista.

Juuri kun katsoja miettii, pitäisikö kaivaa laukusta paperinenäliina, niin pitääkin hymyillä.

Ohjelmalehtisen mukaan monologin esitti Declan Perring, joka osaa näytellä hillittömän fyysisesti, mutta taitaa myös tauot ja herkät hetket. Ei tarvinnut hävetä miehen puolesta. Erinomaisen käsikirjoituksen oli tehnyt Kat Woods tositarinan pohjalta. Nainen oli myös ohjannut intensiivisen esityksen.

Jotain jäi varmaan tekstistä ymmärtämättä, mutta uskon, että keskeisimmät asiat tajusin. Esityksen kesto oli vain tunti, joka oli monologille sopiva ja looginen, sillä olihan kyse psykiatrin vastaanotosta. Vastaanoton kesto taitaa olla yleensä 45 minuuttia, mutta ei olla niuhoja.

Ymmärrystähdet ****
Muu tähditys **** Nostin kuitenkin neljään tähteen. Voi olla, että joudun sitten antamaan jollekin viisi ja puoli.

Yllä olevan kuvan on ottanut Kat Woods