Morbror Vanja

Eilisen Vanja-enon ohjaaja Yana Ross on sanonut, että Vanja-eno on Sonjan näytelmä ja siksi sen nimi on Vanja-eno. Sonjan takertuva rakkaus Astroviin ärsyttää minua. Tsehovin näytelmissä kukaan ei tietenkään saa vastarakkautta.

Uppsalan kaupunginteatterin Morbror Vanja muistuttaa taas, miten ajaton ja ajankohtainen näytelmä Vanja-eno on.

Alussa on kuuma laiska päivä, aurinko paistaa armottomasti, hyönteiset pitävät sietämätöntä meteliä. Kaikki ovat humalassa. Näyttelijät valuvat soittimiensa luo ja alkavat tykittää Doorsia.

Vanja-eno on siirretty nykyruotsalaiseen hotellirähjään, mutta ruotsalaiset löytävät sisäisen slaavinsa. En mahda mitään, että vertasin esitystä Kansallisteatterin erinomaiseen tulkintaan. Ross on lisännyt näytelmään henkilön, Norjassa öljynporauslautalla työskennelleen miehen. Tämä ja toinen mies esiintyvät lähes koko näytelmän ajan kalsareissa ja ovat pari. Ehkä kaikella on joku tarkoitus. Piirilääkäri Astrov sopii hyvin nykypäivään: lääkäri, joka inhoaa ihmisiä, mutta rakastaa metsiä.

Astrov olisi voinut ottaakin Sonjan, mutta hänenkin päänsä sekoittaa Jelena, joka on Uppsalan kaupunginteatterin esityksessa raskaana! Nainen ei tee mitään, hivelee vain aistillisesti vatsaansa ja sekoittaa Astrovin ja Vanjan päät. Professori ei ole ruotsalaisessa esityksessä ollenkaan sellainen itsekäs despootti kuin Kansallisteatterin versiossa.

Näytelmän Sonja laulaa aivan ihanasti, niin tekevät muutkin. Moderni musiikki sopii hyvin tähän yli satavuotiaaseen näytelmään. On pakko sanoa, että ruotsalaiset näyttelijät ovat lahjakkaita näyttelemään, laulamaan ja soittamaan. Tsehov piti Vanja-enoa komediana ja sitä se tässä ruotsalaisessa mainiossa esityksessä onkin (varsinkin toisella puoliajalla).

Näytelmän lavastus on todella hieno (niin oli Kansallisteatterinkin). Jonkinlaisesta pleksistä tehdyt seinät päästävät katsojan tirkistelemään näyttelijöitä, silloin kun he eivät ole lavan etuosassa. Valaistus kuvaa hienosti saamattomuuden, tylsyyden ja kaipuun tunnetilaa.

Minua ärsytti välillä se, että näyttelijät olivat niin "juovuksissa", että kaatuilivat. Siirtyminen näyttämön laidasta toiseen vaati pari askelta eteenpäin ja taas yhden taaksepäin, pari kaatumista, kolme askelta eteenpäin ja kaksi taaksepäin jne. Suomalainen on nähnyt humalaa ja sen kuvausta riittävästi, eikä se jaksa enää huvittaa.

Näytelmässä puhuttiin ruotsia ja minä ymmärsin! Se olikin tarpeen, sillä tekstitys oli todella viitteellinen ja välillä täysin epäsynkroniassa näytelmän kanssa. Sen verran oli vedetty Suomeen päin, että mainittiin Urho Kekkonen ja Tove Jansson.

Nainen vieressäni kirjoitti kynä savuten lehtiöönsä, mutta mitä??

Ymmärryspisteet ****
Muut pisteet **** ja puoli

Kuvan on ottanut Micke Sandström