Selfie-ajan Lokki

”Tuli mieleen pikku kertomuksen aihe: järven rannalla on lapsesta pitäen asunut nuori
tyttö; rakastaa järveä lokin lailla ja on onnellinen ja vapaa kuin lokki. Mutta sattuipa
tulemaan mies, huomasi lokin ja nitisti joutessaan.”

Vanhan näytelmän siirtäminen nykyaikaan on riskipeliä, sillä se menettää osan viehätyksestään. Tsehovin teksti on onneksi ajatonta.

Heti ensi hetkestä ymmärtää että tässä ollaankin Islanissa, eikä Venäjällä. Tuulee niin, että näyttelijöiden hiukset menevät sekaisin. Jos islannissa lämpöä yli 15 astetta tehdään eväät, lähdetään piknikille ja nautitaan helteestä.

Islannissa on 323 000 asukasta (tai ainakin 2013 oli), kaksi kolmesta heistä asustaa Reykjavikissa, joka näyttää sievältä kylältä. Islantilaiset ovat kokeneet romahduksen. Ei ihme, että he ymmärtävät Tsehovin tekstiä varsinkin kun heitä ohjaa latvialaistaustainen ohjaaja Yana Ross.

Luin ennen teatteriin menoa Tsehovin Lokki -näytelmän, joka on komedia, mutta silti niin surumielinen ja traaginen etten ymmärrä mikä siitä tekee komedian. Islantilaiset ovat siirtäneet Lokin henkilöt venäläiseltä maatilalta islantilaiseen luksushuvilaan maailmatuskaa potemaan ja rakastamaan onnettomasti.

Siteeraan kirjailija Trigorinia, joka kertoo kirjailijan elämästä nuorelle Ninalle, joka haaveilee kuuluisuudesta ja näyttelijän ammatista:

"Puhutaan minun valoisasta ihanasta elämästäni...No niin, mistä aletaan? On sellaisia pakkomielteitä että ihminen miettii yötä päivää pelkästään kuuta, ja minullakin on sellainen oma kuuni. Yötä päivää minua pitää vallassaan yksi hellittämätön ajatus: minun  täytyy kirjoittaa, minun täytyy kirjoittaa, minun täytyy... Hädin tuskin olen saanut valmiiksi pitkän kertomuksen, kun minun täytyy jo jostakin syystä kirjoittaa toinen, sitten kolmas, kolmannen jälkeen neljäs. Kirjoitan taukoamatta, vailla äärtä ja määrää, enkä muuta voi. Mitä ihanaa ja valoisaa tässä oikein on, kysynpä vain? Omituista elämää, hoi, voi! Tässä minä olen teidän kanssanne innostunut puhumaan, mutta joka hetki minä muistan että keskeneräinen kertomus odottaa. Tuolla näen pilven, joka näyttää flyygeliltä. Ajattelen: jossakin kertomuksen kohdassa täytyy mainita että ohi lipuu flyygelin näköinen pilvi. Heliotrooppi tuoksuu. Panen kiireen vilkkaa korvan taakse: äitelä tuoksu, leskenkukka, mainittava kesäillan kuvauksessa. Minä väijyn jokaista lausetta, joka sanaa, jonka sanon tai te sanotte, ja riennän kiireesti sulkemaan kirjalliseen varastooni kaikki nuo lauseet ja sanat: ties vaikka niille olisi käyttöä..."

Minusta näytelmä alkoi oikeastaan vasta väliajan jälkeen. Siltähän usein tuntuu. Näyttelijöiden yhteisöllisyys ulottui TTT:n suuren näyttämön kahdeksannelle riville. Väliajan jälkeen juhlitaan häitä: Masa (tässä esityksessä Maria) menee naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta. Lauletaan komeasti karaokea. Juopotellaan. Rakastetaan. Tapellaan. Minusta hääkohtaus oli hieno.

Synkässä lopussa luistellaan ja kaatuillaan märällä mustalla näyttämöllä niin, että pelottaa.

En tiedä olisiko katsominen ollut vaikeampaa jos en olisi lukenut näytelmää, sillä käännös oli sijoitettu hankalasti näyttämön vasempaan yläkulmaan. Islanti kuulostaa kummalliselta,  vanhahtavalta kieleltä.

Näin Lokin TT:n Frenckell- näyttämöllä 2013 ja pidin ajattomasta esityksestä.  Jos Tsehovin Lokki on pakko siirtää selfie-aikaan, niin ehkä se on  sitten tehtävä näin. Tätä mieltä olen nukuttuani rauhallisen pitkän yön. 

Tar Baby

Pidin eilen vapaapäivän. Kävin tietysti teatterissa, mutta nyt en kirjoita esityksistä, sillä vietin vapaa-aika teatterivieraiden seurassa. Paljastan kuitenkin nimet: Grimm book of horrors (himmeää meininkiä, Aamulehdessä ylistettiin) ja Poetry Band (olivatko kaikki bändin jäsenet sukulaisia, ainakin monella oli sama sukunimi, vaikutti siltä, että harvalukuiset katsojat olivat sukulaisia tai ystäviä).

Tulin juuri TTT klubilta, jossa afroamerikkalainen Desiree Burch esitti intensiivisen ja interaktiivisen näytöksen nimeltään Tar Baby. Naista oli etukäteen varoitettu, että suomalaiset ovat ujoja ja tuijottavat kengänkärkiään. Kyllä me kuitenkin pärjättiin. Tyylikkäästi kohtuudessa pysyen.

Esityksessä edettiin orjuudesta viime vuosien ampumatapauksiin, joissa poliisit ovat surmanneet viattomia afroamerikkalaisia nuorukaisia. Burch laittoi katsojia keräämään puuvillaa, sokeria ja riisiä.  Näytti miten vieraat ihmiset silittelevät hänen afrohiuksiaan ja olettavat ulkonäön perusteella, että hän osaa laulaa ja tanssia. Mustilla on rytmi veressä.

Kun tapahtuu onnettomuus valkoiset ryntäävät paikalle "I'm a white guy, I can help you". Mustat keräävät lapsensa ja juoksevat vastakkaiseen suuntaan.

Hän opetti meitä näkemään rasismia sielläkin, missä emme ole sitä osanneet erottaa.

Esityksen loppupuolella nainen syytti meitä (valkoisia) niin voimakkaasti rasismista, että minulle tulivat kyyneleet silmiin. Miten tyhmiä me olemmekaan. Syyllisiä.

Taputimme ja taputimme. Burch käski jo mennä kotiin ja vaikutti liikuttuneelta. Ihmetteli varmaan, mikä tuolle hiirenhiljaiselle ilmeettömälle joukolle nyt tapahtui, kun se hakkaa käsiään yhteen, nousee seisomaan ja viheltää.

Tavallisuuden aave

Tampereen teatterin katsomossa istuessa alkaa polvia särkeä. Jalat eivät mahdu järkevästi mitenkään, niitä ei saa päällekkäin, eikä oikein vierekkäinkään. Reiden ja säären välinen kulma jää tuskallisen pieneksi.  Tekisi mieli jättää jalat kotiin.

Olen lukenut Saara Turusen romaanin Rakkaudenhirviö (kirja sai Hesarin esikoiskirjapalkinnon). Romaanin päähenkilön äiti pitää tavallisuutta ihmisen suurimpana hyveenä. Tavallisuudesta on kyse myös Saara Turusen kirjoittamassa näytelmässä Tavallisuuden aave, joka on saanut innoituksensa Luis Bunuelin 70-luvun elokuvasta Vapauden aave. Näytelmässä asetetaankin espanjalainen ilo ja teatraalisuus vastakkain jähmeän suomalaisuuden kanssa.

Q-teatterin näytelmä siirtyy kuvamaisesta kohtauksesta toiseen. Varsinaista juonta ei näytelmässä ole. Jokainen tavallinen suomalainen (huomaa tavallisuus) tunnistaa kohtauksista itsensä ja sukulaisensa. Näytelmän estetiikka on jännän haaleaa, entisajan naisten aluspaidan väristä. Televisiosta tulee sotilasmarsseja tai lintuohjelmaa. Perhe istuu nenä kiinni televisiossa paitsi äiti, joka tekee taloustöitä.

Pyry Nikkilän seksihurjastelu tyynyjen kanssa on yksi hauskimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Laura Birn balleriinamaisena ihanana, mutta niin tavallisena tyttönä on juuri sellainen, jota olisin pienenä tyttönä kadehtinut. Elina Knihtilä on vaan niin hyvä. Hyvin pärjäsivät Ylermi Rajamaa ja Antti Heikkinenkin, ettei nyt kenellekään tule paha mieli.

Ei sitten muuta kuin että soisin, että kaikki saisivat nähdä tämän.

Kuva Pate Pesonius/ Tampereen teatterikesä

I'm doing this for you

"I'm doing this for you" on pieni esitys, joten siitä riittänee pieni kirjoitus. Haley McGee esittää monologissa naista, joka haluaa järjestää miehelleen yllätysjuhlat.

Kellariteatterin ovella seisoo laiha nainen, jolla on vaalea peruukki. Hän jakaa katsojille naurumehua (pikkuruinen kertakäyttölasi vodkaa). Nainen yrittää saada yleisön mukaansa: opettelemme laulamaan kohta saapuvalle miehelle "Happy birthday to you". En viitsi paljastaa juonta, mutta arvaahan sen, ettei kaikki mene niinkuin nainen on toivonut.

Näyttelijä piirtää moneen kertaan ääriviivat, jonka sisällä hänen päänsä on. Se on hänen syömiensä tablettien ansiota. Ei ylempänä eikä alempana vaan tasaisesti kahden sormenpäällä ilmaan vedetyn viivan välissä.

Oikeastaan meillä (tai minulla) ei ole kovinkaan hauskaa vaan vähän surullista. Hilpeintä näytelmässä ovat näyttelijän yksin pimeässä demonstroima yhdyntä sekä ujuttautuminen metallihenkarin läpi.

Jotenkin tuntuu, ettei näyttelijä ollut tänään parhaimmillaan. Että hän itsekin tiesi sen. Ehkä naurumehu ei toimi päivällä.

Lopussa saimme kuppikakkuja, emmekä oikein tienneet, milloin voi poistua.

Eduskunta

Aloitin eilen viikon ajan kestävän amatöörikriitikon urani. En ole täysin riippumaton työssäni, sillä olen saanut esityksiin ilmaiset liput. Olen jonkinlainen vapaaehtoistyöntekijä, joka kirjoittaa ilmaiseksi, mutta saa hommasta lopulta enemmän kuin kukaan muu.

Istuin eilen Työviksen isossa salissa erinomaisella paikalla katsomassa näytelmää Eduskunta III. Kummallakaan puolellani istunut ketään, vasemman puoleisella penkillä joku mies piti tavaroitaan.

Politiikka on jännittävää draamaa vaikka sitä ei aina uskoisikaan, sillä asiat etenevät monesti niin hitaasti, että tavallinen äänestäjä uupuu. Näytelmässä monta vuotta oli mahdutettu reiluun kolmeen tuntiin. Eduskunta -trilogian taustalla on Ryhmäteatteri ja Politiikkakollektiivi, joka on tehnyt valtavan työn. Näytelmän on ohjannut Susanna Kuparinen.

Repliikkejä ei ole tarvinnut kirjoittaa, sillä poliitikot ovat tehneet sen itse. He ovat tavallaan vastanneet myös käsikirjoituksesta valehtelemalla ja vehkeilemällä, jotka ovat näytelmien perinteisiä juoniaineksia. Roolihenkilöistä ainakin Jukka Gustafsson näytti istuvan katsomossa.

Eduskunta III:ssa käsitellään viime vuosien suomalaista leikkauspolitiikkaa. Perussuomalaiset on tietoisesti jätetty näytelmän ulkopuolelle ja varsinainen populisti on pääministeri Juha Sipilä, joka ei vaikuta ymmärtävän maan johtamisesta mitään. Näytelmän nähtyään äänestäjä alkaa epäillä, että todellinen valta onkin virkamiehillä, jotka heittelevät intoa puhkuvaa Antti Rinnettä miten sattuu.

Suomalaisissa leikkauksissa on käytetty ahkerasti Kreikka-korttia, heristetty sormea "Noin teillekin käy, jos ette ole kilttejä ja syö iltapuuroanne (luovu hyvinvointivaltiosta)!" Kreikasta on tehty pahis, järjetön tuhlari, joka syö moussakaa, juo retsinaa ja elää muun Euroopan varoilla. Kärsiköön rauhassa siellä lämpimässä ilmanalassa. Ymmärrän nyt, miten kovilla ihmiset siellä lopulta ovat olleet ja ovat kai edelleen. Näytelmässä esitetään karuja lukuja itsemurhien ja imeväiskuolleisuuden lisääntymisestä.

Susanna Kuparinen haastattelee videolla Kreikan valtiovarainministeri Yannis Faroufakista. Mies on komea ja karismaattinen ja selittää asioita niin että tällainen maallikkokin kykenee pohtimaan talouspolitiikan eri puolia, mutta pätkät vievät näytelmän jännitettä.

Näytelmän alku on hapuileva ja välillä kertojan sekoilu plarin kanssa ärsyttää.

Ymmärrän kyllä innon sekoittaa loppuun paljon kohuttu lapsenmurha ja sosiaalipuolen syyttely, mutta se on jotenkin  eri näytelmästä. Koskettavaa se toki on. Resurssien väheneminen on oman työnikin arkipäivää.

Näyttelijäsuorituksista on vaikea sanoa mitään, sillä hahmot ovat melko lailla karikatyyrejä. He sanovatkin jotenkin tähän tapaan  "Tää on Pihla Penttinen, mutta tässä tää ois Jutta Urpilainen".

Voisinko aavistaa, että Antti Rinne on saanut jotenkin Politiikkakollektiivin sympatiat puolelleen. Silppuriroskaa heittelevä mies käy vähän sääliksi. Muut hahmot ovatkin lähinnä vastenmielisiä: virkamiehet mustissa naamioissaan, lipevä Erkki Liikanen Saimaalla kalastamassa, tätimäinen Jutta Urpilainen, Olli Rehn (pahis, mikä pahis vaikka näyttää kiltiltä), EK:n Lasse Laatunen sähköpostiviesteineen, kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, jonka lahkeet on jostain syystä kääritty polviin ja mairea kollegani Laura Räty, joka oli sitä mieltä, ettei juuri kukaan suomalainen hanki alle 2600 euroa kuussa.

Näytelmän materiaalia olisi voinut karsia, sillä kolme ja puoli tuntia on liikaa. Näytelmäkirjailijoilla ei ole kustannustoimittajia. Ehkä pitäisi olla.

Turistista teatterikriitikoksi

Laivan cafeteriassa on aina täyttä. Vaimo ja lapset istuvat pöytään laukkuineen ja mies seisoo ruokajonossa. Vaimo ja lapset huutelevat miehelle ohjeita. Ne joilla on täysi ruokatarjotin eikä puolisoa, joka hoitaisi pöytävarauksen, joutuvat vieraiden ihmisten pöytiin. Seurakseni sattui kaksi mummoa Huittisista, jotka olivat viettäneet kaksi päivää Pärnussa. He kertoivat istuneensa iltaisin hotellihuoneessa pelaamassa korttia ja juomassa lonkeroa. Nuorempi nainen oli aloittanut uransa 16-vuotiaana linja-auton rahastajana. Hän asui kolme vuotta Tampereen linja-autoaseman kellotornissa. Minun on käytävä katsomassa miltä tuo torni näyttää. Huittisten mummot olivat hauskoja tyyppejä.

Bussissa matkalla Pärnusta Tallinnaan takanani istui vanhempi pariskunta. Nainen luki kaikki mainostaulut "Kaubamajakas", "Lepa kaubakeskus" jne. Kun tien varressa seisoi talo, joka hieman vinkstotti tai maalipinta hilseili, nainen sanoi "venäläisten rakentama". Jos pihaa kaunistivat perennat ja ikkunanpielet oliva hyvässä maalissa nainen totesi "virolaisten rakentama". Naisen aviomies ei sanonut mitään. Toivottavasti hänen kuulonsa oli huonontunut.

En lopultakaan pidä turistina olemisesta. Varsinkaan kohteessa, jossa on enemmän turisteja kuin paikallisia asukkaita. Helpompaa olla kotona. Matkalla pitää olla joku tarkoitus: patikointi, mielenkiintoiset nähtävyydet, kulttuurinautinnot, omasta poikkeava ympäristö ja ihmiset tai vaikka kirjoittaminen. Tarkoitus ei voi olla rannalla makaaminen tai halvat ostokset. Nämä ovat vain minun tyhmiä mielipiteitäni. Pärnu oli kaunis paikka ja sopiva tuollaiselle lyhyelle pistäytymiselle, mutta kaksi yötä riitti hyvin.

Tänään alkaa Tampereen teatterikesä! Näytemän nimi on Eduskunta III. Blogi muuttuu teatterikesän ajaksi amatöörimäiseksi teatteriblogiksi.