Juhlissa

Eilisissä juhlissa H lauloi syntymäpäivää viettävälle vaimolleen Zen Cafen kappaleen jonka kertosäe kuuluu "Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran. Olet todella viisas, elät vain hetken verran." Itketti.

Jos joku laulaisi minulle noin, niin en uskoisi sanaakaan (tai uskoisin minä sen vain sen yhden kerran elämisen), mutta tässä tapauksessa otin asian todesta ja liikutuin.

Juhlat pidettiin luonnonsuojelualueen keskellä, kaupungin omistamassa hirsirakennuksessa. Meille tarjottiin borssikeittoa, jota oli kolmea eri versiota. Kävelimme pienellä porukalla metsässä, puhuimme kirjoista ja kirjoittamisesta. Lapset hyppivät ulos ikkunasta vaikka ovesta olisi ollut vaivattomampaa kulkea.  Saunajoogaa olisi ollut tarjolla. Kaksi naista esitti bluesia. Kivat leppoisat juhlat.

Pimeä hulahti päälle yllättäen. Kaupungissa on niin paljon valoa, ettei pimeää oikein edes huomaa. Kahdeksan aikaan oli vaikea löytää reittiä vessarakennukseen.

Mietin asioita, joita en uskoisi vaikka minulle kuinka laulettaisiin:

- Rakastan sinua.
- Olet ihana.
- Olet kaunis.
- Teet hyvää juustokakkua.
- Sinulla on kaunis lauluääni.
- Ajattelet kaikista ihmisistä pelkkää hyvää.
- Pidät paikat siisteinä.
- Olet hyvä organisoimaan.

 En ole kylläkään kuullut laulua, jossa puhuttaisiin organisointitaidoista.

Oma tila

Valmistaudun hiljalleen kirjoitusystävän 40-vuotis synttäreille, jotka pidetään jossain kaukana maaseudun rauhassa. Mahtavaa, että joku jaksaa järjestää juhlia. Kerttu hieroo poskeaan läppäriini, mikä ärsytää minua suuresti.

Eilisessä Tampere Filharmonian konsertissa soitettiin Sibeliuksen viulukonsertti. Kansainvälistyminen on vaikuttanut orkestereiden nimiin (Sinfonia Lahti, Jyväskylä sinfonia), vielä löytyy sentään Helsingin kaupunginorkesteri ja muutama muu.

Istuin salin takaosassa, jossa oli välillä melkein levotonta. Väliajan jälkeen iäkäs naisporukka ei huomannut, että orkesteri alkoi jo soittaa vaan jatkoi juttujaan. Vieressäni istunut mies valtasi osan elintilastani, otti väillä vaimon käsilaukusta pasitillirasian ja rapisutti karamellin esille. Selvitteli kurkkuaan.

Kummalle muuten käsinoja kuuluu? Onko siitä mitään sääntöä vai pitääkö se sopia vierustovereiden kanssa erikseen vai vallata vaan röyhkeästi tilaa? Saako polven ojentaa toisen maksetulle reviirille?

Tamperelaiset klassisen musiikin harrastajat ovat villiintyneet huutamaan bravota ja pomppaamaan pystyyn, kun ennen loistaviakin muusikkoja kiitettiin takapuoli sievästi penkissä.

Hyvä tämä oli, sen verran kun minä asiasta ymmärsin. Mietin konsertin aikana kässäriäni ja sunnuntaista lukupiiriä, jossa olen tällä kertaa emäntänä, enkä tiedä mitä tarjoaisin. Ne pippalot ovat menneet ehkä vähän liian kestitsemisen suuntaan, joten minulla on mahdollisuus tehdä muutos kehnompaan.

Rajoitukset

Blogin päivittäminen on nykyään vaikeaa, sillä minulle ei tapahdu mitään. Kenen muunkaan elämästä kirjoittaisin?  Houkuttelevia kohteita löytyy, mutta haluan säilyttää vähäiset ihmissuhteeni. Vaitiolovelvollisuus estää kertomasta työjuttuja.

Joskus saatoin elää kuin pellossa, mutta nyt on ilmaantunut tuoreita rajotteita, joista en pidä. En voi enää syödä vatsaani täyteen iltamyöhäisellä, sillä refluksivaivani äityvät kestämättömiksi. Kokeilin taas eilen illalla, enkä onnistunut. Minun pitää ilmeisesti mennä gastroskopiaan vaikka olen joskus päättänyt, että siihen en suostu vaikka aseella uhattaisiin.

En voi enää juhlia aamuun saakka, enkä oikeastaan kykene juhlimaan edes vähäisemmässä määrin, sillä kaikenlaisesta riekkumisesta saa jälkeenpäin kärsiä ja elämä menee sekaisin moneksi päiväksi. Sitäpaitsi nousuhumala on huonontunut. Alkoholikin oli aiemmin jotenkin parempaa. Liekö alkoholijuomien tuotantoprosessi jotenkin muuttunut?

On muitakin rajoituksia, mutta suurimman osan niistä olen itse itselleni asettanut. Lapseni sanoi, että olen ryhtynyt käyttämään ikääni tekosyynä, mutta mitä hyötyä vanhenemisesta muuten on?

Hyvä Sara!

Sara Hildenin tarina köyhästä isättömästä tytöstä taidemesenaatiksi on pitkään kiehtonut minua. Nyt Anna Kortelainen on kirjoittanut naisesta paksun elämänkerran (teos on todella painava, en suosittele lukemaan illalla sängyssä, sillä jos kirja putoaa nenälle tulee pahaa jälkeä). Ehdin hankkia kirjan itselleni jo pari viikkoa sitten Sara Hildenin museolta. Tänään Anna Kortelainen puhui innostavasti (ja innostuneesti)  Hildenistä Teoksen kirjakaupassa. Kauppa oli niin täysi, että raivasimme myyntipöydältä kirjoja vähän sivuun, jotta saimme istua.

En ole "Hyvä Sara"-kirjaa vielä lukenut, mutta muutaman kerran tippa tuli silmään Anna Kortelaista kuunnellessa, kun mietin mistä lähtökohdista Hilden tuli ja minkälainen hänestä lopulta kehkeytyi. Kävin pyytämässä kirjailijalta signeerauksen ja kehuin, että hän esiintyi innostavasti, johon Kortelainen sanoi "Taisin innostua vähän liikaa".

Kortelaisen mukaan olisi odottanut, että tuon ajan vaatekaupalla rikastunut naisihminen olisi kalustanut kotinsa tyylihuonekaluilla ja ostanut seinille Edelfeltiä, mutta hänpä hankki moderneja huonekaluja ja nykytaidetta. Reipas ja fiksu nainen!

Sara Hilden piikoi teinityttönä Särkänniemen alueella, jonne sitten myöhemmin rakennettiin hieno museo, jonka seinässä lukee hänen oma nimensä. Museo on tamperelaisten pieni suuri aarre, jossa on tällä hetkelläkin Anj Smithin todella hieno näyttely.

Kaiken tarkoitus

Mistä johtuu, että pilateksessa ajattelee sellaisia ajatuksia kuin "Muista ostaa margariinia ja kananmunia"? Töissä taas miettii, että pitää ehtiä tänään pilatekseen. Kaupasta tullessa pohtii, että jaksaisiko tehdä jotain ruokaa vaikka salaattia. Syötyään miettii, että onpa vatsa täynnä ja kylläpä väsyttää. Ja tätä blogipäivitystä kirjoittaessa vasta tulee mieleen, että mikä onkaan elämän tarkoitus.

Pomo ehdotti minulle esitelmää sellaiseen suurempaan meeting-tilaisuuteen keväälle (vielä on toivoa, ettei aihetta hyväksytä sinne). Ehdottaminen tarkoittaa lempeää käskyä. Aiemmin ajattelin, että tästähän minä taas opin (esitelmän tekijä oppii aina kaikkein eniten), nyt jotenkin tuntuu, että joku nuorempi hyötyisi esityksen puristamisesta enemmän kuin minä. Voisin käyttää senkin ajan vaikka kirjoittamiseen.

Onko jatkuvassa itsensä kehittämisessä mitään järkeä? Sitä jumppaa, opettelee makrameesolmuja, lukee William Shakespearen sonetteja alkukielellä, käy espanjantunnilla ja oppii sanomaan Buenos dias, opettelee leipomaan vatruskoita ja tuntemaan niittykasvit ja vesilinnut. Entä sitten, sitten kuolee eikä pysty sanomaan Buenos dias, sillä sattuu makaamaan haudan pohjalla.

Nyt lukija pohtii, onko se masentunut (ja onko se opetellut kaikkea edellä mainittua). Ei ainakaan kovin pahasti masenna (pahempaakin on ollut), enkä ole opetellut. Kunhan vaan mietin kaiken tarkoitusta. Ei kannattaisi.

Kansallisen kunnianhimon taso

Hain Ärrältä uuden passini. En uskaltanut katsoa kuvaani valokuvaamossa vaikka sitä nähtäväkseni tyrkytettiin, joten näin sen ensimmäistä kertaa passiini tiukasti liimattuna. Minulla on näemmä omituisen pitkulainen naama, korkea otsa ja lyhyt kaula. Ilmankos sellaiset hienot pitkät muotikorvakorut roikkuvat hartioillani.

Luin Hesarissa jutun naisesta, joka pyrki kehittämään itseään tiukan ohjelmoidusti. Illalla viimeisenä hän luki pätkän James Joycen Odysseusta, sillä se kuului hänen projektiinsa. Minulla on pientä taipumusta samaan suuntaan. Maanantaisin pyöräilen suoraan töistä työväenopiston jumppaan kehittämään syviä lihaksiani, kipaisen pikaisesti haukkaamassa jotain Sampolan kahvilassa ja suhaan sieltä Kavin elokuvanäytökseen Niagaraan katsomaan klassikkoelokuvia. Lähden kotoa aamulla klo 7 ja palaan klo 21. Ei haittaa, sillä minähän kehityn.

Eilinen elokuva oli varsin viihdyttävä, The Addams family. Minua miellytti elokuvan anarkistisuus. Perheen mustiin pukeutunut tytär Wednesdayn naama oli koko elokuvan ajan vakava kun yleensä lapsista tehdään söpöjä ja hymyileviä. Äiti kehotti ruokapöydässä lapsia leikkimään ruoalla. Vanhemmat eivät työskennelleet, mutta kääntyvän kirjahyllyn takaa löytyi kammio, josta haettiin tarvittaessa lisää valuuttaa. Perheen isä ja äiti olivat hullaantuneita toisiinsa. Eihän sellainen peli vetele.

Hesarissa haastateltiin poliitikkoja ilmastonmuutoksesta. Heiltä kysyttiin mm. Pitäisikö hakkuita vähentää? "Suosikkini "oli Halla-Aho vastaus: Perussuomalaisilla yleisenä linjauksena on se, että kansallisen kunnianhimon taso pitää suhteuttaa globaaleihin realiteetteihin. 

Tästä tuli tällainen sekava rutistus, sillä minulla on kiire lukemaan jotain sivistävää. Yritän samalla unohtaa passikuvani. Toisaalta ei pitäsi edes matkustaa mihinkään, ellei matkaa tee vaikka polkupyörällä.