Ritari

Ostin langat islantilaisvillapaitaan, joita neulovat nyt kaikki, kunnes ketään ei enää moinen paksu villapaidan junttura kiinnosta. Suosituimman mallin suomalainen nimi on Ritari.

Myyjä kertoi, että lankaa menee niin paljon kuin sitä vaan saadaan. Onko tämä nyt uusi piikkimatto, hula-vanne tai leipäkone? Tai matto, joita virkattiin maitopusseista. (Maitoa myytiin jossain vaiheessa muovipusseissa. Juomaa täynnä oleva pussi aseteltiin "kätevään" muoviseen kaatoastiaan.)

Sopivan kokoiset pyöröpuikot olivat loppu, eikä sellaisia löytynyt omasta sotkuisesta pyöröpuikkokasastanikaan. Päätin lähteä iltakävelylle erääseen hienoon tamperelaiseen lankakauppaan, jonne matkaa kertyi kolmisen kilometriä. Lankakauppa olikin suljettu tänään jo neljältä eikä kuudelta. Näin näyteikkunasta, kun villalankanainen järjesteli kaiken värisiä villalankoja hyllyyn, mutta ovi oli tiukasti lukossa.  Olisi tehnyt mieli hakata ikkunaa, mutta en kehdannut.

Olin vähintään yhtä pettynyt kuin siskoni ja hänen hollantilainen vieraansa, jotka aikoinaan soutivat kesämökiltä viiden kilometrin päähän kauppaan ostamaan saunaolutta. Kauppa oli mennyt kiinni pari minuuttia ennen heidän hikistä loppukiriään. 

Sain lopulta pyöröpuikon lainaksi, joten katastrofi on selätetty. 

Miksi pitää tunkea itsensä joka paikkaan

Kotitaloni läheisyydessä pyörii nainen, jonka arvelen olevan mielenterveyskuntoutuja. Sairastaa mahdollisesti skitsofreniaa, ottaa hanakasti kontaktia ja minä vastailen korkeintaan yhdellä sanalla, koska arvelen sen lannistavan ihmiskontaktin etsimisen nimenomaan minusta, muihin hän saa rauhassa liittyä. Lannistumisesta ei vielä näy merkkejä.

Olin tänä aamuna liukastelemassa kohti rautatieasemaa, kun nainen huuteli perääni tarvitsevansa apuani. En kehdannut olla kysymättä, mihin hän apua kaipasi. Hän olisi halunnut minun auttavan itsensä kadun yli, sillä hänellä oli kuulemma liukkaat kengät, mitenkään liikuntaesteinen hän ei ole, sen olen jo aiemmin havainnut. Sanoin, että minulla on kiire junaan (nainen oli menossa ihan vastakkaiseen suuntaan). Olisin kyllä ehkä ehtinyt heittää hänet suojatielle ja kadun yli, mutta kun olen tälläinen pahis, jätin hänet sinne jalkakäytävälle ruikuttamaan. Nyt sitten karma kostaa minulle, liukastun ja murran luuni. 

Olin kesällä ohjelman Iso A ja pötypuhetta nauhoituksissa. Anitta Ahonen juontaa ohjelmasarjaa, jossa kolme henkilöä kertoo elämästään kolme juttua, joista yksi on valhe. Kaksi muuta yrittää arvata, mikä on pötyä. 

Ohjelman äänittäminen oli hauskaa. Tilanne olisi kyllä ollut rennompi, jos olisimme ehtineet hieman ensin tutustua toisiimme, eikä mikrofonia olisi melkein heti lyöty eteen.

Nyt ohjelma esitettiin Radio Sun -kanavalla ja se on kuultavissa myös netissä. Ensin olin nauhoituksesta innoissani, sitten mietin kaikkia mahdollisia uhkia, joista suurin oli tietysti se, että olisin tylsä. Kuuntelin ohjelman ja sehän oli oikeastaan aika hauska. Anitta Ahonen oli kiva juontaja ja "kanssakilpailijat" mainioita. 

Seuraava väistämätön vaihe oli tietysti häpeä. Äänenikin narisi, kun muiden äänet helisivät kuin aisakellot. Miksi pitää tunkea itsensä joka paikkaan. 

Puhelin

Aloitin päiväni kirjoittamalla, ja koska olen ottanut vähän etäisyyttä käsikirjoitukseeni, ei se enää vaikuttanutkaan ihan niin paskalta kuin vaikka viikko sitten. Kirjoitan ajasta, jolloin ei kännyköitä ollut, ja huomaan mitä kaikkia vaikeuksia se käteen kasvaneen luurin puuttuminen tuottaa. 

Sovimme eilen kavereiden kanssa perjantaille tapaamista Hesaan. Kun neljä ihmistä sopii päivän logistiikasta, on WhatsAppista hyötyä, mutta kahden ihmisen kohtaamisen järjestäminen on helpompaa ihan puhelimitse. Ei tarvitse näpyttää useita viestejä, ja saa helpommin kiinni toisen tahtotilasta. 

Katsoin Jenni Toivoniemen elokuvan Seurapeli, joka kertoo alle neljäkymppisten ystävysten mökkitapaamisesta, joka on samalla yhden naisen yllätyssynttärijuhla. Elokuva oli raikas ja jotenkin samaistuttava, vaikka tuollaisia juhlia ei elämääni enää kuulu. Mökkitapaamisen aluksi elokuvassa kaikilta kerättiin kännykät. Samaa voisi ehkä soveltaa monessa muussakin tapaamisessa. 

Soitin isälleni isänpäivätoivotukset, vastaamiseen meni melko pitkään, sillä puhelin oli kaksikerroksisen omakotitalon toisessa kerroksessa. Kun vanhempani hankkivat asunnon, me lapset olimme sitä mieltä, että kannattaisi hankkia yhdessä tasossa oleva koti, mutta minkäs teet. 

Vanhuksen käsite on muuttunut, varsinkin nyt kun tammikuussa Yhdysvaltojen presidentin viran ottaa vastaan vanhus, Joe Biden, joka on tuolloin jo 78-vuotias.

Pieni on kaunista

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat on julkaistu. Yllättäen mukana on kolme pienempää kustantamoa, jotka eivät ole aiemmin listalle yltäneet: oma kustantamoni Karisto (Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä), Sammakko (Heikki Kännö, Runoilija) ja Aviador (Ritva Hellsten, Raija).  

Otavan onni on Karisto, otsikoi Antti Majander kommenttinsa Hesarissa (Karisto kuuluu nykyään Otava-konserniin).

Hesari julkaisi 4.11 artikkelin Psykedeelit masennusta vastaan. Kyse on psilosybiinistä, jota löytyy suippomadonlakista (Psilocybe semilanceata), psilosybiiniä on käytetty päihteenä ja laki määrittelee sen huumausaineeksi. Nyt psilosybiinistä on saatu rohkaisevia tuloksia masennuksen hoidossa.

Pari kurssikaveriani teki sienten psilosybiinipitoisuudesta syventäviä opintoja hassusti nauravan farmakologian professorin ohjauksessa. Niin me sitten kerättiin noita pieniä sieniä nurmikentältä yliopiston (silloisen korkeakoulun) läheisyydestä. Jotenkin muistelen, että meillä olisi ollut sienikori mukana, mutta olen varmaan keksinyt korin myöhemmin. 

Kun farmakologian professorilta kysyttiin, käyttikö joku noita sieniä huumaustarkoituksiin, hän nauroi persoonalliseen tyyliinsä ja sanoi jotensakin nän: "Eivät ne ainakaan myönnä".  

En olisi uskaltanut suippomadonlakkia kokeilla, sillä se "matka" saattaa olla hyvin ahdistava.

En saa millään näitä kahta asiaa psilosybiiniä ja kirjallisuuspalkintoja yhteen nättiin nippuun, saati yhteiseen koriin, mutta ei se mitään.

Aamutakki, villasukat ja käteinen raha

Kietoudun aamuisin vanhaan aamutakkiin, jonka olen ostanut alennusmyynnistä. Sananmukaisesti kietoudun, sillä se on kulahtanut kietaisutakki. Takki on tottunut minuun ja minä häneen.

Menen iltaisin nukkumaan villasukat jaloissani, joissa ne roikkuvat kuin löysä nahka. Herätessäni löydän peiton alta vain toisen sukan. 

Kävin eilen kuntosaliryhmässä. Eräällä harjoittelukerralla keskustelimme käteisestä rahasta. Olen ärsyyntynyt Tammelantorin kahvilaan, jossa pankkikortti ei kelpaa maksuvälineeksi. Eräs kuntosalinainen aikoo loppuun saakka käyttää käteistä rahaa. Se on hänelle jonkinlainen ihmisoikeusjuttu. 

Jos käteisestä luovuttaisiin kokonaan, pimeä talous vähenisi. En tiedä katoaisiko se täysin, kaipa tavaroita tai palveluita keksittäisiin maksaa muilla pimeillä keinoilla.

Olen totuttanut itseni käymään Amurin Helmessä pullakahveilla lihaskuntoharjoittelun jälkeen. Kahvila on tulostanut pieniä lappusia, joilla pitää ensin käydä varaamassa istumapaikka itselleen tai seurueelleen ja vasta sen jälkeen saa tehdä ostokset. Jätän lappusen lisäksi pöydälle piponi valtaukseni merkiksi.  

Varasin Valamosta itselleni kirjoitushuoneen viikoksi joulukuulle. En tiedä miten selviän logistisista haasteista, sillä julkisella liikenteellä ei pääse perille, vaan neljän kilometrin päähän luostarista, eikä minulla ole autoa. Kauppa on kymmenen minuutin ajomatkan päässä, eikä minulla edelleenkään ole autoa. Lounaan voi syödä luostarin ravintolassa, mutta muu ruoka on kuljetettava mukanaan. En tiedä mitä sieltä sitten etsin, kirjoitusrauhaa vai ongelmia. Noin yleisesti ottaen ongelmia ei tarvitse etsiä vaan ne tulevat ihan etsimättäkin. 

Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulos ei ole vielä selvillä. Suomen koronatilanne on vakaa (toistaiseksi). Villasukka on edelleen kadoksissa.

Odotan suurta kuvataidekokemusta

Kuuntelin toimittaja Anna Tommolaa, joka on kirjoittanut kirjan "Yöllinen elämämme. Miksi näemme unia." Erään teorian mukaan unet ovat simulaatiota, samaan tapaan kuin lentäjät harjoittelevat lentämistä simulaattorissa, me mahdollisesti harjoittelemme unien avulla elämäämme. Myöhästymme junasta, hävitämme lapsemme ja muutenkin epäonnistumme nukkuessamme. Ehkä se sitten auttaa meitä.

Aamun Hesarin digiversiossa haastateltiin unitutkija Timo Partosta. Olemme joko illan tai aamun virkkuja. Olen aamuvirkku. Tarkastan herättyäni vastapäisen kerrostalon valot ja näen valot kolmessa ikkunassa. Siitä tulee turvallinen olo.

Tampereen taiteilijaseura täyttää sata vuotta ja sen kunniaksi Sara Hildenillä on esillä kuuden taiteilijaseuran jäsenen töitä, kaikki taiteilijat ovat syntyneet 50-luvulla: Tomas Byström,  Tuula Lehtinen, Osmo Rauhala, Teemu Saukkonen, Jyrki Siukonen ja Ilkka Vääti. 

Jälkeenpäin ajattelin eniten Tuula Lehtisen töitä (hänen ansiostaan tästä näyttelystä ei tullut all male panel!). Hän on alunperin taidegraafikko ja toiminut alan professorinakin Bergenissä. Nyt ei esillä ollut grafiikkaa vaan maalauksia, punainen vessanpytty täynnä ruusuja ja joukko naisellisia kenkiä.

Taiteilijalle on opetettu, ettei saa maalata pikkutarkasta, kopioida, eikä ainakaan maalata kukkia! Lehtinen on tehnyt tätä kaikkea, mutta kukkatauluissa on aina mukana jotain hyvin henkilökohtaista. 

Vaikka käyn säännöllisesti taidenäyttelyissä ja gallerioissa, en ole ollenkaan varma, vaikuttaako kuvataide minuun kovinkaan voimakkaasti. Liikutun elokuvista, teatterista, kirjallisuudesta ja musiikista. En ole itkenyt taulun ääressä tai vihannut patsasta. Odotan edelleen sitä suurta kuvataidekokemusta. Ärsyynnyn kun joku alkaa tulkita teoksia.

Monissa taidemuseoissa on kiva kahvila ja museokauppa.