Pasifisti

Venäjän aloittama raakalaismainen hyökkäyssota on saanut Euroopan militarisoitumaan. Puolustukseen syydetään rahaa, eikä kukaan valita (en edes minä). Vielä vuosi sitten aserahoja olisi vaadittu terveydenhuoltoon, teihin tai koulutukseen. 

Opiskeluaikoina kävin Suomen rauhanpuolustajien kokouksessa (sellaistakin harrastin silloin, en kuitenkaan kuulunut yhdistykseen), jossa Erkki Tuomioja puhui. Epäilen, ettei miehellä ole nyt ihan helppoa. 

Samoihin aikoihin katsoimme elokuvakerhossa Arthur Pennin elokuvan Alice's Restaurant, jossa muusikko Arlo Guthrie esitti itseään. Elokuvassa Guthrie välttelee Vietnamin sotaa, soittaa kitaraa, muuttaa ystäviensä kanssa vanhaan kirkkoon asumaan ja joutuu ongelmiin poliisin kanssa. Olin ihastunut elokuvaan ja kuuntelin sen musiikkia ahkerasti. Joitakin vuosia sitten se näytettiin televisiossa, enkä jaksanut edes katsoa sitä kokonaan. 

Muutama armeijan käynyt kurssikaveri sai elokuvasta voimakkaan pasifistisen herätyksen ja kävi kieltäytymässä aseista. Onko pasifisteja enää edes olemassa? Muistan yhden hammaslääkäriopiskelijan, jonka farkuissa roikkui ketjussa nippu kiliseviä avaimia. Hän ei muistaakseni pyrkinyt edes sivariin vaan meni suoraan vankilaan.  Siihen aikaan pasifistinen vakaumus piti osoittaa sivariksi päästäkseen, muuten joutui armeijaan tai kiven sisään.

Toivottavasti Suomeen ostettavia hävittäjiä ei koskaan tarvita tositoimiin.

Ystävät

Vanhat ystävät kävivät kylässä. Sain tuliaisiksi kuivattuja suppilovahveroita sekä pakastettuja tatteja ja lakkoja. Tästä voi päätellä, että he ovat erilaisia kuin minä. Poimivat marjoja ja sieniä yli oman tarpeen.  Pakastimestani löytyy pussillinen Lidlistä ostettuja pakastepapuja ja vegaanisen jäätelön jämät.

Kävimme Sara Hildenillä katsomassa Anna Retulaisen maalauksia. Nautimme väreistä. Joimme kahvit Cafe Sarassa.

Joimme aperitiivit ravintolassa nimeltään Villit ja viinit ja söimme saman omistajan Kajossa, jossa eteemme kannettiin pikkukippo toisensa jälkeen. Nökeröiden päälle kaadettiin herkullisia liemiä. Söin ensimmäistä kertaa samettiruusua, joka ei mielestäni ollut kovin suuri makuelämys, mutta näyttihän keltainen kukka pikkuannoksen koristeena ihan somalta. Saimme vähän väliä ruokaterveisiä keittiöstä. Helsinkiläinen vieras arveli, ettei saman tasoista ruokaa saisi Helsingistä tamperelaiseen hintaan. 

Opin, että kertakäyttöisestä silmätippapipetistä riittää kahteen käyttökertaan. 

Välillä naiset kaivoivat puhelimet esille ja vilauttivat kuvia ja videoita lapsenlapsistaan.  Sitten he lähtivät ja sovimme seuraavan tapaamisen syyskuuksi Ruissaloon.

Rehellisyys ei kannata

En ole pitkään aikaan raportoinut 60+ kuntosaliryhmästä. Kun joku ryhmäläinen jättää kuntosalin väliin, en ajattele, että nyt on ilta venähtänyt pitkäksi, eikä kunto salli treeniä, vaan mieleeni tunkee ajatus: Ei kai se vaan ole kuollut. 

Eräs puhelias mies (joka ei pinnaa koskaan) oli kaksi kertaa poissa ja palasi eilen. Täytyy myöntää, että olin huolestunut hänestä. Mies kertoi sairastaneensa flunssaa, ei koronaa (kahdesti oli kotitestattu). Nainen, joka on perinteisesti hommannut ohjaajille joululahjat, sairasti noron ja koronan peräkkäin, eikä onneksi käynyt kuinkaan.

Kokeilin erästä deittisovellutusta ja huomasin, ettei sitä ole tarkoitettu minulle. Kaikki miehet harrastavat golfia. He valokuvaavat itsensä vessan peilin edessä ilman paitaa tai kuvissa on muitakin ihmisiä, eikä kerrota keitä nämä ovat tai  sitten profiilissa on kuva moottoripyörästä. Miksi?

Joku laittoi viestin, jossa hän sanoi minun näyttävän siltä, että olen iloinen ja reipas ihminen. Vastasin, että toisinaan olen ja toisinaan en. En saanut vastausviestiä. Deittimaailmassa ei arvosteta rehellisyyttä. 

Älkää unohtako Ukrainaa. Vaikea unohtaa. Laitoin taas rahaa Unicefin kautta. Pientähän se on, mutta jotain kuitenkin.

Ylikulutuspäivä

Jos kaikki tällä maapallolla kuluttaisivat kuten suomalaiset, olisivat tämän vuoden uusiutuvat luonnonvarat jo käytetty. Onhan se pysäyttävä tieto. Luin Hesarista, että viimeksi vuonna 1970 Suomessa kulutettiin niin, että luonnonvarat olisivat riittäneet joulukuun loppuun saakka. 

Mietin minkälaista elämä silloin oli. Vaatteita ainakin ostettiin harvoin. Ainoa ulkomaanmatkani ulottui Norjaan. Reissu tehtiin autolla, syötiin omia eväitä maantien vieren levähdyspaikoilla ja äiti keitti spagettia kaasulla. Matkalta ostettiin norjalaista makeaa juustoa, jota inhosin, ei edes jäätelöä, vaikka me lapset sitä kinuttiin. Ihailtiin maisemia auton ikkunasta. Ei kiinnostanut. Autossa ei voinut edes lukea, sillä tuli paha olo. Oli ihana palata kotiin.

Minua ei kuljetettu harrastuksiin, eikä minulla edes ollut maksullisia harrastuksia.  Muistan lapsuudesta aikuisten puheen vekseleistä ja niiden lankeamisesta. Kävelimme kaverin kanssa kylänraittia edes takaisin ja mietimme mistä voisimme hankkia rahaa.

Isä luki minulle lapsena kansansatuja ja Tiitiäisen satupuuta. Kysyin siskoiltani, luettiinko heille lapsena. Ei luettu. Meteorologi-isäni kantoi töistä vanhoja sääkarttoja, joiden kääntöpuolelle piirsimme. 

Ostin netistä uuden lampun ja nyt sitten on huono omatunto. Viikko sitten hankin uuden mekon, jota en ole vielä edes käyttänyt. Avaan välillä vaatekaapin ja ihailen mekkoa ja aion kyllä käyttääkin sitä.

Luma

Katsoin puolitoistatuntisen elokuvan Luma-nimisestä lehmästä. Elokuvan Cow on ohjannut Andrea Arnold. Pitkä elokuva lehmästä, voiko hullumpaa keksiä?

Luman elämä muistutti omaani siinä, että sen päivät olivat aika yksitoikkoisia: Lumalla syömistä, märehtimistä ja lypsyllä käymistä. Lumaa ympäröivät lajitoverit, minä vietän enemmän aikaa yksin.

Cow innosti lukemaan lypsykarjan kasvatuksesta. Lypsylehmä poikii keskimäärin kerran vuodessa. Luma ehtii seuranta-aikana poikia kahdesti. Lehmä tuottaa maitoa vaikka se on tiineenä. Maidon tuotanto loppuu noin kuukausi ennen synnytystä ja käynnistyy uudestaan kun vasikka syntyy. 

Synnytyksen jälkeen emo nuolee jälkeläisensä puhtaaksi ja vasikka siirtyy yksin toiseen aitaukseen, jossa sitä ruokitaan muovisesta keinoutareesta. Emo ammuu vasikan perään surkeasti. Tai niin minä tulkitsin. En voi tietää miltä Lumasta tuntui.

Vasikka on siis lehmävauva. Jos se on naaraspuolinen siitä tulee hieho ja ensimmäisen synnytyksen jälkeen lehmä, mutta jos se on uros siitä saadaan lihaa ja se
teurastetaan sunnilleen puolitoistavuotiaana. Vasikat nupoutetaan, eli sarven alut tuhotaan turvallisuuden vuoksi. Lypsylehmien elämä kestää viitisen vuotta. Periaatteessa lehmä voisi elää parikymmentä vuotta. 

Cow-elokuvan maatilalla ei lypsykarjaa kohdella huonosti.  Lehmiä kutsutaan tytöiksi ja kesäaikaan ne hyppelevät innoissaan laitumelle.

Elokuvassa ei puhuta, eikä selitetä tai julisteta mitään. Koin myötätuntoa Lumaa kohtaan, kun se liukasteli viimeistä kertaa ulos navetasta valtavaa maitotehdastaan raahaten. Jokainen voi sitten itse päättää onko tämä kaikki reilua. Lumaa on vaikea unohtaa.

Lakko

Näin unta, jossa matkustin bussilla. Yksi matkustajista oli vanha työkaverini vuosien takaa. En saanut millään hänen nimeään mieleeni. Mies oli syntyisin Vehmersalmelta ja hänen huhuttiin käyttävän kengissään piilokorkoja.  En tiedä mistä moinen huhu oli saanut alkunsa tai miltä sellaiset korot näyttävät. Käytin runsaasti uniaikaa hänen nimensä pohtimiseen. Heti herättyäni muistin sen.

Tänään käynnistyi hoitajien lakko. Tuen heidän työtaisteluaan. Voitaisiinko samalla vähentää jatkuvaa kirjaamista. Kirjaaminen on usein vielä kaksinkertaista: Sekä hoitajat että lääkärit joutuvat kirjaamaan samoja asioita.

Jostain syystä mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa. Työskentelin apulaislääkärinä eräässä yliopistosairaalassa ja tein pari kuukautta hommia hematologisella osastolla. Hoitoajat olivat pitkiä ja potilaat tulivat matkojen päästä. 

Nuoren naispotilaan koti oli lähes parin sadan kilometrin päässä sairaalasta. Hän sairasti pahanlaatuista sairautta ja vietti kuukausikaupalla aikaa sairaalassa. Itkeskeli ja ikävöi poikaystäväänsä, jolla ei ollut varaa matkalippuun. Hoitajat keräsivät tarvittavan summan ja poika pääsi paikalle.  Se liikuttaa minua edelleen.