Näytetään tekstit, joissa on tunniste unet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste unet. Näytä kaikki tekstit

lauantai 31. tammikuuta 2026

Kehuminen


Kustannustoimittajalle ja kustantamoon lähettämissäni viesteissä valitin, että minua hirvittää koko tuleva kirja. Kustannustoimittaja vastasi, että tekeleeni on mahtava ja kustantamon pomo oli sitä mieltä, että kirjasta tulee "tosi ihana".  Samantyyppistä palautetta olen saanut aiemmin toiselta kustannustoimittajalta tosin eri tekstistä. 

Juttelin erään kustannustoimittajan kanssa, joka sanoi, että jos käsikirjoitus on hyväksytty, niin sillä on ansioinsa, mutta  kyllä kehumisen tarkoitus on kirjoittajan tukeminen. Sitä tarvitaan! Näillä vuosilla imartelu ei mene kovin helposti läpi, mutta vaikka siihen suhtautuu varauksella, se tuntuu tosi hyvältä.  

Minulla on kustannussopimus ja julkaisupäivä.  Tätä prosessia ei voi pysäyttää kuin sota,  ydinlaskeuma tai maailmanloppu. 

Ihmisiä pitäisi kehua aina kun pientäkin aihetta löytyy.  Tai vaikka ei löytyisikään.  Otan mieluummin epäaidon kehun kuin aidon ilkeän kritiikin. En tarkoita ammattikriitikoita, heiltä vastaanottaisin mielelläni kritiikin, negatiivisenkin. Viihdekirjoista niitä ei kirjoiteta. Palautteen puuttuminenkin tuntuu negatiiviselta reaktiolta. 

Kun joissakin tilanteissa kysytään jokaiselta vuorotellen, että miltä tämä tilaisuus on tuntunut, sanon aina, että hyvältä, vaikka ei olisikaan. Jumpan jälkeen käyn usein kehumassa vetäjää. Kun ravintolassa anotaan kehuja kysymällä maistuiko ruoka, niin minulle on maistunut aina, ellei ruoka ole ollut syömäkelvotonta. Silloinkin yritän piilotella ruokahävikkiä ruokailuvälineiden ja paperisen servietin alle. 

Uniprojektini edistyy, sain viime yönä kirjoitettua uneni pieneen vihkoon, jota säilytän yöpöydän laatikossa. Olin menossa katsomaan jotain keikkaa jäähalliin. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä uneni tarkoitti. 

Kuva liittyy väärin lukemiseen. Luen joka kerran firman nimen Tampereen lääkärikeskus oy, vaikka kyseessä on laakerikeskus.  Voiko muuten olla ankeampaa betonimaiseemaa?

 

 

keskiviikko 28. tammikuuta 2026

Näin unen!


Näin unen! Luulin jo, että olin menettänyt kykyni nähdä unia. 

Luin kirjaa Paljastavat unet (Ullman, Zimmerman), joka on julkaistu suomeksi 1982. Paljastavat unet löytyi kirjaston varastosta, sivut olivat jo kellertyneet ja se oli taatusti iloinen päästessään ihmisten ilmoille. 

Kirjassa neuvottiin, että kun herää ja saa pikkuisen kiinni unen reunasta, ei saa sytyttää valoja, vaan pitää muistella unta. Minä siis muistelin ja sytytin lampun vasta sen jälkeen. Kirjoitin unen vihkoon, jonka olin varannut sängyn vierelle. 

Unessani ei tuntunut olevan mitään järkeä. Siinä esiintyi tanskandoggin pentu, jonka olin luultavammin napannut Ellen Jokikunnaksen Instasta. Ensin aistin unessani eteläisen illan lämpöä ja pimeyttä ja sitten harmaata päivänvaloa, lunta ja vetisiä hiihtolatuja. Yhtään ihmistä ei näkynyt.

Näin unta myös viime yönä, mutta en jaksanut kirjoittaa paperille, joten menetin kallisarvoisen uneni. 

Käsikirjoituksestani tehdään jo taittovedokset ja se menee studioon lukijalle. Painettu kirja tulee kuulemma kirjastojen tietoisuuteen Storian (ent. kirjavälitys) kautta. 

Oma tuntemukseni on sekoitus iloa ja häpeää. Sitähän monet tärkeät asiat ovat, kun ne kokee ensimmäistä kertaa. Kun ei tiedä mihin kaikki johtaa vai johtaako yhtään mihinkään. Jälkimmäinen skenaario on todennäköisin. Minulta on julkaistu kolme romaania, mutta kustantamo oli toinen ja kovin erilainen.

Hypin taas kerran aiheesta toiseen. Olen tottunut, että nykyään jumpissa sanotaan, että tehkää oman vointinne mukaan. Jos on rajoituksia, niin kertokaa. Levätkää, jos ette jaksa. Käykää pitkällenne jos ette pysy pystyssä. Juokaa vettä jos on jano. Lähtekää kahville jos ei huvita. Olkaa lempeitä itsellenne. 

Viimeksi kahvakuulajumppaa ohjasi reipas mies ja tehtiin kahvakuulalla terästettyjä kyykkyjä. Jumppaan on tullut uusi miespuolinen osallistuja, joka ei kieltämättä kyykännyt kovin syvään. Ohjaaja sanoi hänelle "Onko tuo muka kyykky?" 

Loukkaannuin kyykkääjän puolesta. Entä jos mies oli toipumassa leikkauksesta tai hänen nivelissään oli joku rajoittava vika. 

Ostin ilmakihartimen. Kysyin kampaajalta, miten saisin hiukseni laitettua edes vähän siihen malliin kuin hän, ja kampaaja suositteli ilmakiharrinta (ehkä sille on muitakin nimityksiä, minusta tämä on hyvä). Revin laitteen pakkauksestaan ja löysin laatikosta kihartimen lisäksi mustan neulehanskan.  

Kampaaja kertoi, että kiharrin saattaa kuumentua, jolloin hanskaa voi käyttää suojaamaan kättään, vaikka eihän laite ole paljon kummempi kuin fööni, tuskin se kovin pahasti kuumenee. Sillä hanskakädellä saa kuulemma myös lyhyet hiukset pidettyä aisoissa.  

Täytyy myöntää, että hämmennyin parittomasta sormikkaasta.

 

keskiviikko 21. tammikuuta 2026

Pienet pettymykset


Maailmaa johtava herkästi loukkaantuva mieslapsi toimii niin vikkelästi, ettei sitä seuratessa ehdi edes vessassa käydä. Paras keskittyä omaan pieneen osuuteensa. Viime päivät ovat menneet romaanin editoinnissa, kirjaa lukiessa ja urheilusuorituksissa. 

Kirjailijaliitto järjestää jäsenilleen Ullmanilaisen unipiirin, mutta se järjestetään Helsingissä ja paikkoja on rajoitetusti. Niinpä me toteutamme Tampereella omamme ja olemme löytäneet ohjaajankin (minä en ole tehnyt mitään). Yhtään kokoontumista ei ole vielä järjestetty, eikä niistä tietenkään saa kirjoittaa. Olen varannut yöpöydän laatikkoon kynän ja pikkuisen vihkosen, johon voin kirjata uneni. 

Luen mitä olen vihkoon puoliunessa kirjoittanut: "Filmaus, elokuva, esiintymisestä pitää maksaa" ja "Näytän kartanoa järven rannassa kaverille: tuossa olemme asuneet."  

Unistani ei ole mihinkään. Mikä ihmeen filmaus? Kerron varmuudeksi, etten ole koskaan asunut kartanossa järven rannalla. Olen kyllä asunut homeisessa omakotitalossa. Tontilla virtasi pieni puro. 

Romaanini Lääketieteen sanakirja ilmestyy 16.3 e- ja äänikirjana (äänikirjan lukee Kaija Pakarinen). Paperikirjakin tulee, mutta se tehdään tarvepainatuksena ja sitä voi ostaa vain kustantamosta (Lind&Co), enkä tiedä sen julkaisupäivää. Tämän kanssa hieman kipuilen. Viisas kokenut kirjailija sanoi, että julkaisuun liittyy aina myös pieniä pettymyksiä.  

Kuvan olen ottanut jumpasta palatessani. Pimeydestä on hyötyä, voi heijastaa kuvia talojen seiniin.  

perjantai 15. maaliskuuta 2024

Operaattorin vastaisku

En tiedä juuri mitään tylsempää kuin toisen henkilön unet ja matkat. 

Poikkeuksiakin on: esiinnyt itse siinä unessa. Silloin haluat ehdottomasti kuulla kaiken ja esität muutaman kysymyksenkin.  Tunnet itsesi tärkeäksi.

Matkajuttuja jaksaa kuunnella, jos sattumoisin odottaa reissua samaan kohteeseen  tai matkalla on tapahtunut muutakin kuin nautittu hyvää lasagnea ja nähty pakollinen taidemuseo. Pahasti pieleen menneet reissut ovat parhaita.

Hotellivinkit kiinnostavat aina. Huippuhalvat ja ihanat majoituspaikat. Tosin niitä ei ole. 

Vaihdoin puhelinliittymän halvempaan. Sopimusta solmittaessa tarjottiin joka käänteessä lahjakorttia, ensin operaattorin myymälään (30 euroa), lopulta sain lahjakortin Keskolle (50 euroa).  Homma eteni 30-40-50 euroa ja jokaisella etapilla konsultoitiin esihenkilöä tai ainakin näin kerrottiin. Tekstiviestejä on tullut jo neljä kappaletta. 

Odottelen nykyisen operaattorin vastaiskua. 


sunnuntai 9. heinäkuuta 2023

Kiirehdi rakkain

Heräsin viime yönä kahdelta kesken kamalan painajaisen. En koskaan muista uniani aamulla ja sekös harmittaa. Niitä olisi kiva kertoa Kertulle (kissaparka). 

Koska olin jo hereillä, nousin ylös, hain muistikirjan ja kuulakärkikynän ja kirjoitin painajaisen muistiin. 

Kaikki hienot ja luovat ihmiset kirjoittavat uniaan muistikirjoihin. Kukaan ei jaksa kuunnella toisten unia, korkeintaan terapeutit ja hekin rahasta. Jos romaanissa kerrotaan unesta, hyppään sen ylitse. 

Luin Alex Schulmanin autofiktiivisen teoksen Kiirehdi rakkain. Romaani epäilytti etukäteen, sillä koin tietäväni miehen perheestä riittävästi. Olen lukenut alkoholistiäidistä ja tyrannimaisesta isoisästä. 

Tässä viimeksi suomennetussa (mutta ensimmäisenä kirjoitetussa) kirjassa keskitytään Alexin ja hänen isänsä Allanin suhteeseen. Allan oli suomenruotsalainen sodan käynyt mies,  joka muutti Tukholmaan ja josta tuli Ruotsissa aikansa julkkis. Hän teki uraa televisiossa. 

Romaani alkaa siitä, kun isä on jo kuollut, ja Alex menee yksin mökille, joka oli ollut isälle rakas. Mökillä kalastettiin, pidettiin rapujuhlia ja kisailtiin jalkapallossa (isä järjesti kilpailuja, joiden palkintoina olivat Coca Cola -tölkit). Muistot isästä palaavat mieleen yksinäisyydessä. 

Romaanissa kuvataan myös terapiaa, jossa Alex käy isäsuhdettaan läpi. 

Isän vanheneminen tuli kirjassa kovin liki. Vanhuuteen liittyvän väsymisen ja luovuttamisen surullisuus. Oma isäni on yli yhdeksänkymmenen ja äitini kuoli lokakuussa. Omat vanhempani ovat olleet melko nuoria, kun synnyin, mutta Alex joutui jo nuorena huolehtimaan omasta iäkkäästä isästään. Minun vanhempani eivät ole oikeastaan koskaan antaneet periksi vanhenemiselle. 

Suosittelen Alex Schulmanin  romaaneja, tätä viimeksi käännettyäkin. Kiirehdi rakkain on tietysti napattu Tove Janssonin Syyslaulusta. 

Luin aamulla, mitä olin muistikirjaani yöllä raapustanut. Kuulosti kamalalta. Aiheesta voisi kirjoittaa suljetun paikan kauhutarinan. Unessa olin Ruotsin laivalla, uneen liittyi sadistista väkivaltaa. En itse ollut sen kohde, enkä myöskään toimija, en ole väkivaltainen edes nukkuessani (heitin kerran siskoani maitopussilla, uskokaa vaan, sellaisiakin on joskus myyty). Unessani en päässyt Buffet-pöytään syömään saati Tax Free-ostoksille. 


perjantai 1. huhtikuuta 2022

Lakko

Näin unta, jossa matkustin bussilla. Yksi matkustajista oli vanha työkaverini vuosien takaa. En saanut millään hänen nimeään mieleeni. Mies oli syntyisin Vehmersalmelta ja hänen huhuttiin käyttävän kengissään piilokorkoja.  En tiedä mistä moinen huhu oli saanut alkunsa tai miltä sellaiset korot näyttävät. Käytin runsaasti uniaikaa hänen nimensä pohtimiseen. Heti herättyäni muistin sen.

Tänään käynnistyi hoitajien lakko. Tuen heidän työtaisteluaan. Voitaisiinko samalla vähentää jatkuvaa kirjaamista. Kirjaaminen on usein vielä kaksinkertaista: Sekä hoitajat että lääkärit joutuvat kirjaamaan samoja asioita.

Jostain syystä mieleeni palasi tapahtuma vuosien takaa. Työskentelin apulaislääkärinä eräässä yliopistosairaalassa ja tein pari kuukautta hommia hematologisella osastolla. Hoitoajat olivat pitkiä ja potilaat tulivat matkojen päästä. 

Nuoren naispotilaan koti oli lähes parin sadan kilometrin päässä sairaalasta. Hän sairasti pahanlaatuista sairautta ja vietti kuukausikaupalla aikaa sairaalassa. Itkeskeli ja ikävöi poikaystäväänsä, jolla ei ollut varaa matkalippuun. Hoitajat keräsivät tarvittavan summan ja poika pääsi paikalle.  Se liikuttaa minua edelleen.

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Unet ja muistot


Uniaan ei pitäisi kertoa muille, sillä ketä ne kiinnostavat. Kerron kuitenkin. Juoksimme ex-mieheni kanssa juoksutapahtumassa, jonka ainoat osallistujat olimme. Urheilusuoritus tapahtui yksityisasunnossa, jossa saattoi juosta laajaa ympyrää. T veti kierrokset kevyesti kuin Lasse Viren ja sai juoksun aikana erilaisia kivoja lahjayllätyksiä kuten muoviin pakattuja kauniita liinavaatteita. En saanut edes urheilujuomaa. Koin tämän niin epäreiluksi, että avaudun unestani kaikille, jotka jaksavat sen lukea.

Olen kahteen kertaan omistanut liput Valehtelijan peruukki -esitykseen. Esitykseen pääsy on törmännyt koronaan ja muihin pienempiin esteisiin. Nyt sujahdin Valehtelijan peruukin näytökseen vaivattomasti, sillä kaverilla oli kaksi lippua näytelmän vierailuesitykseen Tampereella. Onneksi, sillä Pirkko Saisio ja Marja Packalen olivat ihania.

Valehtelijan peruukin on kirjoittanut ja ohjannut Heini Junkkaala. Materiaalina on käytetty Saision ja Packalenin puhetta, joiden pohjalta on tehty improvisaatiot, jotka on kuvattu (materiaalia kertyi 30 tuntia). Heini Junkkaala lopulta litteroi puheen ja puristi tekstistä näytelmän. Sama produktio toteutettiin kymmenen vuotta sitten kun näyttelijät olivat vielä kuusikymppisiä. 

Pidin näytelmästä paljon. Naiset työskentelivät saumattomasti yhdessä ja poimivat toisen jutut lennosta. Hyvin valittu musiikki sopi tarinaan. Näyttämölle oli ripustettu vaatteita, muuta rekvisiittaa ei käytetty, eikä tarvittu. Palattiin näyttelijöiden ihmissuhdehistoriaan, lapsiin, nyt jo lapsenlapsiinkin, vanhempiin ja myös oma kuolema oli läsnä. Nauratti ja liikutti, sillä naisten menneisyys sisälsi lopulta paljon samaa kuin kenen tahansa ihmisen.

Kun Saision äidin uurna laskettiin, tuli isä paikalle punaisissa verkkareissa ja Saision väsähtänyt lapsi istutettiin ruumiskärryyn. Tauno Palon haudan kohdalla kaikki ryntäsivät katsomaan näyttelijän hautaa. 

Packalen miettii näytelmässä omia hautajaisiaan ja tulee siihen tulokseen, ettei suuria tiloja tarvita, Saisio pohtii riittääkö Kallion kirkko.

Näytelmässä puhutaan ihan oikeista ihmisistä, joista moni on nimetty uudestaan, kuten Kaulus, Huivi, Farkku ja Silkki. Keskustelimme tietysti näytelmän jälkeen, keitä näiden pseudonyymien taakse kätkeytyy.

On ihmisiä, joille lapsuusmuistot ovat niitä rakkaimpia, on koulumuistoihmisiä, joku muistelee toistuvasti opiskelija-aikaansa, on työmuistoihmisiä, ihmissuhdemuistoihmisiä, lomamatkamuistoihmisiä, joku muistelee kahden viikon lomaromanssia loppuelämänsä. 

Näissäkin on usein tuo sama kuin unissa, omat muistot eivät välttämättä kiinnosta toisia, eivät ainakaan viidettä kertaa kerrottuna, kuten minulla on tapana tehdä. 

Toisaalta hyvät jutut ovat aina hyviä juttuja, olivat ne totta tai eivät.  Ainakin Packalenin ja Saision kertomina. 

Kuva: Noora Geagea, Kom-teatteri